Hei pieni ihana,
Tiedätkö sen tunteen, kun kesken ajatusvirran yhtäkkiä päähäsi jumahtaa yksi ajatus, ja jäät jauhamaan sitä uudestaan ja uudestaan? Minä havahdun siihen vähän väliä. Ajatusvirran keskeltä pulpahtaa hymy, minä olen tässä. Minun kuuluu olla tässä. Tämän kuuluu olla näin. Juuri nyt on täydellistä.
Aamulla auringon jo paistaessa korkealta me istuimme kalatorin päärakennuksen edustalla katsomassa kun nuori mies harjoitti uimahyppyjä. Keskustelimme siitä, kuinka ihmiset jättävät lapsuudenmaisemat ja asettuvat muualle. Andreas kysyi minulta Andreakselle tyypilliseen tapaan selkeästi artikuloiden ja yksinkertaisia sanoja käyttäen "Kun paras ystävättäresi kysyy sinulta, miksi olet Hampurissa etkä siellä missä he kaikki muut ovat, mitä sinä hänelle vastaat?" ja vastaus tuli jostain selkärangasta, hiusrajasta, en tiedä mistä, mutta salamannopeasti "Koska minun on hyvä olla täällä.". [weil ich mich hier Wohl fühle]. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja alkoivat hitaasti nyökytellä. Niin me kaikki kai ajattelemme, ihmisen kuuluu olla siellä missä sen on hyvä. Eihän sitä voi kiistää.
Viikonloppu alkoi arkisesti pyykinpesulla ja skypepuhelulla äidin ja isin kanssa. Voi että oli ihana kuulla ääniä kotoa, jostain niin kaukaa mutta kuitenkin niin läheltä. Hassut eivät osanneet kytkeä skypestä näköpuhelua pois, ja puhelun päätteeksi jäin vielä tuijottelemaan isiä, joka tuijotteli tyhjää ruutua toisessa päässä. Voi isi. Lapsella täytyy olla maailman parhaat vanhemmat, jotta kotiin soittaminen herättää niin lämpimiä tunteita, vaikkei koti-ikävää varsinaisesti ole ollenkaan. Toivottavasti saavat nauttia vielä lämpimistä kesäilloista Töysässä ennenkuin palaavat kaupunkiin.
Päädyin tietysti Couchsurfing-tapaamisen Sternschantzelle. Sternschantze on kaupunginosana ehkä vähän verrattavissa iso-robaan, vähän hipsterihenkinen, ei niin turistirysä. Parinkymmenen hengen lauma vaelteli taas ympäriinsä, mutta päädyimme lopulta takaisin St. Pauliin Hamburger Bergille ja siitä vielä Andreaksen ja Norbertin kanssa Hans-Alberts-Platzille. Taas sain kokea sukupuolisyrjintää, kun pojat päättivät kulkea punaisten lyhtyjen kujan läpi. Olisin muuten ollut kuulemma tervetullut mukaan, mutta koska kyseisellä kujalla tytöt saavat saavillisen vettä päälleen, en halunnut ottaa sitä riskiä. Illan aikana opin monta hyvää keinoa oppia vierasta kieltä, mutta mieleenpainuvin oli varmasti drinkkilistan läpikäyminen. Jokainen sana, jota cockteilien nimistä en tunnistanut selitettiin minulle, jotta varmasti tiedän mitä olisi tarjolla.
Lauantaina iski sosiaaliähky. Couchsurfer-partysurfer-beachsurfer-lobstersurfer-tapaaminen oli Altonan asemalla kello kaksi. Rob oli tietysti organisoinut koko homman loistavasti, eikä itse tarvinut kuin ilmestyä paikalle. Siihen nähden, että vielä ennen yhtä taivas oli pilvessä ja sade ripotteli hiljalleen, meitä oli yllättävän monta menossa iltapäiväksi rannalle. Sofia Ruotsista, Lena Itävallasta, Khatha Bayerista, Jan Hampurista, Sandra Kölnistä, Iliana Perusta, Rob ja minä. Iltapäivän aikana saimme kokea niin paahtavaa kuumutta, aurinkoa, sadetta kuin näitä kaikki yhtäaikaa. Grillausta, musiikkia, uimista Elbessä, pieniä lapsia ja koiria, kaikkea mitä rannalla voi olla. Ai niin, ja onnistuin taas sulattamaan muoviobjekteja, alan olla siinä mielestäni aika hyvä.
Kävin kotona ottamassa päikkärit ja ilta jatkui taas Reeperbahnille. Porukkaan liittyi Irfan Pakistanista, joka tuntuu kulkevan jokaisessa CS-jutussa mukana. Mahtava tyyppi. Kun olimme löytäneet paikan johon istua cockteileille, juuri sillä hetkellä Lena tunnisti ohikulkevan Grahamin. Graham oli matkalla Davidin luo kattobileisiin. Niinpä hetkeä myöhemmin me pakkauduimme hissillä seitsemänteen kerrokseen, siitä portaat ylös ylimpään kerrokseen ja siltä vielä tikkaita pitkin katolle. Allamme Reeperbahn, Elbe, juhlahumu, koko Hampuri. Sellaisena hetkenä hymyilyttää ja naurattaa ja joka solullaan tuntee olevansa elossa.
