Minulla on äiti. Hän on täydellinen.

Hei pienoinen,

Näillä hetkillä sinä laskeudut Lontooseen, kiljut riemusta ja hymyilet enemmän kuin aikoihin. Minä tiedän sen sinusta, sellainen pieni mötkäle sinä olet, joka laulaa Lontoon kaduilla ja nauraa ihmisille ja itsellesi. Välillä sinulla on nälkä, ja silloin sinua kiukuttaa, mutta sitten sinä syöt fish and chips ja kaikki on taas hyvin. Se on sitä elämää, jonka itsellesi kuvittelet, vaikka sinäkin tiedät, että arki on niin erilaista.

Niin. Taidan olla "Kuinkas sitten kävikään" tarinan sinulle velkaa. Minä tosissani ehdin jo innostua, olin varma että minut löydettiin tekemään jotain jossa olisin loistavan hyvä ja minä pörisisin ja tanssisin ja kaikki menisi niinkuin elokuvissa. Sitten niin ei käynytkään, älä kysy minulta miksi, mutta ei vain käynyt. Lilluin muutaman hetken ajatusten mömmöliejussa tietämättä kuinka mennä eteenpäin. Ja sitten minä päätin, että on tehtävä päätöksiä.

Carola ja Matthias tarjosivat minulle mahdollisuutta jäädä. Virallisesti rahaa vastaan laitan kirjanpidon kuntoon menneeltä vuodelta, mutta todellisuudessa käyn siis tiliotteita, laskuja ja suorituksia läpi, ja siinä ohessa jatkan samojen projektien parissa joiden kanssa olen taistellut Carolan luona tähänkin asti. Sain siis kaksi kuukautta lisäaikaa kahdeksaan neliööni, Hampurin kaduille, joulutorille. Minä varasin lennon edestakaisin, minä jatkoin vuokrasopimusta. Minä olen oikeasti täällä, vielä toisen hetken.

Sitten minun äitini tuli, lentokentän tavarannoutopisteestä lasiovien takaa käsittämättömän pitkähiuksisena ja uudet silmälasit päässä. Kyllä minä äitini heti tunnistin, minun äitini on aina maailman kaunein nainen. Äiti tuli, ja me aloitimme kovin pitkän viikonlopun.

Perjantaina söimme maailman parasta keittoa Gnoccheilla ja kävimme Cafe Mayssa juomassa Weissweinschorlet. Reeperbahnin raikuessa me nukahdimme ja heräsimme lauantaihin ennen puolta päivää. Kävimme aamiaisella, kiersimme kaupungilla kummastelemassa ja joimme taas kahvia. Illan tullen lähdimme ulos syömään ja löysimme italialaisen ravintolan jonka ikkunassa mainostettiin tuoreita simpukoita. Kun simpuikoita ei ollutkaan saatavilla, söimme alkupaloja pääruoan edestä ja jälkiruokaa. Voi että me söimme hyvin. Jälkeenpäin kävimme vielä Alsterwasserilla (Radlerilla) Schanzessa ja lopulta viiletimme sateessa taksilla kotiin.

Nukahdimme vaatteet päällä. Herätys soi puoli seitsemältä ja aamun alkaessa sarastaa olimme Reeperbahnin varressa todistamassa varkautta, pahoinpitelyä tai muuta onnettomuutta joka vaati kymmenen poliisiauton huomion ja suljetun Reeperbahnin. Kävelimme kalatorille, ostimme yllätyspaketin suklaata ja hipelöimme torituotteita. Päärakennuksessa kuuntelimme bändiä, muttemme juoneet kaljaa. Kaljaa aamukahdeksalta. Ostimme aamiaisen ja nautimme sen kotona, jonka jälkeen käperryimme uudestaan patjalle. Reeperbahn oli jo hiljainen.

Sunnuntaina teimme kävelyretken Blankeneseen, Hampurin omaan Porvooseen. Kaunis ilma, syksyinen luonto ja kauniit rakennukset. Blankenesesta vein äidin International Cafeeseen, jossa Ann, Irfan ja Andreas viettivät iltaa. Hömppäilimme ja yhdeksäksi suuntasimme Planten un Bloomeniin, vaikka filmimusiikkiahan ei Hampuri meille suonut. Annin suunnattua kotiin me kuljimme vielä portugalilaiskortteleihin illalliselle, ja söimme sellaisen kala-annoksen, että isin olisi pitänyt olla matkassa.

Tänä aamuna minä saatoin äidin lentokentälle ja lähdin itse töihin. Carolan luokse, tekemään niitä töitä joista olen kolme kuukautta pitänyt, ja joita saan vielä kaksi kuukautta jatkaa. Se tuntui kummalliselta, lähettää äiti kotiin ja itse jäädä tänne, tuntematta tarvetta saada itse istua koneeseen. Koti-ikävä on kummallista, välillä se tuntuu viiltävänä kipuna, ja välillä sitä ei tunne ollenkaan. Äiti-ikävä sen sijaan on aina, se ei lähde pois vaikka äiti tuleekin tänne, eikä varsinkaan silloin, kun äiti lähtee täältä pois.

Kahden viikon kuluttua minä olen kuitenkin kotona, ensin äidin ja isin luona, sitten Juhon. Nukun öitä vieressäsi pieni. Ihan kohta.

