Huumeita ja huoria Hampurissa

Hei mussukka,

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta sinulle jo kauan sitten. Huumeista ja huorista, elämän syvällistä pohdintaa siitä mikä on oikein ja mikä väärin ja mikä on moraali ja tarvitaanko sitä.

Ruotsalainen Sofia osasi mielestäni selittää aika hyvin tämän huume-ilmiön: Skandinaviassa on onnistuttu leimaamaan kannabis-tuotteet huumeiksi niin että meillä pohjoisessa kalja on kalja, viina on alkoholi ja marihuana on huume. Ja sitten on ne kovemmat huumeet, mutta eipä niitä hirveästi pienessä Kuopiossa pienen muotoilijan arjessa kävele vastaan. Tarkemmin kun ajattelen, en enää vuosiin ole törmännyt tuttavapiirissäni liimanhaistelijoihin tai nappiennäprääjiin. Kertooko tämä sitten enemmän minun tuttavapiiristäni vai huumeiden käytöstä noin yleensä, en osaa sanoa.

Täällä kannabis on lähes verrattavissa kaljaan. Ei sätkää nyt ihan baaritiskillä saa sytyttää, mutta useampaan kertaan olen baarin viimeisessä nurkassa ollut seurueessa, jossa joku kääri sätkäkamoillaan jointin. Sitten se jointti kiertää ja sitä nautiskellaan niinkuin uusia perunoita keväisin. Aina meitä on muutama, jotka kohteliaasti kieltäytyvät, mutta en taida päästä tästä kulttuurishokista koskaan yli. Ei täällä sellaista marihuanan leijuvaa utua ole kuten Amsterdamin kaduilla, mutta mikä minua ehkä eniten yllättää, on tämä käyttökulttuuri. Siihen suhtaudutaan kuin kaljaan: Jos juot kaljaa ennen kahtatoista tai vaeltelet yksin kaljapullo kädessä kaduilla, sinulla on alkoholiongelma, mutta jos ryyppäät rohkeasti seurueessa, se on seurustelua ja hauskanpitoa. Pilvenpolton tarina on aivan sama.

Prostituutiosta en sitten uskallakaan sanoa mitään. Aluksi vitsailin aiheesta, ja vielä varsin reteesti, mutta kun näitä tarinoita kuuntelee, ei vitsiä riitä pintaa syvemmälle. Suuri osa näistä show-tytöistä on yliopisto-opiskelijoita, jonkun siskoja ja serkkuja, kummitädin tyttäriä. Tuossa ne tekevät "iltavuoroa" vyölaukkujensa kanssa, ja kaikenkarvainen kansa vaeltaa asiakaspalvelun maailmaan hetkeksi, ja jatkavat siitä arkeaan kuka minnekin. En uskalla muodostaa tästä vieläkään mielipidettä, en niin minkäänlaista. Tosin olen välkkyvissä valoissa saanut tavata niitä, jotka tällaisesta palvelusta maksavat, ja myös niitä, jotka uskovat jokaisen kulman takana vaanivan AIDSin, joten selkeästi mielipiteet tästä jakautuvat aivan sen mukaan kenen kanssa keskustelee.

Viikon päästä täällä on Juho. Minun Juhoni. Tuohon se pyllähtää patjalle ja valittaa että on sotkuista. Sitten sekin katselee vyölaukkutyttöjä ikkunasta ja hymyilee. Ja sitten se laittaa jääkaappin Zero Colaa ja minua kiukuttaa, mutta se ei haittaa, koska minua ei ole kiukuttanut pitkään aikaan kunnolla. Ja sitten meitä naurattaa. Minä teen hömöjäniksen ja Muhku tekee kehavin ja aamulla syödään oikeaa aamiaista. Viikon päästä.

Koska sinä tulet tänne?

Jalkapalloa ja ah niin taivaallinen arki

Hei mussukka,

Niin se vain on, jossain vaiheessa sitä kotiutuu niin, ettei enää sydän sykähtele. Tänään on elokuun viimeinen päivä, virallisesti viimeinen päivä kesästä, ja huomenna on syksy. Minä haluaisin kokea täällä talven, kylmyyden, märät kadut, pienen hetken lunta, paljon räntää ja moskaa kaduilla, hiljaisen Reeperbahnin. Olla täällä oikeasti, ei vain kylässä.

