Läksiäisiä ja lentokenttä

Hei murunen,

Kirjoitan nyt kaksiosaisen kirjeen, sillä kyseessä on suuri tunnetilamuutos, joita ei voi asettaa yhteen kirjeeseen kerralla.
Ensimmäinen osa koskee tietysti eilisiä läksiäisiäni, viimeistä työpäivää, ystävien hymyjä ja Helsingin kesää. Ei läksiäisissä ja hyvästeissä koskaan ole kyse siitä, kuinka paljon aikaa väliin on tulossa, vaan siitä, että päätös reissuun lähtemisestä on tehty. Ja kuten jo monta kertaa on matkan varrella nähty, reissu ei välttämättä pääty sovittuun loppupisteeseen, vaan toiset palaavat ensimmäisellä maitojunalla, kun toiset taas jäävät loppuiäkseen. Suurin osa meistä kuitenkin onneksi pitää sovituista päätepisteistä kiinni, muutenhan niihin ei voisi koskaan luottaa.
Tällä hetkellä istun Kööpenhaminalaisessa yksiössä, jossa on ehdottomasti hämärin vessa jonka olen koskaan nähnyt. Oven eteen vedetään suihkuverho, kuten Kujalla aikoinaan, mutta myös toiselle puolelle vedetään suihkuverho vessanpöntön ja kulmakaapin suojaksi. Koska ajatukset ovat niin Kööpenhaminassa, on kovin vaikeaa ja erityisen haikeaa palata muistoissaan eiliseen, josta jo nyt tuntuu kuluneen viikkoja.

Viimeinen työpäivä Nordiskilla maistui prinsessakakulta ja mansikoilta, ja kulkulätkää ja puhelinta jättäessä olo oli melko haikea. Kuten lähes aina, poistuin toimistolta viimeisten joukossa, ja sanottakoon, ettei se tuntunut mitenkään lopulliselta. Ovet sulkeutuivat, niinkuin aina ennenkin, ja kiirehdin metroon, kuten kaikkina muinakin päivinä. Siinä se.

Katri Valan puistossa odotti muutama kitaralla fiilistelevä nuorukainen puun varjossa kun Emman kanssa hyökkäsimme valtaamaan nurmikkopaikan. Vieläkin tuntuu, ettei äitiä tullut kiitettyä tarpeeksi mansikoiden perkaamisesta. Sinne se meni, koko laatikollinen, ja läksiäisistäkin sai jättää kielelleen kesäisen mansikan aromin. Pitkin iltaa viltille saapui porukkaa, ja täytyy sanoa, että jokainen läsnäolija ilahdutti kovasti paikallesaapumisellaan. Joukkoon kuului niin perheenjäseniä, lähes perheenjäseniä, rakkaimpia, sekä niitä, joiden paikalle saapuminen oli iloinen yllätys, vaikka vuosiin ei ole ehditty törmätä. Matkalukemiseksi kertyikin toinen toistaan parempia läksiäisterveisiä läksiäiskirjaan.


Voisit onnitella minua hieman. Jos minä olen se, joka Jurassic Park 3:ssakin pillitti, selvisin mielestäni eilisestä aika hyvin. Vaikka kyllä te kaksi, toinen valkoinen kuin lumi ja toinen tumma kuin ebenpuu Sara-säväyksillänne lopulta saittekin isosiskon kyyneliin. Siinä me olimme, möhkälehalauksessa, me kolme niin erilaista samanlaista. Siinä hetkessä tajusin, kuinka ikävä teitä kahta tulee. Ja seuraavaksi tajusinkin, että ette te kaksi mihinkään katoa, te olette minulla maailman äärissä ja lähellä ja sydämessä aina.


