Vapaapäivä ja ystäväni Lidl

Hei mussukka,

Kuten jo aiemmin mainitsin, tämä huone on läävä. Jokaisessa nurkassa oli tullessani nyrkin jollei kahden kokoiset pölyeläimet, nuhjuinen patja nostettuna seinää vasten ja likainen verho laskettuna ikkunan eteen. Huoneessa oli yksi hutera "hylly", sellainen, jonka itse olisin saanut aikaan vinoilla nauloilla, muutamalla ruuvilla ja polttupuilla. Lisäksi huoneeseen oli oven taakse piilotettu pienenpieni kirjoituspöytä ja tuoli. Ikkunalauta oli mustana katupölystä. Eilen siis laskin patjan lattialle ja levitin makuupussin, olihan sunnuntai.

Tänään herättyäni lähdin lähikauppaan hakemaan aamiaista, pesuaineita ja muita perustarpeita. Lähikauppoina toimii Lidl ja Penny. Valitsin Lidlin, koska sieltä saattaa aina löytää mitä ihmeellisempiä asioita. Ja löysinkin! Tarjouksessa peitto, tyyny, lakanasetti peitolle ja tyynylle. Ja ruokaa, paljon ruokaa.


Tulin kotiin uusien petivaatteiden kanssa ja löysin imurin. Löysin myös kumihanskat, koska imuri oli niin täynnä, että siitä kuului vain pieni vaimea surina. Selkeästi äidiltä peritystä putkimieskyvystä oli hyötyä, koska imurinpussin tyhjentäminen vieraiden ihmisten hiuksista ei tuntunut yhtään niin kuvottavalta kuin voisi luulla. Sain huoneeni ja eteisen imuroitua ja pyyhittyä lattiat. Sain sänkyyni lakanat, sain ikkunalaudan mustan tomun pestyä pois ja lopulta pääsin itse suihkuun.

Tässä talossa asuu selkeästi kaksi poikaa. Suihkuverho näyttää mädäntyvän. Kaikki verhot ovat laikullisia. Puista leikkuulautaa ei ole koskaan käsitelty uudestaan. Vessan katossa on hämähäkin seittejä, kattolamppu ei toimi, eikä yhdessäkään kellossa ole paristoja. Laminaatti on itse asennettu, vinolla laminaattileikkurilla. Koko asunnossa ei ole yhtään mattoa, ja seinät huutavat tyhjyyttä. Tämä on ihanaa! Mahtavaa! Tämä on kuin huonosti varustettu appartemento, täällä tekee hyvän teon siivoamalla omat jälkensä.

Pitkän siivous-, shoppailu- ja kiertelypäivän jälkeen palasin kotiin. Sain hankittua bussilipun ja kassillisen krääsää, joka ei tule kulkeutumaan mukana takaisin. Keittiössä liedellä oli monta kattilaa ja kasaria. Eilisistä kuudesta sokeripaketista jäljellä on enää neljä. Felix kävi ihmettelemässä Marianin keitoksia myös, ja tulimme siihen lopputulokseen, että Marian valmistaa makeita eväspatukoita; seesaminsiemeniä ja granaattiomenaa sokerisiirapissa. Felixin lähdettyä kauppaan jäin keittämään pastaa. Veden kiehuessa tuijottelin keittiön ikkunasta vastapäisiä rakennuksia, ja voi pieni, sinä rakastaisit olla täällä. Keittiöni ikkunasta näkyy nimittäin Jeesus.

Pusuja,
Isosisko

8 neliötä ja likaiset seinät

Hei hönttiseni,

Minä olen perillä! 8 neliötä on vielä vähemmän kuin ajattelin, mutta sitäkin kotoisampi. Tämä huone on läävä, sanan kaikessa merkityksessä, ja minä helisen onnellisuuttani.

Köpiksestä lähtiessä ymmärsin viimein, miksi lentokentälle on mentävä reilusti ennen lennon lähtöä. Jono matkatavaratiskille jatkui kolmen kulman taakse, eikä lentokentillä kulmien välinen etäisyys ole mitenkään turhan lyhyt. Silti ehdin nauttia aamukahvin lentoa odotellessa, ja tuntuu että sain kentällä tuhlattua yhtä paljon tanskan kruunuja kuin Köpiksessä yhteensä. Mutta sitten, asuin koneeseen, suljin silmät, ja olinkin jo perillä.