Kuinka yllättävää, tässä Lontoo-kopiossa sataa taas. Schantzenkinon viimeiset ulkoilmanäytökset on tänä viikonloppuna, ja vakavissani suunnittelen meneväni istumaan kahdeksi tunniksi sateeseen huomenna. En edes tiedä mitä siellä näytetään, mutta enhän minä nyt voi ulkoilmaelokuvaa jättää kokematta, enhän?

Tänään on taas jalkapalloa. Ivanaa saattaessa juna-asemalle koko Hauptbahnhof kaikui ja raikui, jalkapallofanit ovat taas paikalla. Joka puolella huiveja, viirejä, lippuja, laulua ja olutta, ja kello on vasta puolen päivän. Ivanan asetuttua junaan suuntasimme Olen kanssa S-Bahnille. S3 oli tupaten täynnä väkeä, ja täytyy myöntää että tunnelma oli sanoinkuvaamaton. S-Bahnin jokaisella ovella seisoi poliisi varmistamassa että junassa on turvallista, yksi seisovista vaunuista hytkyi laulun tahdissa ja huivi-viiri-kansaa pakkautui junaan lisää ja lisää. Päätimme jäädä odottamaan seuraavaa junaa, vaikka eihän se siitä paljoa paremmaksi muuttunut. Kaikki junat taitavat koko päivän olla kattoon asti täynnä laulua, mutta onneksi minun ei tarvitse mennä minnekään.



Eilen oli vielä läksiäisiä ja hymyjä, eilen oli hieno ilta. Ensi viikonloppuna lähtee Lena, ja silloin luultavasti alkaa arki. Silloin tänne jäämme minä ja Rob, ja silloin aletaan teeskennellä, etten minä lähde koskaan. Rob muuttaa aivan parin korttelin päähän, kävin katsomassa asuntoa. Pieni huone, mutta mitäpä sitä ihminen ihmeitä tarvitsee. Kämppikselleen Rob esitteli minut "Isana, joka tavallaan asuu täällä myös. Me olemme niinkuin Bonnie ja Clyde." Eilen istuimme porukalla jälleen kerran Sommersalonissa, Ivana jätti baaritiskille bokserit ja sai tästä hyvästä ilmaisen shotin, minä sain Ivanalta pinssin jossa on sammakko. Me tanssimme, me hymyilimme niin että silmäkulmia kiristää ja me olimme täysin puhumatta siitä, että nämä ovat läksiäiset. Aamuyöllä osan porukasta suunnatessa kotiin me vielä istuimme Mr. Thompsonowskin kanssa KFC:n terassille kertaamaan jännittävää tarinaamme Kentacky Bucketin kanssa, kiireettöminä ja väsyneinä, allamme Reeperbahnin räiske ja vieressämme kastanja, joka pudottaa lehtensä näillä hetkillä.

Minussa kytee pienenpieni kaipaus, mutten tiedä miksi. Ehkä se on väistyvä kesä, ehkä se on jotain muuta. Palattuani juna-asemalta Lidlin kautta kotiin, istuimme Robin kanssa lattialle patjalle juomaan kahvia ja vaniljateetä. Ehkä tätä on arki, ja kyllähän tämä on onnellista, mutta siellä kaukana pohjoisessa on monta sellaista ystävää, joiden seurassa haluaisin nauttia vaniljateetä lattialla patjalla, jonka päällä on valkoinen peite ja pinkkejä tyynyjä.

Tule tänne pieni, minulla on hunajaa teehesi.

Läksiäisbuumi

Soapy bubbles honey, soapy bubbles.

Mikään ei koskaan tule raastamaan samoin kuin Samin lähtö aikoinaan. Yhdetkään jäähyväiset, heiheit, läksiäiset, lentokentälle tai juna-asemalle saattamiset. Samin lähtö oli aikoinaan niin kova pala, etten ollut varma pääsenkö enää koskaan lattialta ylös ja jatkamaan matkaa. Onneksi se tuli silloin koettua, jotenkin nämä jatkuvat läksiäiset eivät nyt tunnu niin pahalta. Elämä on matkan varrella näyttänyt, että siltoja rakentuu ja siltoja palaa, eikä sitä koskaan tiedä minkä kahvilan terassilla seuraavan kerran kohdataan.

