Xaver, pettymysten tulva

Muruseni,

Se kaikki alkoi jo reilu viikko takaperin Karinan postatessa Facebookiin myrskyvaroituksen. "Suurin hirmumyrsky sitten vuoden 1962", "Vesi nousee metrejä, kaupunki tulvii", "Varautukaa sähkökatkoihin, junat eivät kulje".

Hurrikaani Xaverin oli määrä saapua vieraaksemme torstaina iltapäivällä. Keskiviikkoiltana minä menin nukkumaan ajatellen, että en kyllä ole ostanut ruokaa varastoon. Ehkä selviän tämän myrskyn yli pipareilla. Nukuin huonommin kuin aikoihin, mutta torstaina herätessäni oli taivas vaaleanpunainen.

Tiedäthän, hiljaista on ennen myrskyä. Niinkuin pyrstötähden lähestyessä Muumilaaksoa minä vaelsin metsän läpi taivaan värien vaihtuessa, repussani vaihtovaatteet, insuliineja viikoksi, kamera, suklaajemma. Jalassa punaiset kumpparit, päässä valkoinen pipo ja kädessä sateenvarjo. Ympärillä puut huojuivat kummallisesti ja linnut lentelivät levottomasti. "Tästä tulee oikea myrsky" minä mietin ja salaa jopa vähän hymyilin.

Carola katsoi minua kummastuneesti saapuessani toimistolle. "Luulin ettet tule, kaikki koulut on suljettu ja myrskyvaroituksia huudellaan kaikkialla." "Minä olen varautunut" sanoin, keitin kahvit ja istuin koneelle. Koko iltapäivän radio kertoi meille myrskykuulumisia. "Xaver on saapunut rannikolle", "Vedenpinta nousee Elbellä", "Kaukojunat eivät kulje pohjois-Saksassa", "Lentoja perutaan". Neugrabenissa olimme suojassa mäkien katveessa, jossain kaukana muutama puu heilui tuulessa, mutta muuten ei mikään muistuttanut myrskystä. Neljän aikaan tuli pimeää, ja minä päätin lähteä kokeilemaan josko lähijunat vielä kulkevat.

Pettymysten pettymys tämä Xaver sanon minä. Junat kulkivat normaalisti. Jäin Elben varrella pois ja kävin katsomassa kuinka myrsky oli alkamassa. Tai siis kuinka Elbe virtaa normaalisti ja kuinka kohta alkaa sataa. En voi ymmärtä tätä hössötystä, joki oli tavallisen rauhallinen.

Kotona nukuin päikkärit, keitin normaalisti Gnoggheja ja kävin normaalisti Pennyssä. Penny oli normaalisti auki, samoin kaikki kioskit, metroasemat, kaikki. Lähdin kuitenkin tulvavaroitusta pakoon Andreakselle istumaan iltaa Mikhailin ja Andreaksen kanssa, eihän kukaan halua olla tulvan alla yksin. Ja vielä tarkennuksena, St Pauli on alueena aivan Elben varressa ja matalammalla kuin Altonan taka-osat. Neljäs asuinkerros tuntui myrskyvaroitusten keskellä huomattavasti turvallisemmalta kuin tämä toinen, ja kämppisteni poissaolo syvensi kauhuani tulvivasta Reeperbahnista. Matkalla tuuli riepotti puita ja junaa, mutta soitellessani summeria kadun varressa tapahtui jotain. Lumisade alkoi. Siinä minä seisoin ja tuijotin hiutaleita. Unohdin reagoida oven avaamisen merkkiääneen ja jouduin soittamaan uudestaan.

Myrskyillan, jolloin sähköjen oli tarkoitus katketa ja maailman pimetä, ikkunan takana leijaili hiljalleen hiutaleita. Lopulta lumisade väistyi ja tähdet tuikkivat kuin Titanicin upotessa. Ja siinä me istuimme, pöydällä Beck'sejä, Choko Crossiesseja ja puhuimme maailman politiikasta. Me puhuimme matkustamisesta ja ruoasta, historiasta jota emme tunne, kulttuureista. Nauroimme ja hymyilimme, vuosituhannen myrskyn riepotellessa maailman kauneinta kaupunkia. Lopulta nukahdin oikeaan sänkyyn kuulematta myrskyä tai tuulta, miettien kuinka Reeperbahn saattaa parhaillaan täyttyä vedestä. Näin unia lauttojen rakentamisesta, mutta aamulla taivas oli kirkas.

