Aifoksen kissa

Hei höpönassu,

Matkustin toissapäivänä aikakoneella. Palasin vuoteen 2005, ja yhtäkkiä olin seitsemäntoista ilman suuntaa ja päämäärää. Puhuimme maailmasta, matkustamisesta, junista ja raitiovaunuista. Puhuimme mausteisesta ruoasta ja erilaisista perheistä, jouluista, äideistä ja viinipullonavaajista. Ja tietysti lopulta puhuimme saksalaisten lempiaiheesta, musiikista.

Sen henkilökohtaisempaa aihetta ei keskustelulle ole kuin musiikki. Jostain syystä siihen kuitenkin aina päädytään, mutta kuten tiedät, minä en ole mikään hifistelijä, eikä aiheesta synny kummempaa keskustelua. Aikakone kuitenkin vei minut kuuntelemaan Die Toten Hoseneita, ja jopa pätemään tietotaidollani tunnistaessani Unsterblich-levyn. Tietysti minä sen tunnistan, juuri sitä me aina kuuntelimme. Juuri siihen levyyn Britta kerran rakastui, ja juuri sen levyn Johannes minulle poltti MP3:na, joten en koskaan saanut sitä auki. Keskustelimme Die Ärtzestä, Wir sind Heldeneistä ja Sportfreunde Stillerstä. Ja minä osasin sanat ulkoa ja hyräilin mukana, koska kyseessä on kuitenkin lempimusiikkini, jota en yleensä pääse kenenkään kanssa jakamaan.

Olin siis toissapäivänä viettämässä jo toista tylsää koti-iltaa putkeen, kun Andreas laittoi viestin. Yksi tärkeä asia uusiin kulttuureihin tutustumisessa on käydä ihmisten kotona, on tärkeä nähdä kuinka ihmiset asuvat ja millaisilla alueilla. Lähdin siis tutkimusmatkalle. Candilla matka olisi taittunut varmasti nopeammin, mutta kuljin kuitenkin Altonan kautta S-junalla. Istuimme soluasunnon keittiössä syömässä curry-kanaa ja herkkusienisalaattia, keittiössä, jossa saa tupakoida ikkunan ollessa raollaan. Andreaksen kämppikset ovat myös reppureissaajia, ja tarinaa riitti tunneiksi italialaisen viinin äärellä. Kun tilannetta tarkemmin ajattelee, tämä olisi aivan yhtä hyvin voinut sijoittua niin Helsinkiin, Kuopioon kuin Singaporeenkin. Turvallinen koti-ilta kavereiden kanssa.

Eilen saapui Elke. Kohta minulla on tuhat tarinaa kerrottavana hassun blondin reissusta ja kokemuksista Hampurissa. Kävimme Aussie-ravintolassa syömässä All-You-Can-Eat-Ribsejä, joiden loputtua saimme tilalle hot wingesjä. Paikalla oli ydinporukan lisäksi pari italialaista poikaa, joiden kanssa saimme treenata loistavaa italiankielen taitoamme. Ruokailun päätteeksi melkein jo lähdimme radalle, mutta Elken pitkä junamatka ja minun pitkä työpäiväni rokottivat sen verran innostusta, että lopulta kävelimme Schanzen läpi kotiin. Elke hymyili rappukäytävässäni aivan niinkuin minäkin aina hymyilen. Siitä tietää, että Elke ymmärtää. Elke rakastaa tätä niinkuin minäkin, nyt sinun vielä pitää tulla tänne kokemaan tämä kaikki.

Syleilyä sinne pieni,
Isosisko

Durst... Schlimmer als Heimweh

Hei möhköseni,

Otsikko on tänään harjaanjohtava, mutta koska näin sen auton kyljessä, ajattelin lainata sitä. Tänään on sellainen päivä, että sain vihdoin olla rauhassa kotona. Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun laitoin Andreakselle viestin, että minulla on tylsää ja kaikki hyvät vinkit ovat tarpeen. Siitä syntyi kahden viikon rumba kovin vähäisillä yöunilla, sadoilla uusilla tuttavuuksilla ja tuhansilla ikimuistoisilla hetkillä. Tilaisuuteen on tartuttava silloin kun sellainen on, mutta tänään en enää jaksanut.

Tänään sain siis olla koko illan rauhassa kotona. Jopa niin rauhassa, että ehdin jo harkita lähteväni ulkoilmaelokuviin vaikka sataa. Lopulta kuitenkin nukuin pitkät päikkärit ja kävin PennyMarktissa ostoksilla. Pieni koti-ikävän haamu nosti päätään, kun einesosastolta matkaan tarttui aakkoskeitto. Aloin kaupassa hyräillä itsekseni Hessun "kaupungin jos arkihuolet painaa, sulle lääkkeen kertoa nyt voin..."

