Aifoksen kissa

Hei höpönassu,

Matkustin toissapäivänä aikakoneella. Palasin vuoteen 2005, ja yhtäkkiä olin seitsemäntoista ilman suuntaa ja päämäärää. Puhuimme maailmasta, matkustamisesta, junista ja raitiovaunuista. Puhuimme mausteisesta ruoasta ja erilaisista perheistä, jouluista, äideistä ja viinipullonavaajista. Ja tietysti lopulta puhuimme saksalaisten lempiaiheesta, musiikista.

Sen henkilökohtaisempaa aihetta ei keskustelulle ole kuin musiikki. Jostain syystä siihen kuitenkin aina päädytään, mutta kuten tiedät, minä en ole mikään hifistelijä, eikä aiheesta synny kummempaa keskustelua. Aikakone kuitenkin vei minut kuuntelemaan Die Toten Hoseneita, ja jopa pätemään tietotaidollani tunnistaessani Unsterblich-levyn. Tietysti minä sen tunnistan, juuri sitä me aina kuuntelimme. Juuri siihen levyyn Britta kerran rakastui, ja juuri sen levyn Johannes minulle poltti MP3:na, joten en koskaan saanut sitä auki. Keskustelimme Die Ärtzestä, Wir sind Heldeneistä ja Sportfreunde Stillerstä. Ja minä osasin sanat ulkoa ja hyräilin mukana, koska kyseessä on kuitenkin lempimusiikkini, jota en yleensä pääse kenenkään kanssa jakamaan.

Olin siis toissapäivänä viettämässä jo toista tylsää koti-iltaa putkeen, kun Andreas laittoi viestin. Yksi tärkeä asia uusiin kulttuureihin tutustumisessa on käydä ihmisten kotona, on tärkeä nähdä kuinka ihmiset asuvat ja millaisilla alueilla. Lähdin siis tutkimusmatkalle. Candilla matka olisi taittunut varmasti nopeammin, mutta kuljin kuitenkin Altonan kautta S-junalla. Istuimme soluasunnon keittiössä syömässä curry-kanaa ja herkkusienisalaattia, keittiössä, jossa saa tupakoida ikkunan ollessa raollaan. Andreaksen kämppikset ovat myös reppureissaajia, ja tarinaa riitti tunneiksi italialaisen viinin äärellä. Kun tilannetta tarkemmin ajattelee, tämä olisi aivan yhtä hyvin voinut sijoittua niin Helsinkiin, Kuopioon kuin Singaporeenkin. Turvallinen koti-ilta kavereiden kanssa.

Eilen saapui Elke. Kohta minulla on tuhat tarinaa kerrottavana hassun blondin reissusta ja kokemuksista Hampurissa. Kävimme Aussie-ravintolassa syömässä All-You-Can-Eat-Ribsejä, joiden loputtua saimme tilalle hot wingesjä. Paikalla oli ydinporukan lisäksi pari italialaista poikaa, joiden kanssa saimme treenata loistavaa italiankielen taitoamme. Ruokailun päätteeksi melkein jo lähdimme radalle, mutta Elken pitkä junamatka ja minun pitkä työpäiväni rokottivat sen verran innostusta, että lopulta kävelimme Schanzen läpi kotiin. Elke hymyili rappukäytävässäni aivan niinkuin minäkin aina hymyilen. Siitä tietää, että Elke ymmärtää. Elke rakastaa tätä niinkuin minäkin, nyt sinun vielä pitää tulla tänne kokemaan tämä kaikki.

Syleilyä sinne pieni,
Isosisko