Hiljaiset kesäyöt

Suukkosuuni,

Niinkuin tiedät, Juha oli täällä. Juhan kanssa mahtavaa on se, että Juhan kanssa ei voi stressata. Joskus jo miljoona vuotta sitten me kerran istuimme yömyöhään Lasipalatsin terassilla ja joimme alkoholitonta Beck'siä. Silloin Juho nauroi ja sanoi "en mä ollutkaan tajunnut että te ootte ihan oikeasti ystäviä". Ja jos ei sitä ennen oltu, niin siitä hetkestä lähtien.

Juhan kanssa on juotu kahvia, olutta, limua ja pirtelöä. Juhan kanssa on nukuttu sängyssä ja lattialla, kodeissa ja hotelleissa, koulutuksissa ja juhla-illallisilla. Juhan kanssa on pidetty kädestä ja oltu pitämättä. Mutta Juhan kanssa ei ole koskaan riidelty, ei mistään, ei milloinkaan. Enkä oikein näe siihen syytäkään. Vielä koskaan Juha ei ole jättänyt minua pulaan tai kääntänyt selkäänsä silloin kun Juhaa tarvitsee.

Viikonloppu meni siivillä. Ensin Juha oli tässä, ja kohta Juha olikin taas lentokentällä. Me söimme ulkona, katsoimme jalkapalloa, kävimme 20up:issa, rantabaarissa, nojasimme Elben varrella kaiteeseen. Nukuimme pitkään. Söimme aamiaista. Kuljeskelimme ja nauroimme, hömppäilimme niinkuin Hampurissa hömppäillään. Me kaksi pientä mahduimme minun alle metrin leveään sänkyyni, vaikka aamulla olikin tukahduttavan kuuma. Me palasimme sunnuntaiaamuna kalatorilta kotiin vasta aamukymmeneltä. Me istuimme aamuauringossa juoden limua ja kaljaa. Eikä keskustelun aiheet koskaan loppuneet.

Joskus minä mietin, miten älytön tuuri minulla onkaan ollut ihmisten suhteen. Olen löytänyt parhaat iloeläimet ympärilleni. Ne, jotka saavat minut muistamaan kuka minä olen, ja jotka osittain minut määrittävät. Juha on minun se puoleni, joka tekee minusta yhtäaikaa rauhallisen ja vastuuntuntoisen, sekä hullun ja spontaanin.

Onneksi minulla on Juha.

Välikatsaus eikä mitään sen syvempää

Pikkuinen,

Tänään paistaa aurinko. Aurinko paistaa niin, että tietokoneen ruutua ei meinaa nähdä. Kainaloihin muodostuu läiskät jo aamusta, ja iltapäivällä hikipisarat ovat valuneet niskaa pitkin aina persvakoon asti. Istumisesta tulee iljettävää, mutta niin tulee kävelemisestäkin. Silloin kannattaa vain nojata taaksepäin ja toivoa päätyvänsä vaaka-asentoon.

En minä tästä halunnut kertoa. Olen listannut päässäni niin paljon kerrottavaa, että enää ei ole mistä aloittaa.

Tietysti minä kaipaan Juhoa. Kaipaan niin että sattuu ja välillä ei saa henkeä eikä nyrkissä riitä sillä hetkellä voima iskeä rystysiä rosoiseen betoniin. Mutta yleensä silloin voi soittaa Juholle. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa, se ystävyys tässä jutussa. Kukaan ei ymmärrä niinkuin Juho. Ja siksi tämä tilanne tuntuukin niin typerältä, ja loppujen lopuksi niin oikealta. Mutta halusin siis vain kertoa, että Juho on paljon ajatuksissa. Joskus kirjoitan tästä lisää. Joskus, kun se tuntuu helpommalta ja oikealta.

