Kööpenhamina, olisin voinut tulla jäädäkseni

Noniin rakas pieni ihana,

 

Tässä tuleekin sitten kirjeeni toinen osa. Tämän osan nimi on Tivoli. Tai Kööpenhamina. Minä olisin tosiaan voinut tulla jäädäkseni.

Ihmiset ovat ystävällisiä. Jokainen on avulias, kohtelias ja hymyilevä. Jos muutamaa tiuskivaa tätiä ja poikaa, joka myi homeisia mansikoita ei lasketa, täällä ihmisillä on ollut tänään aurinkoinen päivä. Ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Yksi suurimpia syitäni päästä tälle reissulle oli se, että halusin muistaa minkälainen matkailija minä olen. Minä yksilönä, en matkakumppanina. Millaisia kompromisseja teen itseni kanssa, olenko utelias vai välinpitämätön, kommunikoinko vieraiden ihmisten kanssa, mitä syön ja kuinka usein. Montako kuppia kahvia juon päivässä itsekseni. Ja yritän kiinnittää näihin asioihin nyt mahdollisimman paljon huomiota.

Ensimmäinen huomioni olikin, että minä olen hidas. Minä en kiirehdi, en nouse seisomaan heti koneen laskeuduttua, en juokse matkatavarahihnalle, enkä stressaannu jos en heti löydä oikeaa junaa. Jopa itseni silmissä olen yllättävän rento. Mutta koska kukaan ei odottanut ja edessä oli vain aikaa, oli helppoa nauttia laiskasta askelluksesta kiireisen ihmismeren keskellä.


Kehun aina suuntavaistoani ja kartanlukutaitoani, mutta nyt minulla on jotain tunnustettavaa. Minä en löytänyt Kööpenhaminan metrokartasta päärautatieasemaa. Minä matkustin aivan väärään paikkaan, jäin pois metrosta ja raahasin matkalaukkuani mukulakivikaduilla. Ja näin päädyin ensimmäiseen kohtaamiseeni, joka oli kuin suoraan elokuvasta. Itseasiassa minua alkoi naurattaa kesken tilanteen, koska tunnistin elokuvan, ja tiesin, että tämä tilanne ei voi edetä saman käsikirjoituksen mukaan. Kun Kill Bill 1:ssä Beatrix matkustaa tapaamaan Hattori Hanzoa, syntyy kohtaaminen ravintolassa jossa Beatrix esittää hömppää lomailevaa jenkkiblondia. Huomasin käyväni kahvilan tiskillä kovin samanlaista keskustelua, smalltalkia parhaimmillaan, ja kun mies tiskin takaa karjaisi apulaiselleen takahuoneeseen jotain tanskaksi, aloin varmasti virnuilla vähämielisesti. Jäin kahvilan terassille kylpemään aurinkoon, kunnes kuumuus alkoi heikottaa ja matkatavaroille oli pakko löytää säilö.

Pääsin lopulta rautatieasemalle, sain matkatavarat ängettyä lokeroon ja pääsin vihdoin tallustelemaan vapaasti. Ensimmäisenä kiersin kiinalaiskortteleita, kunnes ostin eräästä pienestä kojusta mansikoita ja vettä, ja lähdin suuntaamaan isommille kaduille. Kun pitää silmänsä auki, sitä saattaa törmätä mihin tahansa. Hetken istuin erään kahvilan sisäpihan sisäänkäynnillä kuunnellen jazzia. Bändi selkeästi jammaili omaksi ilokseen, ja lopettivat valitettavan lyhyeen. Jatkoin matkaani ja päädyin katukirpparille. Mikko oli oikeassa, kirppareilla on aivan erilainen mentaliteetti, laatu, koko juttu. Tämä oli selkeästi antiikkikirppari, vaikka joistain tuotteista en menisi ehkä niin antiikiksi vannomaan. Toisaalta, Miss Sixty –farkkuja ei ole näkynyt katukuvassa vuosiin, joten ehkä ne kuuluvat tosiaan samaan laariin.

Lopulta löysin varjoisan paikan, johon pääsin istahtamaan mansikoineni. Luin kirjaa ja nautin vapaa-ajasta. Otin jo puhelimen esille ja avasinkin sen, mutta suljin sen pian. Kukaan ei odota minua nyt. Nyt ei tarvitse olla puhelimen päässä.

Löysin ihanan kahvilan, jossa oli maailman ystävällisin henkilökunta. Vasta tässä kahvin äärellä ensimmäistä kertaa mietin, että jonkun kanssa olisi mukava jakaa tämä kokemus. Kahvilan pöytä oli katettu parilliselle lukumäärälle, eikä yksin istuminen tuntunut luonnolliselta, vaikka henkilökunta loi omalta osin tunnelmaa. Erityisesti olisin kaivannut miespuolista seuralaista, jotta olisin voinut huomauttaa ”Kohta me olemme Saksassa, ja sielläkin pitää pissata istuen. Katso nyt, vessan seinässä on kyltti.”

Löysin kirkkoja, häät, katuja, sisäpihoja, porttikonkeja, kauppoja, kauppojen jälkeen kauppoja. Näin matkalla myös moottoripyöräilijöiden kokoontumisen, mutta tarkemmin tarkasteltuna näistä kulkupeleistä puuttui moottorit. Juho voisi mielestäni myös harrastaa raskaampaa polkupyöräilyä ja jättää moottoripyörähöpöhöpön sikseen. . Mutta sitten lopulta löysin Tivolin. Siinä Tivolin portilla palasin edelliseen Kööpenhamina-visiittiini, ja päätin, etten mene Tivoliin yksin. Tivolissakäyntiä voi säästää siihen, että sen hulluuden jakaa jonkun kanssa. Ja asiakaskunta koostui mielestäni pääosin pienistä lapsista. Tivoli tarjoili ilmaisen Wlanin, mutta koska portilla tuoksahti kirpeästi edellisiltaiset ihmiseritteet, en halunnut jäädä istuskelemaan portaille. Niinpä päätin palata vanhoille kulmille.


