Kirkko miehille mereltä ja yöllinen tori kirpuille

Kirppuni,

Koska makasin eilisen illan patjallani kuulokkeet päässä, ei minulla ole tarinaa Hampurista. Olisin oikeastaan missä tahansa maailman kolkassa voinut kaivaa nenää verkkareissani tietokoneen äärellä tuntitolkulla, siksi en siis keskity kirjeessäni eilisiin tapahtumiin ollenkaan.

Kävin siis toissapäivänä merimieskirkolla. Portugalilaiskortteleiden päässä on kovin paljon suomalaista seurakuntataloa muistuttava -no, siis seurakuntatalo. Ruskeanpunaista kapeaa tiiltä, valkoista muurausta, lasiovet. Kaikki ikkunat ovat tuplaikkunoita, joita ei Saksassa muuten näe kyllä missään. Ja sisääntuloaulan kahvilassa on karjalanpiirakoita, munkkeja, korvapuusteja, täytettyjä ruisleipiä. Ja tyttö kassan takana sanoo "no terve".



Merimieskirkolla on keskiviikkoisin suomenkielinen improteatteriryhmä, jota halusin käydä vilkaisemassa. Osallistujia oli tällä kertaa jopa kaksi, minä ja ohjaaja Satu. Satu on suunnilleen minun ikäiseni, asuu poikaystävänsä kanssa täällä ja opettelee saksaa. Kaksi ja puoli tuntia me juorusimme ja venyttelimme ja vedimme jonkin improharjoituksenkin. Liikunnaksi tätä aktiviteettiä ei voi missään nimessä lukea, mutta tulipahan tehtyä sentään jotain. Noustua patjalta ja lähdettyä ulos.

Merimieskirkolta kiirehdin Weird People-tiimin kanssa yökirpparille. Hyppäsin St. Paulissa U3:een, vaihdoin Sternschanzessa S-junaan ja jäin Holstenstrassella pois. Kävin kioskilla ostamassa limun ja Maltessereita ja nauratin myyjää sählätessäni lompakkoni kanssa. Kävelin Max-Brauer-Alleelle ja huomasin olevani nälkäinen ja väsynyt, en yhtään kirpparituulella. Löysin tiimini ja aloitimme kiertueen.

Nachtflohmarkt on siis kirppari, joka on toteutettu ihanan eurooppalaisittain. Korttelin verran baareja on auki, ja kaikki korttelin baarit ja klubit ovat täynnä kirpparipöytiä. Baareista saa ostaa kaljaa ja joistain jopa vohveleita, shoppailun lomassa. Lähes joka baarissa paikalla oli DJ soittamassa rauhallista taustamusiikkia, mutta kuitenkin niin että ihmiset hieman notkahtelivat basson tahdissa. Näinä hetkinä tiedän olevani poissa kotoa. Eikä se haittaa minua yhtään.

Nälkäni ja väsymykseni keskellä kohtasin valokuvaajan. Sellaisen, niinkuin sinä kerroit kohdanneesi jonkun josta et ollut varma tunnetko hänet vai et. Myöhemmin vasta muisti palauttaa aiemman kohtaamisen, ja se alkaa naurattaa. Valokuvaaja voisi olla minulle sellainen, etten kohdatessa ole varma olemmeko tavanneet, mutta myöhemmin purskahdan keskellä katua nauruun. Valokuvaaja nimittäin myi otoksiaan, kuumakiinnitettynä MDF-levyille, kovin hauskoja kuvia. Hän halusi esitellä minulle kuvan makuuhuoneestaan. Kuvassa oli puinen ovi ja seinästä tippui maali. Hänellä oli kuva myös ruokasalistaan. Kuvan keskellä on WC-pönttö, ja seinälaatat halkeilevat ympärillä. Minä nauroin niin että vettä valui silmistä. Lupasin palata asiaan.

Tänään käyn tivolissa. Haluan ottaa kuvia valoista illalla. Kaipaan sinua pieni.

Kiukkupuuskien tavallinen torstai

Pikkuiseni,

Olen pyhästi päättänyt, etten kirjoita sinulle silloin kun minua kiukuttaa. Kun tekee mieli potkia ilmaa ja heitellä tavaroita niin että kuulee särkyvän posliinin vihaisen kilahduksen vaasien kohdatessa kiiltävän klinkkerilattian. Nyt kiukku alkaa jo hellittää, söin ämpärillisen pestopastaa ja avasin suomalaisen suklaalevyn.