Ivana lähtee lauantaina. Olemme Olen kanssa kantamassa matkatavaroita Hauptbahnhofille puoliltapäivin. Silloin ei saa itkeä, vaikka tämä serbialainen punaleiskuinen keiju luultavasti saa meille kaikille tipan silmäkulmaan hypätessään junaan. Ivana ei onneksi lähde kauas, se on vain Tanska, ja sinne pääsee täältä junalla. Me sovimme jo viikonloppuvisiitistä. Ivanan lähdettyä ei kukaan enää puhu minulle ruotsia skoonelaisittain, eikä kukaan näistä osaa listata skandinavian hyviä ja huonoja puolia unohtamatta listalta Frödingeniä ja IKEAa. Eikä kukaan näistä muista käytä nuuskaa. Mutta ehkäpä Ivanan nuuska ei kuitenkaan ole se mitä tässä tulee ikävä.

Eilen oli Patrin läksiäiset. Patrin lähdettyä ei kukaan enää pidä ilmaisia salsa-tunteja torstaisin, eikä "Never had I ever" voi koskaan olla sama peli ilman Patria. Räiskyntää, suorasukaisuutta, etelä-Amerikkalaisittain salsaa ja hymyä ja naurua.


 Lauantaina on vielä kolmas kova pala luvassa. Raj. Raj palaa Lontooseen. Rajin kanssa ajanvietto on ollut turvallista, veljellistä hengailua, jossa ei sarkasmia ja ironiaa säästellä. Rajin kanssa on ollut helppo nauraa, ja Raj oli juuri se joka osasi palauttaa kameraani oikeat asetukset kun kaikki valotusarvot olivat tuhannen sykkyrällään. Rajin läksiäiset vietettiin jo, siksi minä olin Travemündessä sunnuntaina. Vielä pitäisi kuitenkin viimeistä kertaa päästä irvistämään kameralle, puhumaan pahaa saksalaisista, imitoimaan intialaisia rallikuskeja. Eikä Lontookaan ole kaukana. Eurooppa on niin naurettavan pieni.




Voi pieni kuinka minä kaipaankaan Samia! Jokainen näistä hyvästeistä vie minut uudestaan Bremenin kentälle, lasia vasten, jonka toisella puolella saa olla kansainvälisillä vesillä, ja jonka toiselle puolelle jää vain tyhjyys ja ahdinko ja pelko tulevasta. Sam lähti takaisin kotiin kesäkuun alussa vuonna 2005. Kolme viikkoa ennen minua. Sam jätti minut kolmeksi viikoksi selviämään yksin. Koko matkan Bremenistä Oldenburgiin minä itkin hiljaa takapenkillä, eikä kukaan edes yrittänyt aloittaa keskustelua, ei se olisi siitä mihinkään kulkenut. Samin lähtö oli minulle aikamerkki josta lähteä laskemaan päiviä omaan kotiinpaluuseen ja samalla mitta sille, kuinka lähellä ystävät ovat, vaikka välissä olisi meret, vuoret ja joet.

Sam tuli myöhemmin lumiseen Suomeen, muistatko? Vuosia myöhemmin minä körötin bussilla kuumaan Denveriin. Kun toisen kanssa olet jakanut tuhannesti unohtumattomia kokemuksia, mogannut itsensä toisen silmissä niin että häpeä tuntuu loputtomalta, riidellyt ilman syytä, riidellyt hyvästä syystä ja antanut ja saanut aina anteeksi, silloin puhutaan ystävyydestä. Niin se vain on, jos voimme palata takaisin siihen sykäykseen jossa jaoimme mahtavia kokemuksia, ei se kokemus ole vielä ohi, vaan se jatkuu ystävyytenä.

Äsken töistä kotiin tullessa naapurin kodittomien köörissä istui kaksi reppureissaajapoikaa. Toisella oli kitara, toinen lauloi. Minä hymyilin ja kiipesin huoneeni ikkunalle vielä kuuntelemaan. Kesä ei ole ohi, vielä on matkaajat, kadunmiehet ja kitarat.

Suukkoja hiuksiisi pieni.