Hampurin kentällä pakkasin suomenkielisen kirjan laukun pohjalle, kuuntelin yhden biisin Wir Sind Heldeneitä, ja vaihdoin kielen saksaksi. Se on aina vaikeaa, jos mielestä puuttuu yksikin sana, se on korvattava jollain muulla, ja ajatuksen kulku menee lopulta niin, että selittää itselleen vieraalla kielellä sanaa, jota ei tiedä. Hampurin kentältä kulkee S-bahn keskustaan, ja näin jälkeenpäin ajatellen minut on aina joko haettu autolla kentältä, tai Johannes ja Tilly halusivat kulkea mielummin bussilla, mutta S-bahn yhteys oli minulle joka tapauksessa uusi tuttavuus. Ja helppo.

Junassa minua vastapäätä istui mies, joka oli täydellinen yhdistelmä Joakim Bergistä ja Farin Urlaubista. Jos näitä kahta nyt mitenkään voi yhdistellä. En osannut millään päättää kumpaa mies muistutti. Junamatka kestää ehkä 20 minuuttia kentältä keskustaan, ja selvästi mies oli juttukaveria vailla. Keskustelu alkoi kysymyksellä ”oletko lomalta tulossa?”. Siihen piti tarttua, piti päästä puhumaan, piti päästä harjoittelemaan. 20 minuuttia suhahti hetkessä, ja miehen oli jäätävä pois junasta. Tästä keskustelusta jäi kuitenkin muutama loistava menovinkki, vien sinut oluenmaistajaisiin ja teurastamoravintolaan, kunhan ensin olet ukulelesi kanssa tienannut taas matkarahat.

Reeperbahn. Jäin junasta Reeperbahnilla. Tässä minä asun, täältä minut löytää. Reeperbahn. Junasta ulostullessa kadulla haisee kusi. Sunnuntaiaamun merkki. Olin noussut junasta ulos aivan väärästä uloskäynnistä ja vaeltelin matkalaukkuineni Beatlesplatzin, Grosse Freiheitin ja Hesburgerin ohi. Itseasiassa kuljin myös kotioveni ohi, sillä ovi oli hyvin piilotettu laumalla kadun miehiä. Kun lopulta ymmärsin, että kotiosoitteeni olisi Casinon yläkerrassa, sisäänkäynti pienestä harmaasta ovesta, joka ei näytä ovelta ollenkaan, sain kohteliaita ja kannustavia kommentteja tulevilta naapureiltani. Kai heitä on pakko kutsua naapureiksi, jos he kerran asuvat viereisessä porttikongissa.

Marian tuli vastaan rappukäytävässä. Tukka sotkussa ja unisena, mutta kovin kohteliaana ja ystävällisenä. Sain avaimet, lasin vettä, ohjeistuksen kylpyhuoneen käyttöön ja hyvän yön toivotuksen. Siirryin kahdeksaan neliööni, ja olin kotona.

Sunnuntaisin ei tapahdu mitään, sunnuntaina kaikki pysähtyy. Minä purin osan tavaroistani ja kaivoin makuupussin esiin. Nojasin ikkunaan ja katselin harmaata Hampuria. Ja juuri silloin Jocke Farin Berg Urlaub ylitti kadun, minun ikkunani alla. Ja koska elämää ohjaa joko sattuma tai kohtalo, päätin antaa sille tilaisuuden ja vedin kengät takaisin jalkaan. No, Jocke Farin Berg Urlaub oli tietysti ehtinyt jo kadota ihmisvilinään, ja turha ketään on lähteä hysteerisesti etsimään, mutta koska olin jo ulkona, päätin lähteä kävelylle. Kävelylle lähteminen on muuten huono idea, jos jalkapohjassa on hevosen kokoinen vesikello edellisen päivän vaeltelusta, en suosittele.

Hetken kuluttua seuraani liittyi Azis. Azis tarkoittaa onnea, sankarillisuutta, ystävällisyyttä ja mitälie turkiksi, näin Azis minulle kertoi. Teki mieleni vastata, että Isa on hepreankielisen raamatun Jeesus, mutta ajattelin jättää mainitsematta kuitenkin. Azis on juhlinut perjantaista asti, löytänyt puhelimen, viemässä sitä ”korjattavaksi”. Azis nousee samaan metroon ja Asiz kertoo uutisista joita on lukenut. Azis on koko edellisen illan vienyt turisteja pitkin satamaa, omaksi ilokseen vain. Minä kuuntelen, mutten puhu paljoa. En tiedä minne olen menossa, enkä tiedä kuinka pääsen Aziksesta eroon. Azis keksii, että kävelemme Alsterin kautta. Azis on kolmekymppinen, juuri Ruotsista takaisin Saksaan muuttanut turkkilainen kundi, jolla on kaksi lasta. Ex-vaimo on espanjalainen malli. Azis puhuu todella paljon ja välillä epäselvästi, ja nauraa, nauraa koko ajan. Azis opettaa minulle saksaa, niitä ilmaisuja joita ei kirjasta opi, ja kutsuu itseään turstijohtajaksi. Mutta voit sanoa vain ”johtaja” (saks. Führer), Azis sanoo ja iskee silmää. Tässä hetkessä minä olen Helsingistä tullut turisti, kylässä pari viikkoa ystävieni luona, ja ystäväni odottavat minua jo takaisin. Minulla ei ole puhelinta, koska tässä maassa on liian kallista pitää suomaista liittymää päällä. Azis saattaa minut metroon ja lähtee toiseen suuntaan. Minä jään heti seuraavalla asemalla pois.

