Välikatsaus eikä mitään sen syvempää

Pikkuinen,

Tänään paistaa aurinko. Aurinko paistaa niin, että tietokoneen ruutua ei meinaa nähdä. Kainaloihin muodostuu läiskät jo aamusta, ja iltapäivällä hikipisarat ovat valuneet niskaa pitkin aina persvakoon asti. Istumisesta tulee iljettävää, mutta niin tulee kävelemisestäkin. Silloin kannattaa vain nojata taaksepäin ja toivoa päätyvänsä vaaka-asentoon.

En minä tästä halunnut kertoa. Olen listannut päässäni niin paljon kerrottavaa, että enää ei ole mistä aloittaa.

Tietysti minä kaipaan Juhoa. Kaipaan niin että sattuu ja välillä ei saa henkeä eikä nyrkissä riitä sillä hetkellä voima iskeä rystysiä rosoiseen betoniin. Mutta yleensä silloin voi soittaa Juholle. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa, se ystävyys tässä jutussa. Kukaan ei ymmärrä niinkuin Juho. Ja siksi tämä tilanne tuntuukin niin typerältä, ja loppujen lopuksi niin oikealta. Mutta halusin siis vain kertoa, että Juho on paljon ajatuksissa. Joskus kirjoitan tästä lisää. Joskus, kun se tuntuu helpommalta ja oikealta.

Sitten halusin kertoa sinulle töistä. Siitä kuinka voimat alkavat olla lopussa, ja kuinka aamut käyvät raskaiksi. Välillä illatkin. Pelkään tämän tekevän arpia. Sellaisia, että näistä poisoppiminen vie aikaa ja aiheuttaa hallaa matkalla. Eikä kukaan kuitenkaan ole tehnyt mitään väärää, mitenkään epäreilusti, mitään mistä valittaa. Minä vain en ole oikeasti täällä. Kuulen kuinka ne nauravat väkinäisesti, yhtenä päivänä ne viskoivat hedelmäkarkkeja työpöytien yli. Mutta se ei ollut aitoa. Se oli kuin ulkoa opittu esitys, joka pitää silloin tällöin toistaa, jottei tuntuisi hiljenevän. Jotta kotona olisi illalla puhuttavaa. En ole vieläkään oppinut kuvaamaan tätä oikein, jonain päivänä minä ehkä onnistun siinä. Sitten kerron sinulle tämän tarinan paremmin.

Seuraavaksi halusin kertoa sinulle Lieblingscafesta. Kahvilasta, jonka omistaa Carlotta. Menen maanantaina töiden jälkeen sinne keittämään lattea. Tämäkin tarina on pitkä ja tästä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän toiseen kertaan. Mainittakoon vain, että Carlotta piti minusta. Ja minä pidin siitä että minusta pidetään. Siksi minä sinne menen uudestaan, saadakseni onnistumisia ja elämäniloa.

Ja sitten tämän päivän polttava puheenaihe: Pitäisikö minun hankkia toiminimi? Voisin tehdä keikkaa, saisin itse räplätä tositteita ja numeroita. Saatan olla luotu tähän juttuun. Ja tiedän jopa jo ensimmäiset verovähennettävät ostokseni: Kameran objektiivi ja uusi läppäri. Tietysti ensimmäinen kysymys vain on, että millä rahalla tämä lähtee käyntiin? Kerron kun olen keksinyt ratkaisun.

Tänä aamuna taisin herätä oikealla jalalla. Ehkä kaikki tämä johtuu siitä, että söin eilen kokonaisen levyn (tai oikeastaan yhteensä puolitoista) sinistä Fazeria.

Olen kreisisti ylpeä susta pupunen.

Rakkautta Turkuun!

Jalkapalloa beibi jalkapalloa!

Suukkoseni,

Jalkapallo on saapunut tänne. Hampuriin, Helsinkiin, Saksaan ja sydämiin. Käsittämätöntä. Liput liehuvat niinkuin sota olisi voitettu. Eivätkä ne pirut mitään sotaa voittaneet. Häpeärauhasta kansallishäpeään, ja kehtaavat nyt vielä nostella lippuja salkoon.