Sitten halusin kertoa sinulle töistä. Siitä kuinka voimat alkavat olla lopussa, ja kuinka aamut käyvät raskaiksi. Välillä illatkin. Pelkään tämän tekevän arpia. Sellaisia, että näistä poisoppiminen vie aikaa ja aiheuttaa hallaa matkalla. Eikä kukaan kuitenkaan ole tehnyt mitään väärää, mitenkään epäreilusti, mitään mistä valittaa. Minä vain en ole oikeasti täällä. Kuulen kuinka ne nauravat väkinäisesti, yhtenä päivänä ne viskoivat hedelmäkarkkeja työpöytien yli. Mutta se ei ollut aitoa. Se oli kuin ulkoa opittu esitys, joka pitää silloin tällöin toistaa, jottei tuntuisi hiljenevän. Jotta kotona olisi illalla puhuttavaa. En ole vieläkään oppinut kuvaamaan tätä oikein, jonain päivänä minä ehkä onnistun siinä. Sitten kerron sinulle tämän tarinan paremmin.

Seuraavaksi halusin kertoa sinulle Lieblingscafesta. Kahvilasta, jonka omistaa Carlotta. Menen maanantaina töiden jälkeen sinne keittämään lattea. Tämäkin tarina on pitkä ja tästä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän toiseen kertaan. Mainittakoon vain, että Carlotta piti minusta. Ja minä pidin siitä että minusta pidetään. Siksi minä sinne menen uudestaan, saadakseni onnistumisia ja elämäniloa.

Ja sitten tämän päivän polttava puheenaihe: Pitäisikö minun hankkia toiminimi? Voisin tehdä keikkaa, saisin itse räplätä tositteita ja numeroita. Saatan olla luotu tähän juttuun. Ja tiedän jopa jo ensimmäiset verovähennettävät ostokseni: Kameran objektiivi ja uusi läppäri. Tietysti ensimmäinen kysymys vain on, että millä rahalla tämä lähtee käyntiin? Kerron kun olen keksinyt ratkaisun.

Tänä aamuna taisin herätä oikealla jalalla. Ehkä kaikki tämä johtuu siitä, että söin eilen kokonaisen levyn (tai oikeastaan yhteensä puolitoista) sinistä Fazeria.

Olen kreisisti ylpeä susta pupunen.

Rakkautta Turkuun!

Jalkapalloa beibi jalkapalloa!

Suukkoseni,

Jalkapallo on saapunut tänne. Hampuriin, Helsinkiin, Saksaan ja sydämiin. Käsittämätöntä. Liput liehuvat niinkuin sota olisi voitettu. Eivätkä ne pirut mitään sotaa voittaneet. Häpeärauhasta kansallishäpeään, ja kehtaavat nyt vielä nostella lippuja salkoon.

Vuonna 2004 me istuimme selät kumarassa historian tunnilla. Jokaisen hahmo lyyhistyi hieman ovesta sisään astuessa. Historianopettajamme, joka muuten mainion opetustyylinsä lisäksi oli loistava tangotanssija, yritti parhaansa pitääkseen tunnelman kevyenä mutta asiallisena. Mutta vielä vuonna 2004 saksalainen kansallishäpeä oli liian isoina mykyinä kaurapuurossa, ja siinä me pienet teini-ikäiset pohdimme mitä me olemmekaan tehneet. Ja mitä isämme, ja mitä heidän isänsä. Tai siis ne muut, en minä, minun maani oli voittanut sodan suurta Neuvostoliittoa vastaan ja siitä me olemme ylpeitä. Meidän poikamme palelivat pakkasessa, siis isiemme isät, kyttäsivät ryssää ja rajamaan metsissä ryssä myös peitottiin. Me, pieni kansa pohjoisesta, me pidimme toisen maailmansodan timmellyksessä pintamme. Kyllä meilläkin on sotaan liittyviä kauhutarinoita, mutta sankaritarinoilta ei yksikään sukupolvi ole päässyt välttymään kuulemasta. Sen sijaan Saksassa, niin, täällä ei ole sankaritarinoita. Kaikki nuoret miehet lähetettiin rintamalle ja kylistä loppui ruoka, naapurin juutalaiset katosivat mystisesti, pojat makasivat tulilinjalla pitkin Eurooppaa. Ja ainoat sankaritarinat ovat niitä, joissa pienen Anne Frankin perhettä suojeltiin pahalta Saksalta laittamalla perhe ullakolle eristykseen. Sotaa käytiin lähes kymmenen vuotta, kai nyt sinä aikana joku keksi jonkin loistavan idean jota voisi hieman kehaista? Jonkin panssarivaunun lisäosan tai tarkemman tähtäimen tai edes kantokassin muonavaroille rintamalla? Eikö tosiaan mitään?