Sunnuntaina kaikki on kiinni. Kuljin joitain katuja, kävin Mönckebergstrassella [mönkköpökköstraasse] kahvilla ainoassa aukiolleessa kahvilassa, jatkoin matkaani Sternschanzelle vain nähdäkseni, tapahtuuko siellä mitään. Löysin elokuvateatterin. Miksi nämä asiat seuraavat minua? Miksi ensimmäinen mielenkiintoinen paikka oli elokuvateatteri? Ja miksi kaikki ulkoilmanäytökset ovat niin hölmöihin aikoihin, ettei työssäkäyvä ehdi niihin? Miksi sunnuntai on
omistettu lasten päiväksi? Ja miksi voi miksi kaikki normaalinäytökset ovat dubattuja? 3001 tarjoaa onneksi ”Vaihtoehtokinon”, alkuperäiskielellä, saksalaisilla teksteillä. Sinne minä vielä menen, jonain sadepäivänä.

 

Käyn kotona, tapaan Felixin. Yhtäkkiä en osannutkaan enää saksaa, en saanut sanottua mitään mitä halusin. Menen hetkeksi nukkumaan, ja herätessäni ei kotona tunnu olevan ketään. Lähden ostamaan vettä ja mehua aamuksi. Kierrän kotikorttelini, Jeesuspaikat, kioski, baareja baareja baareja, Grosse Freiheit, Beatlesplatz, ja löydän Döner-kaupan. Astun sisään ja tilaan annoksen. Mies tiskin takana aloittaa keskustelun ”missä olet töissä?”. Minua hymyilyttää ja vastaan ”olen harjoittelussa, en varsinaisesti töissä”. ”Jossain lähellä?” mies kysyy. Tien toisella puolella vyölaukkutytöt vaihtavat asentoa, painopistettä lonkalta toiselle. Nauraen kysyn ”näytänkö siltä että olen tässä lähellä töissä?”. Miestä alkaa naurattaa ”Ei, sinä näytät ihan puhtaalta, tavalliselta ja siistiltä”. Vastaan kiitos, ja saan ateriastani alennusta. Mies toivottaa tervetulleeksi uudelleen, ja minä lupaan tulla. Ja se döner oli lisäksi vielä hyvää.

Seison kotioven lähellä dönerini kanssa ja etsin avaimia. En halua etsiä avaimia ovella, sillä aina joku on makaamassa ulko-oven edessä. Tällöin eteeni astuu Jordi, nuori, ehkä hieman espanjalaisen näköinen kundi, joka aloittaa keskustelun englanniksi, mutta vaihtaa nopeasti saksaksi. Jordi on tullut Münchenistä aamulla seminaariin Hampuriin, ja Jordi ei tunne täältä ketään. Jordilla on tylsää ja Jordi ajatteli istua viereisille terassille oluelle. Jordi kaipaa seuraa. Minua naurattaa taas, minulla ei ole vyölaukkua. Melkein lähetän Jordin tien toiselle puolelle vyölaukkutyttöjen kanssa, mutta koska maailmasta ja ihmisistä ei koskaan tiedä, minulla ei ole matkassani mitään varastamisen arvoista, eikä kadunvarsiterassi ole huonoin ehdotus jonka olen kuullut, päätän suostua Jordin kutsuun. Me istumme terassille ja juttelemme. Jordille minä olen suomalainen, joka suorittaa harjoittelua Hampurissa. Olemme samaa mieltä opiskelun tärkeydestä, harjoittelun tärkeydestä, nuorisotyöttömyydestä ja vanhempien ja ympäristön rooleista nuoren kasvatuksessa. Ja tässä kaikessa olemme samaa mieltä saksaksi. Olen ylpeä itsestäni. Todella ylpeä.