Aamulla piti tietysti ottaa se reissuunlähtemisen tuntu kiukkukohtauksen kautta. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Ei löytynyt lompakkoa, ei puhelimen laturia, eikä insuliineja. Tuntui, että kaikki ympärillä pysähtyy ja lähes jumahtaa paikoilleen, eikä kukaan osaa tehdä mitään. Päässä alkoi soida PMMP. ”Äiti kysyi mitä mullon repussa. Perus jäähyväismatsi.” Hyräilin sitä vielä lentokentän parkkipaikalla. Sitten olinkin jo lentokentällä. Lentokenttään liittyy sellainen pöhkö juttu, että se on joko maailman onnellisin, tai maailman surullisin paikka. Siellä tunteet tiivistyvät ja jokaiselle pitäisi olla varattuna oma pieni hiljainen soppi, siltä varalta, ettei halua jakaa lähtökokemustaan Karibianmatkaajien kanssa. Jos lentokentälle mennään porukassa, lähdön hetki on hilpeä ja täynnä odotusta, eikä kukaan halua ajatella paluuta saati eilistä. Kun taas lentokentälle menee yksin, saa hetken olla irrallaan paluusta ja eilisestä, ja itselläni se yleensä purkautuu itkuna. Tietysti eri asia silloin kun toisessa päässä on jotain vielä tärkeämpää vastassa, mutta sitähän minä en tästä reissusta vielä voi tietää. Joten siinä minä olin, kyyneleet silmissä ja läksiäiskirja kainalossani. Ja on myönnettävä, että itku ei loppunut kirjaa lukiessa. Kirjassa oli nimittäin myös lainaus Nalle Puhista.

Rakkaudella,
Isosisko

Heiheihei hysteriahyvästit

Hei pieni palluraiseni,

Ääni on ollut viime lauantain jäljiltä poissa, mutta alkaa pikkuhiljaa palata. Illalla on luvassa läksiäiset, ja voihan siinä niin käydä, että ääni katoaa taas jonnekin matkalaukun uumeniin.


Huomenna tähän aikaan olen Köpiksessä, siinä kaupungissa, jossa on Tivoli ja ihmiset mongertavat ruotsia saksaksi. Tai saksaa ruotsiksi. En ole koskaan ollut siitä ihan varma. Kööpenhaminaan liittyy monta hyvää muistoa matkan varrelta, mutta kaupunkina se ei ole mieleeni erityisesti piirtynyt. Reileiltä muistan, että Kööpenhaminassa alkaa tajuta olevansa reissun päällä, Tukholma ei vielä tunnu tarpeeksi Euroopalta. Tällä kertaa pääsen majoittumaan tuttavan luo, vaikka aikoinaan majoitus modernin taiteen museon kattoterassilla ei sekään ollut hullumpi. Kaikki hostellit olivat täynnä tai liian kaukana ja uni alkoi painaa silmää, joten yöpaikka piti löytää. Koska yö oli kirkas ja kaupunki kovin rauhallinen, nousimme leveät portaat remontissaolevalle terassitasanteelle ja levitimme makuupussit siihen. Vieläkin voin palauttaa mieleeni kuvan Räsästä, joka luki hömppädekkaria lukuvalonaan matalan terassin reunan kaidevalaistus ja täysikuu. Yksin en ehkä kuitenkaan viitsisi majoittua niin, joten onneksi yöpaikka tarjoutui neljän seinän sisältä. Köpikseen kuuluu kyllä toinenkin muisto, mutta se ei ole ehkä niin mieluisa. Anteeksi että palautan tämän kamalan päivän mieleesi, mutta reililtä palatessa 25.6.2009 Kööpenhaminassa Metro-lehden kannessa luki kissan kokoisin kirjaimin ”Michael Jackson er dødt”, ja minä riemuitsin siitä, että ymmärsin tanskaa kolmen sanan verran. Huomenna on lauantai, eikä Metro-lehti ilmesty, mutta Tivolin verkossa pääsen varmasti uutisiin käsiksi. Mutta vain jos haluan ja viitsin.