Vuonna 2004 me istuimme selät kumarassa historian tunnilla. Jokaisen hahmo lyyhistyi hieman ovesta sisään astuessa. Historianopettajamme, joka muuten mainion opetustyylinsä lisäksi oli loistava tangotanssija, yritti parhaansa pitääkseen tunnelman kevyenä mutta asiallisena. Mutta vielä vuonna 2004 saksalainen kansallishäpeä oli liian isoina mykyinä kaurapuurossa, ja siinä me pienet teini-ikäiset pohdimme mitä me olemmekaan tehneet. Ja mitä isämme, ja mitä heidän isänsä. Tai siis ne muut, en minä, minun maani oli voittanut sodan suurta Neuvostoliittoa vastaan ja siitä me olemme ylpeitä. Meidän poikamme palelivat pakkasessa, siis isiemme isät, kyttäsivät ryssää ja rajamaan metsissä ryssä myös peitottiin. Me, pieni kansa pohjoisesta, me pidimme toisen maailmansodan timmellyksessä pintamme. Kyllä meilläkin on sotaan liittyviä kauhutarinoita, mutta sankaritarinoilta ei yksikään sukupolvi ole päässyt välttymään kuulemasta. Sen sijaan Saksassa, niin, täällä ei ole sankaritarinoita. Kaikki nuoret miehet lähetettiin rintamalle ja kylistä loppui ruoka, naapurin juutalaiset katosivat mystisesti, pojat makasivat tulilinjalla pitkin Eurooppaa. Ja ainoat sankaritarinat ovat niitä, joissa pienen Anne Frankin perhettä suojeltiin pahalta Saksalta laittamalla perhe ullakolle eristykseen. Sotaa käytiin lähes kymmenen vuotta, kai nyt sinä aikana joku keksi jonkin loistavan idean jota voisi hieman kehaista? Jonkin panssarivaunun lisäosan tai tarkemman tähtäimen tai edes kantokassin muonavaroille rintamalla? Eikö tosiaan mitään?

Kun sodan päättymisestä oli kulunut 60 vuotta, armon vuonna 2006, sai Saksa isännöidä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Silloin minä kuulin ensimmäistä kertaa kansallishymnin, näin saksanlipun vedettynä salkoon ja itsekin piirsin sillon musta-puna-kultaisen lipun poskeeni. Kansallishäpeä oli unohdettu, ja Hampurin kadut raikuivat onnenhuudoista. Silloin me Tuomon kanssa jatkoimme matkaa rakkauden Pariisiin, jossa istuimme kadulla katsomassa kultapeliä televisiosta, joka oli sijoitettu jonkun olohuoneeseen katutasossa. Ranskan hävittyä Italialle koko Pariisi hiljeni ja me kävelimme sumun läpi Taran kämpille nukkumaan.

Vuonna 2010 minua ei kiinnostanut, ei tippaakaan. Koko häppeningistä muistan Shakiran ärsyttävän renkutuksen ja joukon Etelä-Afrikka -teemaisia vitsejä. Kuka voitti ja kuka hävisi, en tiedä. Joku varmasti loukkaantui, koska se on osa tämän jalon lajin henkeä.

Mutta nyt minuun on iskenyt jalkapallokärpänen! Avausmatsin olin katsomassa Aussie-ravintolassa. Matsin, jossa Hollanti rökitti Espanjan törkeästi, minä nukuin päiväunia. Lauantaina kävin poikaporukalla kokemassa Enganti-Italian, ja luulen että Italia voitti. Ehkä. Saksalaiset miehet ovat kovassa maineessa jalkapallofaniudestaan, mutta minun kokemukseni ei täysin kata tätä illuusiota. Larsin uudesta järjettömän kokoisesta telkkarista näkyi lähinnä kulmat ja niistä hieman vihreää pelikenttää, kun pojat valtasivat olohuoneen ja ryhtyivät pelaamaan kolikonheittoa. Jossain välissä joku murisi, että pois telkkarin edestä, ja sitten joku otti vodkapullon ja sitten me olimmekin juhlimassa jotain Kiezin sykkeessä. Eilen katsoin Sveitsi-Costarica, ehkä, pääasia että Sveitsi, syödessäni aamiaista Schanzessa. Myöhemmin laitoin kotona pesukoneen päälle ja katsoin Ranska-Honduras -peliä. Ranska saattoi voittaa. 

