Tiedän jo nyt, että huomenna tarvitsen päiväunet

Pikkuiseni,

Väsymys tuntuu olevan hyvä ystävä. Tuntuu myös että jatkuvasti on kiire. Olen jostain myöhässä, jokin on tekemättä, olen unohtanut jotain. Tarkistan, että avaimet ovat matkassa vasta kun olen sulkenut oven. Muistan syödä vasta kun näläntunne alkaa jo hävitä. En muista käydä kaupassa, enkä laittaa espressokeittimeen uutta jauhetta. Tämä on se tila jota ne kutsuvat kulttuurishokiksi.

Wikipedia tietää kulttuurishokista lopulta aika vähän, mutta sielläkin kulttuurishokki, tai ns. kulttuurisopeutuminen on eritelty kolmeen vaiheeseen. Neljäs vaihe, paluushokki, ei mielestäni tässä kohtaa ole ajankohtainen.

Sopeutuminen alkaa kuherruskuukaudesta. Kun kaikki on ihanaa ja mahtavaa ja hauskaa ja jännittävää, ja kaikki epäkohdat jäävät huomioimatta. Kuten minä viikko sitten. Minua nauratti ja laulatti ja tanssitutti. Olenhan unelmieni kaupungissa, sen sykkeessä ja kaduilla joilla aamuyöstä myydään huumeita ja rakastutaan.

Toisessa vaiheessa pienet asiat alkavat ärsyttää, sitten isommat, ja lopulta tuntuu että kaikki odotukset kohtaavat pettymyksen. Tämä olen minä tänään, ja ehkä vähän eilenkin. Epäkohtelias asiakaspalvelu, likaiset metroasemat, huonosti organisoitu tiedotus harjoittelupaikassani, puhelimesta puuttuva internet. Tässä kaupungissa on rasittavaa ja ärsyttävää se, että huumeita myydään öisin kadulla, ja erityisesti se, että toiset yön sykkeessä löytävät toisen sykkivän sydämen ja sitten ne liimautuvat porttikongeissa toisiinsa auringon noustessa satamanostureiden ylle.

Kolmantena vaiheena on luvassa soputuminen. Ympäristön hyväksyminen sellaisena kuin se on, arkeen lipuminen.

Mutta en minä halua lipua arkeen! En suostu päättämään kuherruskuukautta vielä! Pieni pääni taistelee hullunlailla sitä vastaan, että täällä olisi arki ja normaali järjestys. Haluan pitää vaatteet rinkassa ja kameran käsilaukussa. Silti arki alkaa olla uhkaavan lähellä. Kohta minulla on oikea koti, oikeat kämppikset ja oikea saksalainen verotusnumero. Ehkä tämä tapahtui hieman liian nopeasti, en ihan pysy tässä mukana.

Kerron sinulle kämppiksistäni paremmalla ajalla, mutta mainittakoon nyt nopeasti, että JEEEES. Minulla kävi sellainen pullamunkki, ettei mitään järkeä. Tavallaan elämä on kuin elokuvaa. Aivan kuin palat vain loksahtelisivat kohdalleen.

Sinä ja Turku olette täällä
paljon ajatuksissa <3

Ja mekossani on pöllöjä

Hei kaunein,

Tänään olin hetken kiukkuinen. Saksalainen käsittämätön rahapolitiikka sai minut suunniltani, -muistettakoon kuitenkin että olen köyhä ja tuloton ja minua ärsyttää silmittömästi tämä "mamma maksaa" -meininki. Asunnon metsästys on rankkaa puuhaa, jossa pätee sellaiset viidakon lait, että apina jää helposti takariviin kiekumaan.

Työttömille on taattu aika kattava ja hyvä systeemi, jolla jokainen kotona itseksensä viihtyvä pysyy hengissä ja syö hyvin. Lykkyä pytyssä ja saattaa jäädä vielä viikkorahaa harrastuksiinkin. Kun työtä tarjotaan, voi kriittisillä verukkeilla välttää työpaikan saamista, tai parhaassa tapauksessa mennä työhaastatteluun pukeutuneena pupupukuun. Asunnottoman, vähävaraisen nuoren asema ulkomailla onkin sitten jotain ihan muuta.

Kävin siis kämppäkatselmuksessa. Heti ensimmäisen työpäiväni iltana tietysti. Olin näteissä pöhköissä vaatteissani, helmikorvakoruissa ja laukussani pussillinen Marianneja. Mitään asiasta nyt sen enempää sanomatta, mainittakoon kuitenkin, että jätin Mariannet laukkuun ja juttelin tunnin verran niitä näitä. Asunto oli kaunis ja kivalla paikalla. Siitä olisi voinut päästä nopeasti töihin. Asunnottomalla vähävaraisella nuorella joka oleskelee ulkomailla ei ole varaa olla nirso, mutta salaa hieman toivon ettei tämä onnenpyörä ehkä osuisi juuri minuun. Kämppäkatselmuksessa ravaa kuitenkin toista kymmentä naamaa. Josko joku muu sopisi tähän laumaan paremmin.