Emmasta oli eilen korvaamaton apu matkatavaroiden kanssa. Tarkat lukumäärät mitä vaatekappaletta saa olla matkassa kuinkakin paljon auttoi kummasti karsimaan vaatevuoresta lähes puolet pois. Kuulemma mustia toppeja sai ottaa matkaan vain yhden (joten jätin niitä vaivoiksesi neljä), paitoja yhteensä 12 (huoneesi lattialle jäi nyt seitsemän likaista rättiä) ja huiveistakin olimme hieman eri mieltä, mutta lopulta sain luvan pakata kaikki neljä. Neljä on mielestäni aika vähän, ottaen huomioon, että niistä kaksi ovat turkooseja ja kaksi punaisia. Kenkien lukumäärästä olimme kaikki eri mieltä, joten lopputuloksena oli, että matkaan saa ottaa niin monet kengät kuin matkalaukkuun mahtuu, kunhan kaikki muu on ensin pakattuna. Vielä tänään yöllä ja huomisaamuna ehdin varmasti muuttaa mieleni näistä matkatavaroista monta kertaa, mutta suuntaa-antava työ on nyt kuitenkin tehty. Nalle B jäi jo alunperin Kuopioon, mutta sovimme jo silloin, että kerron tarinan kaikkine yksityiskohtineen heti palattuani. B:lle se oli ihan okei, kunhan tuon sille Aero-suklaata. Aero-suklaa tuntuu olevan sekä B:n että äitinsä heikkous.

Seuraavan kerran kirjoitan sinulle oikeasti reissun päältä. Paljon pusuja ja halauksia!

Viikon päästä pitää olla pakattuna

Hei pieni ihana,

Viimeinen viikonloppu Fazerin sinisen parissa on alkamassa. Jännää. Tämä sama ilmiö oli käsillä aikoinaan vaihtoon lähtiessä ja Kuopioon muuttaessa: Mitä vähemmän aikaa on jäljellä, sen suurempi paniikki iskee siitä, että kaikki tärkeät ja rakkaat ihmiset pitäisi vielä nähdä, ja vielä pitäisi saada kerättyä muistojamuistojamuistoja jotka sitten matkan varrella lämmittävät. Samalla tosin pitäisi pakata, tehdä töitä matkakassan kartuttamiseksi, ja nukkua hyvin niin että pysyy virkeänä.

Viikon verran on nyt kulunut aikaa Helsingissä lähtölaskennan merkeissä. Ensin tempaistiin PuistoBlues talkoolaisen roolissa, jossain välissä tein ruokaa, pesin pyykkiä ja korjautin kännykän näytön, ja Humps! Viikko on jo takana.

PuistoBluesista saatiin aikaiseksi parhaat mahdolliset jatkobileet ikinä. Kun ensin kaikki suunnitelmat menivät päin kukkuluuruuta, oli lopulta helpottavaa huomata päätyvänsä mitä parhaimpiin bileisiin mitä parhaimmassa seurassa. PuistoBluesin jäljiltä Juha, Sonja ja Ville jaksoivat vielä istahtaa skumppalasilliselle Elken nauttiessa skumppansa perintömaljakosta (Anteeksi äiti, Elke on tosin tehnyt näin ennenkin, enkä aio kertoa mistä perintövaasista on kyse). Elken ja Nestorin lopulta kietouduttua yhdeksi uniseksi mytyksi oranssille sohvalle aamuseitsemältä, oli pikkuhiljaa aika päättää Joko-Tai-juhlat. Aamubrunssiseurueeseen liittyi vielä edellisen päivän synttärisankari Ansku, ja tarjolla oli nakkikroisantteja, pekonia, kananmunaa, tuoremehua ja lopulta kakku, josta kukaan ei tiedä kenen synttäreitä ajatellen se oli saanut alkunsa. Viikonloppu rauhoittui lopulta Järvenpäässä bluesia kuunnellen, vaikka äidille täytyy edelleen myöntää, etten osaa nimetä lempibluesartistiani eikä blesin rytmi vieläkään osu tahdilleen, vaikka kuinka taputtaisi ja napsuttaisi.