Tarkennettuna siis, minusta ei ole tullut oikeaa jalkapallofania. En minä vieläkään tunne sääntöjä, ja minulle on oikeastaan yksi ja hailea kuka pelin voittaa. Olen vain päättänyt olla mukana hurmoksessa. Turhan usein elämässä jää yksin nurkkaan mököttämään, jos periaattesta on joukkohurmosta vastaan. Niinpä minä tänään ostan pienenpienen saksanlipun ja otan käteeni kylmän oluen Kosmoksessa. Se on nimittäin Saksa vastaan Portugali, ja jos olen ajoissa paikalla, saan kuulla Saksan kansallishymnin. Jo toisen kerran elämässäni.

Suukkoja Turkuun.

Haluaisin kertoa satuja

Hei nuppunen,

Aloitan melankolisesti, mutta lupaan kohta taas olla iloinen. Lena kysyi eilen, mitä Hampurille on tapahtunut, kun ilmassa tuntuu olevan enemmän negatiivista kuin kikatusta.

Töissä alkaa helpottaa. Joko minä totuin niihin tai ne minuun, mutta jos kuvaavin sana tunnetilalle on "tottuminen", noh, ymmärrät varmaan. Irfan muuttaa kuun lopussa. Mike lähtee heinäkuun lopussa, samoin Lena joka saapui eilen. Läppärini ei päästä minua nettiin, joten tunnen olevani ulkopuolella maailmasta. Minulla on viimeaikoina ollut ihan oikea koti-ikävä. Johtuu lähinnä siitä, että minulla ei ole enää kotia. Juho muutti viime viikonloppuna, minulla ei ole omaa paikkaa johon palata. Ja minusta tuntuu etten tavoita Juhoa. Juho on jotenkin kauempana kuin koskaan.

Mutta sittenpä minulla on kuitenkin koti. Minulla on koti, jossa Adrian huhuilee viereisestä huoneesta muutaman minuutin välein. "Isa, senkin perse, missä sinä taas olet luuhannut?" "Isa, senkin perse, et sinä voi mennä ruokakauppaan ennenkuin syöt mössösi jääkaapista!", "Isa, senkin perse, miksi minusta tuntuu että toinen tisseistäni on isompi kuin toinen, voitko sanoa mielipiteesi?". Adrianin lisäksi kotona on Lasse. Lassea voi tervehtiä ruotsiksi, Lasse oli joskus vaihdossa Uppsalassa. Lassen huoneessa on parveke, jolla Lasse kasvattaa yrttejä ja vihanneksia, -tomaattia, rukolaa, basilikaa, salviaa. Lasse juttelee ja Lasse on iloinen, molemmat pojat ovat. Jos huoneen oven jättää auki tai raolleen, pojat kipittävät huoneeseen. Adrian käpertyy sängylle ja Lasse istuu leveälle pöydälle. Ja me nauramme ja höpötämme ja olemme. Se siinä kai on niin ihanaa, me nimittäin vain olemme.

Sunnuntaina koti-ikävissäni en jaksanut lähteä liikenteeseen. Istuin talon edessä portaalla lukemassa uusinta Kepleriä, ja jos Kepleriä tuntee ollenkaan, voi ymmärtää että lukiessani nakersin kynsiäni. Yhtäkkiä kadulta parin metrin päästä kuuluu kamala pamaus. Sydän jättää ensin lyönnin välistä, ja sitten hakkaa tuhattasataa. Kadulla ei ole ketään. Ihmisiä tulee vastapäisen talon ikkunoihin, viereisen ravintolan omistaja tulee kadulle. Ja siinä minä istun, likainen tukka nutturalla ja nauran. Nauran niin etten voi lopettaa. Vain minun poikani tietävät mistä naruista vetää. Adrian, arkeni sankari, on minun istuessani nakertamassa kynsiäni portaalla avannut keittiön ikkunan, ottanut sytkärin ja sytyttänyt sytytyslangan. Papatti räjähtää jo ilmassa ja paukkuu vielä hetken katua vasten. Kotiin palatessa keittiössä haisee rikki, mutta kukaan ei myönnä mitään. Adrian, senkin perse, minä sanon ja keitän uuden kupin kahvia. Ja salaa minua naurattaa vieläkin.

Tämä on kai jonkinlainen uuden alku, mutta en yhtään tiedä minkä. Ja joskus nämä uudet alut ovat aika väsyttäviä.

Mutta tänään minä juon Lenan kanssa kahvia. Juoruan ja hymyilen. Koska ihan pelkästään tieto siitä, että Lena ei olekaan niin kaukana kuin kaikki muut on huojentava. Onneksi Lena on täällä.

Suukkoja pieni. Toivottovasti Turku kohtelee sinua lämmöllä.