Kun kattobileet alkoivat vaimeta, siirryimme Hamburger Bergille. Ensimmäinen stoppi oli paikka, josta kaikille Mexikanerit. Mexikaner on hampurilaisten juttu siinä missä "Digga", vaikka eräs baarimikko kovasti väittikin, että enneminkin turistit kuin oikeasti paikalliset juovat Mexikanereita. Tämä siis vain jotta tiedät. Kuljimme juhlista toisiin, joka puolella tuntui tulevan tuttuja vastaan, välillä porukka hajaantui ja välillä porukkaan lyöttäytyi lisää innokkaita juhlijoita. Oli tanssilattioita, oli terasseja, oli litratolkulla vettä ja reidet tanssimisesta maitohapoilla, kunnes kello tuli viisi. Kello viisi me lähdimme kalatorille.
Nyt siis kalatorin todellisuus. Päärakennuksen edustalla on siis nämä suuret kalamarkkinat, josta voi ostaa kalaleipää, kalaruokaa, kalamitävaan, hedelmiä, vihanneksia, hassuja hattuja. Itse päärakennuksesta ei saa sitten mitään muuta kuin kahvia ja olutta. Kyseessä on suurehko satamahalli, joka jakautuu tavallaan kahteen osaan. Molemmissa päädyissä on esiintymislava. Sunnuntaiaamuina kello viidestä aina kello yhteentoista jommallakummalla lavalla esiintyy coverbändi, livemusiikkia siis, ja kun bändi lopettaa, aloittaa toinen bändi toisessa päässä hallia. Todellinen festarisimulaatiotunnelma.
Kun sitten aamukymmeneltä pääsin kotiin, söin vielä juustocroisantin (tai siis kaksi) ja nukahdin. Heräsin kahdeltatoista. Enkä saanut enää unta. Päivä meni piirtäessä ja musiikkia kuunnellessa, kunnes oli taas Language Cafén aika. Zoen sohvilla istui lähes sama porukka kuin edelliselläkin kerralla. Porukka, jolla on jo nyt omat vitsinsä, oma tyylinsä keskustella, omat juttunsa. Ja minä olen siinä mukana. Minä olen osa tätä kaikkea, ja voi että minä olenkaan onnellinen.
Toivottavasti sinullakin pieni on ihanaa, olette kaikki siskot paljon ajatuksissa.
-Isoin meistä
Eilen töiden jälkeen tapasin Annin Baumwollella tarkoituksenamme suunnata Speicherstadtiin turisteilemaan. Junassa istuessa taivas muuttui pikkuhiljaa harmaasta mustaksi, ja junan ikkunoihin ropisi pieni tihku. Teimme siis täyden linjanmuutoksen, hyppäsimme U-bahnin kyytiin ja suuntasimme shoppailemaan. Ann on eestiläinen Au Pair, jonka kanssa tuntuu aivan siltä, kuin viettäisi aikaa toisen suomalaisen kanssa. Ann tietää mikä on Sokos, Ann ihmettelee saksalaisten Wlan-pihtailua ja Ann arvostaa Fazerin sinistä.
Alan olla jo aika kyllästynyt työmatkaani, lähinnä siihen kävelyosuuteen. Samalla kun jahkailin ongelmaani Annille, tassuttelimme Karlstadtin urheiluosastolle, ja siellä minua odotti Candi. Candi oli sairaalloisen kallis, kalliimpi kuin olisin maksanut polkupyörästä. Jouduin hakemaan takeaway-pastaa ja juomaan Annin kanssa Radlerin ennen lopullista päätöksentekoa. Mutta hei, töitähän tässä on tehty vuosikaudet, kyllä nyt yhteen Candiin on varaa. Varsinkin, jos sen omistaminen saa minut hymyilemään leveämmin kuin koskaan.
Oikeastaan Candin nimi oli aluksi Sprite, koska niin laatikossa luki. Kun Ann lähti kotia kohti, minä lähdin vielä Darrenin kanssa istumaan ulos, ja näin Darren sai tavata Spriten ensimmäistä kertaa. Selittäessäni kuinka tärkeää on, että potkulaudalla on nimi, Darren oli kovasti sitä mieltä, että pinkki potkulauta pitää nimetä kevytkenkäisen naisen mukaan. Tämä ei ehkä ollut ihan tarkka määritelmä, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Darrenin ehdotus oli ensin Chrysta nimenomaan Y:llä, ja heti toisena tuli Candi nimenomaan I:llä. Vilkaistuani potkulautaani tiesin heti, tämä on Candi, ja meistä tulee parhaat ystävät.