Yöllä oli vesi noussut kalatorilla niin, että rakennus oli puolillaan vettä. Kaikki uutiset huutavat tulvista, mutta kaupunki sykkii kuten aina. Alsterilta oli poistettu 8 surffaajaa sakonuhalla, Alsterilla surffaaminen on nimittäin kielletty. Twitterissä kerättiin Kaaos-aiheisia biisejä, joita soitetaan kalatorin läheisyydessä kunnes tulva vie PA-kamat mukanaan. Hampurilla oli oikea asenne tulvaan, otetaan siitä ilo irti.

Perjantaina satoi vuoroin rakeita, vuoroin vettä, ja välillä aurinko paistoi niin ettei myrskystä ollut merkkiäkään. Carolan kanssa ennustimme maailmanloppua kun radiosta alkoi toinen myrskyvaroitusten kierre.

Lähempänä puolta yötä minä kävelin kalatorille. Suuresta tulvasta on muistona vain lätäkkö. Anteeksi tämä lynttäämiseni, mutta minä odotin hirmumyrskyä. Sellaista, että puut lentävät ja taloista puuttuu katot. En tiedä miksi, mutta minä olisin kaivannut jotain sellaista. Luonnonvoimien edessä ihminen saa tuntea itsensä ihanan pieneksi, eikä silloin sellaisilla toisarvoisilla asioilla kuin raha tai kauneus ole mitään väliä. Siksi niitä myrskyjä pitäisi olla silloin tällöin. Noin niinkuin muistutuksena.

Rakkaudella,
Siskosi

Yksi tarina eräästä maanantaista

Hei suloinen,

Maanantait. Niissä on sitä jotain.

Heräsin maanantaiaamuna matalan verensokerin tunteeseen vähän vaille kuusi aamulla. Suu täynnä maitoa, banaania ja tummaa suklaata tuijotin kelloa. Haluanko nukkua vielä kaksi tuntia, enkä varmasti herää ajoissa kellonsoittoon, vai reipastunko. Päätin reipastua siis aamukuudelta ja vedin kengät jalkaan.

Hampurin aamuelämä on minulle vieras. Minä menen aina myöhään töihin, enkä ole koskaan ollut oikeassa ruuhkametrossa aamulla. Kävin siis metroajelulla Altonassa, mutta eihän ennen seitsemää mikään ole auki eikä kukaan matkalla mihinkään. Huomasin, että Reeperbahnin asema on järjettömän likainen ennen aamuvuorolaisten siivousta. Niin likainen, että harmitti ettei minulla ollut kameraa mukana.

Istuin pari tuntia lähettelemässä sähköposteja ja hoitamassa hommia, kunnes kiiruhdin toimistolle. Carolalla oli huono päivä. Joskus toisten huonot päivät vain naurattavat, ja tämä oli juuri sellainen maanantai. Jos kaikki voi mennä pieleen, se menee, ja pianonvirittäjän kaikuvat soinnut alakerrasta eivät erityisesti rentouttaneet tunnelmaa. Kun lounaaseen mennessä Gordana oli heittänyt lounaan pois ajattelemattomuuttaan ja jääkaapin ovi oli jäänyt vuorotellen meidän jokaisen käteen, ei maidon pohjaankeittäminen tuntunut enää missään. Joskus seitsemältä olin turvassa Reeperbahnilla, ja avasin taas koneen.

Kellon käydessä eteenpäin, alkoi maanantaitapaaminen lähestyä. Harkitsin jo tosissani jättäväni vain menemättä, kunnes puhelimeni alkoi kilistä. Rob. Reeperbahnilla. Tulossa luokseni. Ystävänsä kanssa. Tervetuloa.

Kun olin piirtänyt silmät päähän, lähdimme Kosmokseen. Baari oli kattoon asti täynnä porukkaa, liikkuminen oli lähes mahdotonta. Istuimme bunkkerissa nauraen, kertoen tarinoita, jutellen eri kielillä. Suutuin Robille tämän sytyttäensä savukkeensa kynttilästä, niin ei nimittäin koskaan saa tehdä. "Herra Thompsonowski, minun elämässäni on vain yksi merimies, mutta niin suunnattoman arvokas, että sinä et häntä tapa sillä ettet osaa pyytää sytkäriä lainaan." Ehkä se johtui äänensävystä, mutta koko loppuillan oli jollakulla aina sytkäri käsillä Robin ottaessa tupakkansa esiin.

Kello tuli jossain vaiheessa luultavasti yksi. Nousimme bunkkerista yläkertaan baaritiskille ja HUMPS koko baari oli tyhjä. Daavid sulki kassan ja laskimme vielä hanasta oluet, musiikki käännettiin kovemmalle ja me tanssimme. Meitä oli jäljellä kuusi, pieni tanssiva rinki Hampurin sivukujien varjossa. Punaisessa valaistuksessa me hymyilimme, nostimme maljan ja halasimme pitkään lähtiessämme.

Tämä on minun Hampurini.