Minä olen kiukutellut tänään Jonille koko päivän. Anteeksi, mutta pakkohan minun on saada näitä ajatuksia jotenkin ulos. Ja Joni on aina antanut kaikki kiukuttelut anteeksi, tuskin siinä mikään on muuttunut. Minä vain aamulla melkein kuulin Jonin nauravan junassa, mutta koska se oli vain etäinen heijastus jostain alitajunnasta, en edes nostanut katsettani. Se on järjetöntä, kuinka kovasti haluaisi halata ja kohottaa kulmiaan kohtalokkaasti sanoessaan "Joni. Ota tossut pois". Maailma on muuttunut, mutta ikävä ei taida lähteä kulumalla. Sellaista se on, ihmiselo.

Vai kävit sinä Porissa. Poriin on pitkä matka, varsinkin jos ajelee noin niinkuin säännöllisesti tuota väliä. Kai siellä sitten on hyvät pizzat, onko? Eikä se autolla ajaminen enää ensimmäisen sadan kilometrin jälkeen jännitä, sitten siitä tulee tylsää ja poppia pitää kääntää lujemmalle. Annoitko Antin ajaa ollenkaan?


Porista tuli mieleeni rokkisiskoni Maria. Tai oikeastaan tämänhetkinen tilanne Annin asumisasetelman kanssa. Ann kysyi, saisiko olla ensi viikonlopun meillä. Tiedäthän, kahdeksassa neliössä. Minuun iski pieni ahdistuksenpoikanen, kyllähän se 31 neliötä riitti kahdelle kärkkäälle pirulle, mutta kahdeksan neliötä on ihan oikeasti liian vähän, jos kyseessä ei ole sisko tai veli tai sellaiseen verrattava. Ja siis viikonloppuhan menee kevyesti, viikkokin menisi, mutta koska Annin tilanne saattaa millä tahansa hetkellä heittää häränpyllyä mihin suuntaan tahansa... noh, pelkään siis että maanantai vaihtuu sunnuntaiksi ja sunnuntai lauantaiksi ja yhtäkkiä onkin jo joulu, ja siinä me istumme syömässä pannukakkua ja minä muutan lopulta Ibizalle että saan taas oman rauhallisen kopin. On kovin ahdistavaa yrittää olla samanaikaisesti hyväsydäminen ja itsekäs.

Luulen, että kirjoitan sinulle uudestaan huomenna. Kerron Merimieskirkosta ja kerron yökirpparista. Nyt haluan käpertyä patjalle ja sulkea silmät. Huomenna on nimittäin työpäivä.

Puspus!

PS. Huomenna aukeaa WinterDom, ja minä olen sittenkin täällä. Maailmanpyörä hehkukoon Hampurin yllä, minä nukun.

hiljaa, hiljaa, hiljaa

Söpöimpäni,


Poistin puhelimestani lopulta kaikki Appsit, kun puhelinparka ei enää reagoinut hellimpääänkään kosketukseen. Ehkä se piristyy tästä, katsotaan.

Maanantaina upposin taas Kosmoksen punaisille sohville, kädessäni Astra ja ympärilläni kielten sekamelska. Ystäviä, tuttavia, reissaajia, uusia naamoja, vanhoja naamoja ja halauksia. Saksalaisten mielenkiintoinen keskustelu pornoteollisuudesta korvissani kun meinasin nukahtaa kylmille betoniportaille. Sellaisia ovat maanantait, täynnä mielipiteitä ja naurua.

Tiistaina laitoin pannukakun uuniin ja tein Annin saksanläksyjä. Tai siis Ann niitä teki, minä nauroin
katketakseni niiden yksinkertaisuudelle. Muistin, kuinka ne joskus olivat minullekin haastavia ja kuinka en ymmärtänyt niistä sanaakaan. En tehtävänantoa, saati sitten ratkaisua jonka voi luntata kirjan lopusta. Olen saattanut siis matkan varrella oppia jotain, ollakseni kuitenkin hieman umpio, saksaa minä kuitenkin osaan.

Istuimme Miken kanssa Michaelis Kirchen viereiseen ravintolaan, Old Commercial Roomiin. Tilasimme annoksen nimeltä "Original Hamburger Labskaus" ilman että kummallakaan oli mitään hajua Labskausista. Kuulemma hampurilainen erikoisuus, kuuluu kokeilla mikäli viettää Hampurissa aikaa. Terveisiä venäjän makumaailmasta, Labkaus oli herkullista! Punajuuret ja suolakurkut eivät lukeudu päivittäiseen ruokavaliooni, mutta koska annos oli maukas perunamuusi jonka sekaan oli mörssätty lihaa päällään kaksi paistettua kananmunaa, täytyy myöntää että mauissa ei ollut kokki säästellyt. Vinkkinä siis tämä, jos joskus päädyt istumaan utuisessa ravintolassa, jonka hanasta saa Astraa ja taustalle kohoavat Elbphilharmonie ja satamanosturit.