Yhdeltätoista Reeperbahnilla on säkkipimeää, ja minä avaan kotioven. Kotona on pimeää, Felixin huoneesta kuuluu ehkä musiikkia. Minä menen nukkumaan ja nukahdan heti. Aamulla herään ensin tekstiviestiin ja vasta myöhemmin kadun ääniin. Kadulla puhutaan saksaa, ja minä olen siellä missä pitääkin. Nämä ovat loistavat kahdenksan neliötä.
Tulehan pian kylään pieni. Pusuja.

Kööpenhamina, olisin voinut tulla jäädäkseni

Noniin rakas pieni ihana,

 

Tässä tuleekin sitten kirjeeni toinen osa. Tämän osan nimi on Tivoli. Tai Kööpenhamina. Minä olisin tosiaan voinut tulla jäädäkseni.

Ihmiset ovat ystävällisiä. Jokainen on avulias, kohtelias ja hymyilevä. Jos muutamaa tiuskivaa tätiä ja poikaa, joka myi homeisia mansikoita ei lasketa, täällä ihmisillä on ollut tänään aurinkoinen päivä. Ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Yksi suurimpia syitäni päästä tälle reissulle oli se, että halusin muistaa minkälainen matkailija minä olen. Minä yksilönä, en matkakumppanina. Millaisia kompromisseja teen itseni kanssa, olenko utelias vai välinpitämätön, kommunikoinko vieraiden ihmisten kanssa, mitä syön ja kuinka usein. Montako kuppia kahvia juon päivässä itsekseni. Ja yritän kiinnittää näihin asioihin nyt mahdollisimman paljon huomiota.

Ensimmäinen huomioni olikin, että minä olen hidas. Minä en kiirehdi, en nouse seisomaan heti koneen laskeuduttua, en juokse matkatavarahihnalle, enkä stressaannu jos en heti löydä oikeaa junaa. Jopa itseni silmissä olen yllättävän rento. Mutta koska kukaan ei odottanut ja edessä oli vain aikaa, oli helppoa nauttia laiskasta askelluksesta kiireisen ihmismeren keskellä.


Kehun aina suuntavaistoani ja kartanlukutaitoani, mutta nyt minulla on jotain tunnustettavaa. Minä en löytänyt Kööpenhaminan metrokartasta päärautatieasemaa. Minä matkustin aivan väärään paikkaan, jäin pois metrosta ja raahasin matkalaukkuani mukulakivikaduilla. Ja näin päädyin ensimmäiseen kohtaamiseeni, joka oli kuin suoraan elokuvasta. Itseasiassa minua alkoi naurattaa kesken tilanteen, koska tunnistin elokuvan, ja tiesin, että tämä tilanne ei voi edetä saman käsikirjoituksen mukaan. Kun Kill Bill 1:ssä Beatrix matkustaa tapaamaan Hattori Hanzoa, syntyy kohtaaminen ravintolassa jossa Beatrix esittää hömppää lomailevaa jenkkiblondia. Huomasin käyväni kahvilan tiskillä kovin samanlaista keskustelua, smalltalkia parhaimmillaan, ja kun mies tiskin takaa karjaisi apulaiselleen takahuoneeseen jotain tanskaksi, aloin varmasti virnuilla vähämielisesti. Jäin kahvilan terassille kylpemään aurinkoon, kunnes kuumuus alkoi heikottaa ja matkatavaroille oli pakko löytää säilö.

Pääsin lopulta rautatieasemalle, sain matkatavarat ängettyä lokeroon ja pääsin vihdoin tallustelemaan vapaasti. Ensimmäisenä kiersin kiinalaiskortteleita, kunnes ostin eräästä pienestä kojusta mansikoita ja vettä, ja lähdin suuntaamaan isommille kaduille. Kun pitää silmänsä auki, sitä saattaa törmätä mihin tahansa. Hetken istuin erään kahvilan sisäpihan sisäänkäynnillä kuunnellen jazzia. Bändi selkeästi jammaili omaksi ilokseen, ja lopettivat valitettavan lyhyeen. Jatkoin matkaani ja päädyin katukirpparille. Mikko oli oikeassa, kirppareilla on aivan erilainen mentaliteetti, laatu, koko juttu. Tämä oli selkeästi antiikkikirppari, vaikka joistain tuotteista en menisi ehkä niin antiikiksi vannomaan. Toisaalta, Miss Sixty –farkkuja ei ole näkynyt katukuvassa vuosiin, joten ehkä ne kuuluvat tosiaan samaan laariin.