Lyhyt raportti uudesta työstä, uudesta asunnosta, uusista kämppiksistä: Minun Hampurini ei taaskaan pettänyt minua. Kämppikseni ovat sitten Arkkitehti ja Filmituottaja-Freelancer. Arkkitehdin ystävä, toinen Arkkitehti ehti juoruta, että suomalaista Muotoilijaa on jo odotettu. Luvassa on kuulemma pitkiä iltoja jalkapallon parissa. Saksalaiset.

Työstä en jaksaisi sinulle kirjoittaa. Olen väsynyt. Menen kahdeksaksi toimistolle, avaan koneen, avaan AutoCADin. Tunnit juoksevat kun piirrän erilaisia kalustusratkaisuja Hotellin Penthouseen. Välillä juon kahvia, ja tunnin mittaisella ruokatauollani en keksi tekemistä. Välillä tarvitsee irtiottoa skissipaperipinosta ja pohjapiirrustuksista, jolloin kävelen materiaalikirjastoon. Siellä voin rakentaa moodboardeja, liimata ja leikata kankaita ja laminaatteja, viilua, laattaa, tapettia. Ja askartelen niistä kokonaisuuden jonka tulee viehättää asiakasta. Kankaista tehdään pieniä somia tyynyjä, joita asiakas voi sitten hiplailla ja pohtia materiaalin kestävyyttä. Välillä katson kun joku rakentaa photarilla kollaasia. Välillä teen itse niin. Vähän yli viisi ne käskevät minut ulos, ei saa olla liikaa toimistolla ettei leipäänny. Perjantaina syödään yhdessä, töihin pitäisi leipoa, ja joka toinen viikko on ohjattu jumppa ja hieronta. Takanahan on siis kaksi kokonaista työpäivää, ja muistaakseni tänään esimieheni pohti, kuinka nopeasti sitä oppiikaan luottamaan uuteen tiimiläiseen. Meillä on siis hittitiimi, kellon ympäri hommaa ja jatkuva paine. Mutta voi että minä pidän tästä! Minun taivaani taitaa olla tässä ja nyt.

Näin on hyvä aloittaa siis luku 3.

Suukkoja suloinen.

Kun sanat ei ihan riitä kertomaan

Hei nuppunen!

Siitä on jo aikaa, päiviä ja tunteja, kun laskeuduin Hampurin lentokentälle. Ja siis jo toisen kerran tämän samaisen reissun aikana. Kysymyksiä on varmasti tuhat.

Istuessani Zagrebissa violetissa olohuoneessa minun lentoni Istanbulista Helsinkiin peruuntui. Siinä minä yritin keksiä itselleni suunnitelma B:tä, ja lopulta Mustan Meren rannalla minä päätin palata Istanbulista vielä Hampuriin. Vieläkään en tiedä tarkalleen miksi, mutta niinkuin olemme oppineet, kyseessä taisi olla kaipaamani kohtalon hetki. Laitoinhan minä Hampuriin työhakemuksia ja ajattelin että voisin paikan päällä käydä vaikka haastateltavana. Mutta eihän tuo tietenkään mennyt niinkuin suomenruotsalaisessa puuhasteluohjelmassa.

Lähdin Hampurista tietämättä palaanko ja jos niin milloin. Kohtalon hetkeni ei ollut vienyt minua sinne mihin toivoin. Sen sijaan päädyin moneen hymyyn ja oluelle ja pizzalle ja Eöben rantaan, mutten mihinkään joka veisi minua eteenpäin. Tiedäthän, hetkiä, mutta ei sellaista kronologista jatkumoa. Paitsi se pieni hetki, kun istumme Kasian kansaa aamiaisella ja puhumme työnhausta. Hänellä on ystävä joka on töissä ja firma on se jota aina haikailen kun ne päivittävät naamakirjasivuaan. Ystävälle voi laittaa CVn ja portfolion, eihän siinä mitään menetä. Lähdin aamiaiselta ja unohdin koko jutun.

Tänään seisoin sateessa maantien varressa jossainpäin ruotsalaista maaseutua. Kokeilin tihkusateessa onneani peukalokyydin kanssa kun puhelimeni soi. Niin se CV ja se portfolio ja kiinnostaisiko harjoittelupaikka josta on hyvät työllistymismahdollisuudet? Yrityksessä, jonka työtä ja menestystä kunnioitat ja jossa olet salaa haaveillut työskenteleväsi? Voisit aloittaa heti. Miten olisi?

Siihen jäi liftaussuunnitelmat. Nopeasti netin äärelle ja tutkimaan ja pohtimaan. Kaksi tuntia myöhemmin soitin takaisin ja kysyin milloin voin aloittaa. Sitten join ison kahvin ja kuuntelin Kentiä.

Minulla on reilu viikko aikaa pakata. Ensin pitäisi vain päästä Suomeen pesemään rinkallinen pyykkiä. Mutta tiedoksesi siis pieni, kirjeet Hampurista saavat tänä kesänä jatkoa.

Olet seikkailijakoirani ja unisoturini. Pusuja!