Tänään käyn testaamassa kielitaitoani kohtalontovereiden kanssa. Katsotaan kuinka siinä käy. Kerron sinulle siis Hampurin merimieskirkosta heti kun olen saanut kupillisen Juhla Mokkaa ja karjalanpiirakan.

Halauksia ihana, älä ole masentunut. Pussailisin sivusiiliäsi jos et olisi niin kaukana.

Kotona sittenkin

Hei kukkaseni,

Saavuin takaisin Hampuriini, minun sydäntäni hymyilyttää.

Koko lentomatkan olin oma kiukkuinen itseni. Minua ärsytti ihmiset, jotka eivät osaa lukea lähtöportteja taululta. Minua ärsytti ihmiset, jotka tuovat käsimatkatavarana ruumiinmentävän matkalaukun. Minua ärsytti ihmiset, jotka eivät käytä deodoranttia ja sitten minua vielä erityisesti ärsytti ihmiset, joilla on kiire nousta seisomaan lentokoneessa ennenkuin kone on pysähtynyt. En voinut välttyä ajatukselta "onko tämä sittenkin virhe", kun kiukunpuuska ei tuntunut menevän millään ohi, enkä nyt viitsi valehdella että olisin kokenut jonkinlaista innostusta tai kotiinpalaamisen tunnelmaa. Lentomatkalla minä en kiukun lisäksi tuntenut oikein mitään.

Lentokentältä hyppäsin S-junaan ja mietin, pitäisikö minun soittaa jollekulle. Kenelle minä soittaisin? Istuin koko matkan puhelin kädessä valmiina näppäilemään numeron, kunhan ensin keksisin kenen kanssa haluaisin jakaa paluutunnelmani. Liian nopeasti olinkin jo Reeperbahnin aseman sinisessä päässä, rullaportaissa joissa haisee sunnuntaiaamun kusi. Avasin kotioven ja ummehtunut rappukäytävä läikähdytti pienen hymyn huulille. Taisin sittenkin tulla takaisin kotiin.

Kuten kunnon metsästäjä, lähdin heti kebabeläinjahtiin. Naapurini Dönermiehen luona oli jono melkein ulos asti, mutta ängin kuitenkin sisään jonon jatkoksi. Dönermies vilkaisi minua ja samassa hetkessä koko olemus muuttui, selkä suoristui, hartiat vetäytyivät taakse, hymy levisi silmiin. "Olit niin kauan poissa etten tiennyt lähditkö pysyvästi!" mies huudahti. Koko jono kääntyi katsomaan. Hmymyilin takaisin. "Olin vain lomalla, nyt olen takaisin ja minulla on kamala nälkä."

Juttelin dönermiehen kanssa donermiehen leipoessa jonolliselle asiakkaita taikadönereitään. Kerroin Suomesta, syksystä, tähtitaivaan kirkkaudesta ja rauhallisesta luonnosta. Dönermies kertoi Reeperbahnin tarinoita samalla kun pakkasi minulle Dürümin matkaan. Muut asiakkaat toivottelivat hyvää ruokahalua, hymyilivät lähtiessään. Ja minä hymyilin tullessani patjalleni natustamaan saalistani.

Aamulla ostin purukumia metrokioskilta. "Tyttö! Sinä olet takaisin! Miten meni loma?" tervehti kioskin poika. Hymyilin, ja kerroin että on mukava olla takaisin täällä. "Sydämellisesti tervetuloa" sanoi poika ja minä hyppäsin S-junaan.

Töissä minä ahkeroin, keitin cappucinoa, uppouduin lukuihin ja numeroihin, taistelin tulostimen kanssa ja lopulta haukuin puhelimessa naisen joka yritti huijata Carolaa. Aamulla satoi niin että vaelsin töihin hai-saappaissani ja paluumatkalla olin niin laiska, että matkustin suoraan kotiin. Huomenna minä menen ostamaan tiivistettä ikkunaan, en vielä tänään. Tänään olen liian laiska.

Istun sängylle, avaan tietokoneen. Aion kohta nousta, haen vessan seinältä pysähtyneen kellon ja korjaan sen. Kuulen eteisen oven avautuvan, kuulen matkalaukun raahautuvan äänen. Kuulen tervehdyksen "Abend!", enkä tunnista ääntä. Nousen sängyltä ja kurkistan eteiseen. "Olen George, uusi kämppiksesi".

Tästä alkaa uusi luku.

Lämmittäviä halauksia pikkuinen.