Lopulta löysin varjoisan paikan, johon pääsin istahtamaan mansikoineni. Luin kirjaa ja nautin vapaa-ajasta. Otin jo puhelimen esille ja avasinkin sen, mutta suljin sen pian. Kukaan ei odota minua nyt. Nyt ei tarvitse olla puhelimen päässä.

Löysin ihanan kahvilan, jossa oli maailman ystävällisin henkilökunta. Vasta tässä kahvin äärellä ensimmäistä kertaa mietin, että jonkun kanssa olisi mukava jakaa tämä kokemus. Kahvilan pöytä oli katettu parilliselle lukumäärälle, eikä yksin istuminen tuntunut luonnolliselta, vaikka henkilökunta loi omalta osin tunnelmaa. Erityisesti olisin kaivannut miespuolista seuralaista, jotta olisin voinut huomauttaa ”Kohta me olemme Saksassa, ja sielläkin pitää pissata istuen. Katso nyt, vessan seinässä on kyltti.”

Löysin kirkkoja, häät, katuja, sisäpihoja, porttikonkeja, kauppoja, kauppojen jälkeen kauppoja. Näin matkalla myös moottoripyöräilijöiden kokoontumisen, mutta tarkemmin tarkasteltuna näistä kulkupeleistä puuttui moottorit. Juho voisi mielestäni myös harrastaa raskaampaa polkupyöräilyä ja jättää moottoripyörähöpöhöpön sikseen. . Mutta sitten lopulta löysin Tivolin. Siinä Tivolin portilla palasin edelliseen Kööpenhamina-visiittiini, ja päätin, etten mene Tivoliin yksin. Tivolissakäyntiä voi säästää siihen, että sen hulluuden jakaa jonkun kanssa. Ja asiakaskunta koostui mielestäni pääosin pienistä lapsista. Tivoli tarjoili ilmaisen Wlanin, mutta koska portilla tuoksahti kirpeästi edellisiltaiset ihmiseritteet, en halunnut jäädä istuskelemaan portaille. Niinpä päätin palata vanhoille kulmille.


Muisti on siitä ihmeellinen asia, että osasin suoraan kävellä paikkaan, jota aiemmin väitin modernin taiteen museoksi. Ei kyseessä ollut modernin taiteen museo. Kyseessä oli kuninkaallinen kirjasto. Koko matkan ajattelin juovani limun nyt jo remontoidulla terassilla, mutta perille päästessäni jouduin pettymään. Kanaalin rannalla sijaitseva terassi tarjosi vain kauniin näkymän vastakkaisiin, arkkitehtoonisesti mielestäni varsin tyylikkäisiin rakennuksiin, ja portaissa roikkui edelleen sama ”pääsy kielletty” –kyltti, joskin kulkureittiä ei oltu suljettu. Terassilla ei ollut lisäkseni ketään, ja makoilin pitkän aikaa auringossa. Otin kuvan portaista, jotka vievät terasille, ja lampuista, joita voi käyttää lukuvalona, jos sattuu olemaan hullu ja haluaa yöpyä terassilla.


Matkatavaroita noutaessani vastaani tuli suomalaisia. Paljon suomalaisia. Tuntui, että koko rautatieasemalla ei enää puhuttu mitään muuta kieltä kuin suomea. Huomaamattani laitoin kirjani laukkuun ja piilotin metrokartan. Tämä on minulle ollut aina matkailijana tyypillistä, en kestä muita suomalaisia. Minun reissussani ei ole tilaa vieraille suomalaisille, kuin vasta siinä pisteessä, kun koti-ikävä yllättää. Siihen asti minä teenskentelen etten ymmärrä ja yritän paeta paikalta.


Nyt olen siis tässä Kööpenhaminalaisessa yksiössä, jossa on kummallinen vessa. Täällä on kauniit lattiat ja ryhdikäs Ikea-sisutus, joka mielestäni sopii tänne hyvin. Kati ja Mattias olivat ihania. Vieraanvaraisuus on täällä jotain aivan omaa luokkaansa. Minulla on herätys ennen viittä, joten kieltäydyin lähtemästä ulos, eilinen painaa silmää vieläkin hieman. Minulle jätettiin koti, keittiö, internet ja TV, ja kohta käperryn kirjani kanssa puhtaisiin lakanoihin.


Muistuta minua aina pieni siitä, että vieraanvaraisuus kyllä maksetaan takaisin. Ystävällisyys ja hyvät teot maksetaan takaisin. Hymyilevälle hymyillään, puheliaalle puhutaan ja anteliaalle annetaan.


Tämän paremmin ei olisi reissu voinut alkaa!
Pusuja, ja hyvää yötä.