Työpäivät ovat pitkiä, vaikka Candin läsnäolo helpottaakin päivien kulkua mukavasti. Carola on siirtynyt takaisin normaaliin ruokavalioon, ja voi et voi uskoa kuinka järjettömästi nämä ihmiset käyttävät suolaa ruoassaan. Siinä ei ole mitään tolkkua. Carolan kanssa juttu luistaa päivä päivältä paremmin, työtunnit kuluvat suhisten. Silti hommaa on niin paljon, että tuntuu ettei hiiri pysy matkassa mukana. Elken reili alkaa huomenna, joten nyt voin paljastaa työtilanteeni. Minulla on vapaata töistä perjantai ja maanantai, mutta teen tunnit nyt sisään, koska niin monen jutun deadline on aivan käsillä. Torstaina tapaamme Dr. Mischken, jonka koko toimiston olen viime viikolla laittanut uusiksi. Huomenna olen töissä siihen asti, että seurakunnan yleistilojen uusi tilailme on valmis. Toistaiseksi olen mallintanut siihen pohjan, siinä kaikki. Toisin sanoen voi olla, että huomenna en tule töistä kotiin ollenkaan. Mutta torstaina tulee Elke.

Darren kutsui koko maanantailauman torstaiksi "all you can eat ribs" hommaan Aussie-ravintolaan. Eli kun Elke astuu junasta, me matkustamme S-bahnilla Reeperbahnille, jätämme rinkan ja kiiruhdamme Dammtorille. Dammtorilta on lyhyt matka Planten un Bloomeniin, joten ensin natustamme ribsejä navan täyteen, ja siitä kiirehdimme kioskin kautta katsomaan suihkulähdettä.

Nyt menen nukkumaan, että selviän huomisen ja ylihuomisen, ja sitten onkin luvassa Fazerin sinistä. Vihdoin.

Rakkautta, pieni, rakkautta,
Siukku

Levottoman viikonlopun jälkimainingit

Hei pieni nuppuseni,

Joskus elämässä tapahtuu sellaisia rykäyksiä ajassa, että on mahdotonta saada järjestettyä asiat päänsä sisällä kronologiseen järjestykseen. Viime viikonloppu on juuri sellainen, aikarykäys, yksi klöntti, joka koostuu miljoonasta eri osa-alueesta.

Jos yrittäisin selittää sinulle kaiken, ei siinä olisi mitään järkeä. Menneenä viikonloppuna on naurettu niin paljon, että kuolemattomuus koputtelee kohta ovelle, mutta toisaalta myös eletty sen verran epäterveellisesti, että ikuisen elämän lähteelle tuskin kellään meistä on asiaa.

Lena. Onneksi minä tutustuin Lenaan. Nyt minä en ole se tyttö, jolla on huonot vitsit ja hassu aksentti, nyt meitä on kaksi. Meillä alkaa olla ryhmä koossa. Tämä ryhmä repeytyy palasiksi aivan kohta, mutta siksi juuri jokainen ottaa siitä kaiken irti, siksi se on niin mahtava ryhmä. Viime viikonloppuna Lena lähti kotiin kahden mangon kanssa ja Irfan nukahti junaan. Tänä viikonloppuna Lena heräsi kotoaan aprikoosien kanssa, ja Irfan pääsi toivottavasti lentokentälle ajoissa. Me emme tanssi, vaikka tanssimmekin aina aamun ensimmäiseen pilkahdukseen asti. Lisäksi saatoimme myös laulaa, vaikka olemme päättäneet, että olemme sosiaalisesti kyvyttömiä ja ujoja uusien ihmisten edessä. Mr.Thopsonowski osti minulle extra-pitkää spaghettia, se on tuplamittaista normaaliin spaghettiin nähden. En aivan ymmärrä miksi sellaista valmistetaan, mutta hyvät naurut siitä saatiin kuitenkin. Oli picknick, oli vessapaperia, oli ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä.



Ja nyt on maanantai, joka ei lopu koskaan. Huomennakin luvassa kymmentuntinen päivä, mutta kerron sinulle vasta myöhemmin miksi.

Äitikysyi Skypessä kämppiksistäni. Mariania ei ole näkynyt kahteen viikkoon, mutta Felixiin törmäsin juuri keittiössä. Keitin pastaa ja mietin, onko viimeviikkoinen pesto vielä syötävää. Tongin purkin pohjaa parhaillaan Felixin tullessa keittöön, ja Felix reagoin hätäisesti "Onhan siinä sulle tarpeeksi? Mulla ei ollut mitään ruokaa, joten otin vähän sun pestoa, ei kai haittaa?". Minä nauroin, hymyilin, ja vastasin "minun jääkaapistani saa syödä vapaasti". Nyt minulla on siis ihan oikea kämppis!

Paljon pusuja sinne!