Koko muu viikko suhahti ohi hetkessä. Alkuviikkoon kuului Kerava-excursio, hieman töitä, nachoja Santa Fe:n terassilla ja muiden hääsuunnitelmia. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että Anskun ja Juhan lapset olisivat pieniä ja ruskeita, sinä kutsuisit heitä "Droppingseiksi". Siksi minä pakenisin maasta, eikä minusta koskaan tulisi kummitätiä. Ei kukaan halua olla Droppingsien kummitäti. Tiistaina kävin polttamassa selkäni pikkukosken rannassa Anskun ja Merjan kanssa, ja tähän kuvioon kuului tietysti kahvi, kakku ja suklaa. Illalla kävin istumassa myös Painobaarin terassilla Even ja Heljän seurassa, ja ruokailupakotteet hoidettiin Bamboo Centerissä. Koska sinä olet pieni ja köyhä opiskelija, suosittelen lämpimästi tätä ruokailukokemusta: kolme ruokalajia kympillä, jälkkärinä friteerattu banaani ja jäätelöä. Tästä ilta jatkui Lasipalatsin laiturin kautta Mintulle, sillä olihan tiistai onnenpäivä! Tieto Hampurissa odottavasta asunnosta sai avaamaan illalla skumppapullon, ja aamuyön tienoilla kotiin tarpoessa oli Vaasankadun kävelykatu masentavan tyhjä, yhtä lauleskelevaa seuruetta lukuunottamatta. Keskiviikkona kuuntelin Kuutamolla-elokuvan tekemättä iltapäivällä mitään sen järkevämpää, kunnes jouduin kiirehtimään rehellisesti kaljalle. Tuomo oli laihtunut ja Tuomon ja Mallan koiran nimi on Taavi. Söin pizzaa ja kertasin kuulumisia monen vuoden ajalta. Villen liityttyä seuraan ja Tuomon lähdettyä kävin kannustamassa Anskun ja Villen petankitiimin voittoon, ja jostain syystä en vieläkään intoutunut heittelemään frisbeetä ventovieraiden poitsujen kanssa. Ei ventovieras voi ymmärtää niitä katastrofaalisia seurauksia, joita syntyy jos täysin holtittoman ja kordinointikyvyttömän käteen antaa frisbeen. Lähistöllä oli kuitenkin esimerkiksi lapsia, autoja, taloja, aikuisia, oluttölkkejä, koira, jonkun aurinkolasit ja makkara. Katastrofin ainekset. Torstaina pesin pyykkiä, tiskasin, korjautin kännykän näytön, join kahvia, söin jäätelöä, tein ruokaa, join radleria, kävin kylvyssä ja lainasin kirjastosta kirjoja. Tiedoksesi, että Fengshui-oppaat löytyvät Kädestä ennustamisen alkeiden ja Wiccan perusteiden välistä. En ole skeptinen, mutta musta kilpikonna ja valkoinen tiikeri arveluttavat minua, varsinkin siksi että teräviä kulmia tulisi välttää ja Chin pitäisi antaa kiertää vapaasti.

Tänä aamuna Helsingin yllä oli pilviä, ilma oli kostea ja parvekkella tuoksui suurkaupunki. Sellainen liikenteen ja vanhojen rakennusten tuoksu, jonka voi haistaa vain aamuisin. Minä olen lähdössä. Siihen on vain viikko. Minä herään aamuisin siihen tuoksuun, ikkunastani näkyy Reeperbahn ja koko kahdeksan neliön pömpelini täyttyy kaupungista. Minä lähden ihan kohta, koska pömpelini ei malta odottaa minua enää.

Vielä viimeinen viikonloppu. Kun työporukalla on vietetty läksiäisiä terassilla, tulee Juho Helsinkiin. En tule pieni luoksesi Ruisrockiin, koska lähden Porvooseen reklamoimaan Juhon nahkahousuista, jotka olivat Juholle liian pienet. Kaikki muut suunnitelmat ovat yhä auki, mutta tärkeintä on saada löhötä, syödä hyvin ja nauttia hyvästä seurasta. Ja Fazerin sinisestä. Nähdään sunnuntaina <3