Kun sodan päättymisestä oli kulunut 60 vuotta, armon vuonna 2006, sai Saksa isännöidä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Silloin minä kuulin ensimmäistä kertaa kansallishymnin, näin saksanlipun vedettynä salkoon ja itsekin piirsin sillon musta-puna-kultaisen lipun poskeeni. Kansallishäpeä oli unohdettu, ja Hampurin kadut raikuivat onnenhuudoista. Silloin me Tuomon kanssa jatkoimme matkaa rakkauden Pariisiin, jossa istuimme kadulla katsomassa kultapeliä televisiosta, joka oli sijoitettu jonkun olohuoneeseen katutasossa. Ranskan hävittyä Italialle koko Pariisi hiljeni ja me kävelimme sumun läpi Taran kämpille nukkumaan.

Vuonna 2010 minua ei kiinnostanut, ei tippaakaan. Koko häppeningistä muistan Shakiran ärsyttävän renkutuksen ja joukon Etelä-Afrikka -teemaisia vitsejä. Kuka voitti ja kuka hävisi, en tiedä. Joku varmasti loukkaantui, koska se on osa tämän jalon lajin henkeä.

Mutta nyt minuun on iskenyt jalkapallokärpänen! Avausmatsin olin katsomassa Aussie-ravintolassa. Matsin, jossa Hollanti rökitti Espanjan törkeästi, minä nukuin päiväunia. Lauantaina kävin poikaporukalla kokemassa Enganti-Italian, ja luulen että Italia voitti. Ehkä. Saksalaiset miehet ovat kovassa maineessa jalkapallofaniudestaan, mutta minun kokemukseni ei täysin kata tätä illuusiota. Larsin uudesta järjettömän kokoisesta telkkarista näkyi lähinnä kulmat ja niistä hieman vihreää pelikenttää, kun pojat valtasivat olohuoneen ja ryhtyivät pelaamaan kolikonheittoa. Jossain välissä joku murisi, että pois telkkarin edestä, ja sitten joku otti vodkapullon ja sitten me olimmekin juhlimassa jotain Kiezin sykkeessä. Eilen katsoin Sveitsi-Costarica, ehkä, pääasia että Sveitsi, syödessäni aamiaista Schanzessa. Myöhemmin laitoin kotona pesukoneen päälle ja katsoin Ranska-Honduras -peliä. Ranska saattoi voittaa. 

Tarkennettuna siis, minusta ei ole tullut oikeaa jalkapallofania. En minä vieläkään tunne sääntöjä, ja minulle on oikeastaan yksi ja hailea kuka pelin voittaa. Olen vain päättänyt olla mukana hurmoksessa. Turhan usein elämässä jää yksin nurkkaan mököttämään, jos periaattesta on joukkohurmosta vastaan. Niinpä minä tänään ostan pienenpienen saksanlipun ja otan käteeni kylmän oluen Kosmoksessa. Se on nimittäin Saksa vastaan Portugali, ja jos olen ajoissa paikalla, saan kuulla Saksan kansallishymnin. Jo toisen kerran elämässäni.

Suukkoja Turkuun.