Hei nuppunen,
Aloitan melankolisesti, mutta lupaan kohta taas olla iloinen. Lena kysyi eilen, mitä Hampurille on tapahtunut, kun ilmassa tuntuu olevan enemmän negatiivista kuin kikatusta.
Töissä alkaa helpottaa. Joko minä totuin niihin tai ne minuun, mutta jos kuvaavin sana tunnetilalle on "tottuminen", noh, ymmärrät varmaan. Irfan muuttaa kuun lopussa. Mike lähtee heinäkuun lopussa, samoin Lena joka saapui eilen. Läppärini ei päästä minua nettiin, joten tunnen olevani ulkopuolella maailmasta. Minulla on viimeaikoina ollut ihan oikea koti-ikävä. Johtuu lähinnä siitä, että minulla ei ole enää kotia. Juho muutti viime viikonloppuna, minulla ei ole omaa paikkaa johon palata. Ja minusta tuntuu etten tavoita Juhoa. Juho on jotenkin kauempana kuin koskaan.
Mutta sittenpä minulla on kuitenkin koti. Minulla on koti, jossa Adrian huhuilee viereisestä huoneesta muutaman minuutin välein. "Isa, senkin perse, missä sinä taas olet luuhannut?" "Isa, senkin perse, et sinä voi mennä ruokakauppaan ennenkuin syöt mössösi jääkaapista!", "Isa, senkin perse, miksi minusta tuntuu että toinen tisseistäni on isompi kuin toinen, voitko sanoa mielipiteesi?". Adrianin lisäksi kotona on Lasse. Lassea voi tervehtiä ruotsiksi, Lasse oli joskus vaihdossa Uppsalassa. Lassen huoneessa on parveke, jolla Lasse kasvattaa yrttejä ja vihanneksia, -tomaattia, rukolaa, basilikaa, salviaa. Lasse juttelee ja Lasse on iloinen, molemmat pojat ovat. Jos huoneen oven jättää auki tai raolleen, pojat kipittävät huoneeseen. Adrian käpertyy sängylle ja Lasse istuu leveälle pöydälle. Ja me nauramme ja höpötämme ja olemme. Se siinä kai on niin ihanaa, me nimittäin vain olemme.
Sunnuntaina koti-ikävissäni en jaksanut lähteä liikenteeseen. Istuin talon edessä portaalla lukemassa uusinta Kepleriä, ja jos Kepleriä tuntee ollenkaan, voi ymmärtää että lukiessani nakersin kynsiäni. Yhtäkkiä kadulta parin metrin päästä kuuluu kamala pamaus. Sydän jättää ensin lyönnin välistä, ja sitten hakkaa tuhattasataa. Kadulla ei ole ketään. Ihmisiä tulee vastapäisen talon ikkunoihin, viereisen ravintolan omistaja tulee kadulle. Ja siinä minä istun, likainen tukka nutturalla ja nauran. Nauran niin etten voi lopettaa. Vain minun poikani tietävät mistä naruista vetää. Adrian, arkeni sankari, on minun istuessani nakertamassa kynsiäni portaalla avannut keittiön ikkunan, ottanut sytkärin ja sytyttänyt sytytyslangan. Papatti räjähtää jo ilmassa ja paukkuu vielä hetken katua vasten. Kotiin palatessa keittiössä haisee rikki, mutta kukaan ei myönnä mitään. Adrian, senkin perse, minä sanon ja keitän uuden kupin kahvia. Ja salaa minua naurattaa vieläkin.
Tämä on kai jonkinlainen uuden alku, mutta en yhtään tiedä minkä. Ja joskus nämä uudet alut ovat aika väsyttäviä.
Mutta tänään minä juon Lenan kanssa kahvia. Juoruan ja hymyilen. Koska ihan pelkästään tieto siitä, että Lena ei olekaan niin kaukana kuin kaikki muut on huojentava. Onneksi Lena on täällä.
Suukkoja pieni. Toivottovasti Turku kohtelee sinua lämmöllä.