Ja niin minä tapasin Miken

Hei nuppunen,

Eilen oli maanantaitapaaminen. Koska aikaa on kulunut, ja ne väittävät että minä olen osa kalustoa, täytyy myöntää että jokin pieni hohde tästä on kadonnut. Asettunut arjeksi niin sanotusti. Ole kertoi eilen monta kertaa, että minun paikkani on täällä, tässä yhteisössä, tässä paketissa, enkä minä vielä voi lähteä. Kerroin tarinaa kohtaamisestani kaupungilla ja mahdollisesta syystä jäädä, ja ihmiset ympärillä lauloivat ja hyppivät "Isa jää Saksaan, Isa jää Saksaan".

Alkuillasta istuimme Annin kanssa ulkona ja minä kerroin tohkeissani tarinaa iltapäivästä. Kaukaa näin Ruebenin lähestyvän Kosmosta ja nostin käden ilmaan ja vilkutin. Väkijoukosta nuori mies, suunnilleen puolesta välistä matkaa otti katsekontaktin, hymyili ja käveli luoksemme. "Mike". "Isa". "Taisit vilkuttaa ystävällesi", "Niin tein", "Ei se mitään, hauska tutustua, saanko istua tähän?". Ja niin ryhmämme sai uuden tulokkaan, Miken, joka on täällä Erasmus-vaihdossa.

Maanantaitapaamisesta ei saanut poistua ennen puolta yötä. Kellon tullessa kahtatoista Darren oli opettanut seurueellemme australialaisen syntymäpäivälaulun, jonka hän toivoi kaikkien laulavan päivän vaihtuessa Darrenin varttivuosisadan päiväksi. Puoli kaksitoista Louisa tuli vetämään minut keittiöön, baaritiskin ohi Davidin selän taakse pieneen tunkkaiseen koppiin. Louisa oli leiponut kakun ja koristellut sen, enää puuttui
kynttilät ja tähtisadetikut. Niin me askartelimme kakun, lauloimme, nostimme maljan ja siinä me olimme kuin yhtä perhettä, me maanantaitapaamislaiset.

Kaunista tiistaita sinne pikkuiseni.

The City where the Dreams come true

Hei pikkuiseni kaunis,

Katselin kuvaasi lompakossani viikonloppuna ja hymyilin sille. Päivä päivältä taakkaa on kertynyt matkaan, pelkoa tulevasta ja ahdistuskuvia menneestä. Yritän kuvitella marraskuun alun Suomessa, pimeillä hiljaisilla kaduilla ja syyssateen joka piiskaa pesemätöntä ikkunaa. Marraskuun lopussa lumi leijuu isoina rätteinä Kirkkokadun katulampun valokiilassa, ja minä kääriydyn peittoon sohvalla. On joululauluja, se rasittava Vesku Loiri nyyhkyttämässä radiossa, ja se Edelman jota en taida sietää tänäkään vuonna. Pelkään jonain päivänä huomaavani, että olen istunut sohvaan reiän josta näkee alakertaan. Loputtomasti tyhjiä Glögi-tölkkejä, loputtomasti aurajuustoa ja pipareita, loputtomasti lunta.

Minä muistan olevani aina syksyisin kovin väsynyt. Joulun alla on vain kiire, ei koskaan ole aikaa sytytellä kynttilöitä. Ja minä olen kiukkuinen, vaikka en yhtään tahtoisi olla. Minua kiukuttaa loska, pakkanen, kiireiset ihmiset ja varsinkin ne ruuhkassa tallustavat sunnuntaivaeltelijat joilla ei ole kiire minnekään. Ja kaikkea tätä ajatellessa tuntuu ylitsepääsemättömältä avata nettiselain ja varata lento kotiin. Kotiin.

Sitten tulee päivä Hampurissa kun lämpötila kipuaa lokakuussa melkein kahteenkymmeneen. Aurinko pilkottaa valkoisten pilvien välistä ja puiden lehdet ovat viikonlopussa vaihtaneet väriä. Minä vaeltelen sinisessä syystakissani tukka takussa pitkin Hampurin keskustaa etsien tietynlaista tuolia tietynlaiseen projektiin. Hengitän Hampurin ilmaa ja käyn tuijottelemassa silloilta alla vellovia vesimassoja. Täällä on siltoja enemmän kuin Lontoossa ja Venetsiassa yhteensä, tiesitkö?

Astun liikkeeseen jolla on suomalainen nimi. Uteliaisuudesta menen sinne hypistelemään, osittain myös hieman tappamaan pitkäksi käynyttä aikaani. Ja siinä hetkessä koko maailma taas muuttuu, elämä ottaa paperin nurkasta kiinni ja riepottaa hetken tuulessa, kunnes kuva on taas värillinen. Puhun saksaa, puhun säästä ja vaatteista, puhun ihanasta Hampurista. Vanhempi rouva kuuntelee, keskustelee, hymyilee. Yhtäkkiä puhun puhelimessa suomea, puhun osaamisestani ja itsestäni. Puhun liikkeen esimiehen kanssa. Sanon käsipäivää, toistain nimeni kolmesti. Sanon palaavani keskiviikkona. Keskiviikkona minä palaan, ja katson mihin elämä minut vei.

Kävelen häkeltyneenä ulos. Kiiruhdan kotiin, soitan äidille, Juholle, Elkelle, Anskulle. Minun on kerrottava tämä tarina nyt, vaikka kaikki on vasta ihan seittiä. Tarinoissa on tärkeää, että niillä on alku. Keskiviikkona minä siis kerron koko tarinan. Alkuineen loppuineen.

Pusuja pikkuinen, voi pusuja!