Muisti on siitä ihmeellinen asia, että osasin suoraan kävellä paikkaan, jota aiemmin väitin modernin taiteen museoksi. Ei kyseessä ollut modernin taiteen museo. Kyseessä oli kuninkaallinen kirjasto. Koko matkan ajattelin juovani limun nyt jo remontoidulla terassilla, mutta perille päästessäni jouduin pettymään. Kanaalin rannalla sijaitseva terassi tarjosi vain kauniin näkymän vastakkaisiin, arkkitehtoonisesti mielestäni varsin tyylikkäisiin rakennuksiin, ja portaissa roikkui edelleen sama ”pääsy kielletty” –kyltti, joskin kulkureittiä ei oltu suljettu. Terassilla ei ollut lisäkseni ketään, ja makoilin pitkän aikaa auringossa. Otin kuvan portaista, jotka vievät terasille, ja lampuista, joita voi käyttää lukuvalona, jos sattuu olemaan hullu ja haluaa yöpyä terassilla.


Matkatavaroita noutaessani vastaani tuli suomalaisia. Paljon suomalaisia. Tuntui, että koko rautatieasemalla ei enää puhuttu mitään muuta kieltä kuin suomea. Huomaamattani laitoin kirjani laukkuun ja piilotin metrokartan. Tämä on minulle ollut aina matkailijana tyypillistä, en kestä muita suomalaisia. Minun reissussani ei ole tilaa vieraille suomalaisille, kuin vasta siinä pisteessä, kun koti-ikävä yllättää. Siihen asti minä teenskentelen etten ymmärrä ja yritän paeta paikalta.


Nyt olen siis tässä Kööpenhaminalaisessa yksiössä, jossa on kummallinen vessa. Täällä on kauniit lattiat ja ryhdikäs Ikea-sisutus, joka mielestäni sopii tänne hyvin. Kati ja Mattias olivat ihania. Vieraanvaraisuus on täällä jotain aivan omaa luokkaansa. Minulla on herätys ennen viittä, joten kieltäydyin lähtemästä ulos, eilinen painaa silmää vieläkin hieman. Minulle jätettiin koti, keittiö, internet ja TV, ja kohta käperryn kirjani kanssa puhtaisiin lakanoihin.


Muistuta minua aina pieni siitä, että vieraanvaraisuus kyllä maksetaan takaisin. Ystävällisyys ja hyvät teot maksetaan takaisin. Hymyilevälle hymyillään, puheliaalle puhutaan ja anteliaalle annetaan.


Tämän paremmin ei olisi reissu voinut alkaa!
Pusuja, ja hyvää yötä.

Läksiäisiä ja lentokenttä

Hei murunen,

Kirjoitan nyt kaksiosaisen kirjeen, sillä kyseessä on suuri tunnetilamuutos, joita ei voi asettaa yhteen kirjeeseen kerralla.
Ensimmäinen osa koskee tietysti eilisiä läksiäisiäni, viimeistä työpäivää, ystävien hymyjä ja Helsingin kesää. Ei läksiäisissä ja hyvästeissä koskaan ole kyse siitä, kuinka paljon aikaa väliin on tulossa, vaan siitä, että päätös reissuun lähtemisestä on tehty. Ja kuten jo monta kertaa on matkan varrella nähty, reissu ei välttämättä pääty sovittuun loppupisteeseen, vaan toiset palaavat ensimmäisellä maitojunalla, kun toiset taas jäävät loppuiäkseen. Suurin osa meistä kuitenkin onneksi pitää sovituista päätepisteistä kiinni, muutenhan niihin ei voisi koskaan luottaa.
Tällä hetkellä istun Kööpenhaminalaisessa yksiössä, jossa on ehdottomasti hämärin vessa jonka olen koskaan nähnyt. Oven eteen vedetään suihkuverho, kuten Kujalla aikoinaan, mutta myös toiselle puolelle vedetään suihkuverho vessanpöntön ja kulmakaapin suojaksi. Koska ajatukset ovat niin Kööpenhaminassa, on kovin vaikeaa ja erityisen haikeaa palata muistoissaan eiliseen, josta jo nyt tuntuu kuluneen viikkoja.

Viimeinen työpäivä Nordiskilla maistui prinsessakakulta ja mansikoilta, ja kulkulätkää ja puhelinta jättäessä olo oli melko haikea. Kuten lähes aina, poistuin toimistolta viimeisten joukossa, ja sanottakoon, ettei se tuntunut mitenkään lopulliselta. Ovet sulkeutuivat, niinkuin aina ennenkin, ja kiirehdin metroon, kuten kaikkina muinakin päivinä. Siinä se.

Katri Valan puistossa odotti muutama kitaralla fiilistelevä nuorukainen puun varjossa kun Emman kanssa hyökkäsimme valtaamaan nurmikkopaikan. Vieläkin tuntuu, ettei äitiä tullut kiitettyä tarpeeksi mansikoiden perkaamisesta. Sinne se meni, koko laatikollinen, ja läksiäisistäkin sai jättää kielelleen kesäisen mansikan aromin. Pitkin iltaa viltille saapui porukkaa, ja täytyy sanoa, että jokainen läsnäolija ilahdutti kovasti paikallesaapumisellaan. Joukkoon kuului niin perheenjäseniä, lähes perheenjäseniä, rakkaimpia, sekä niitä, joiden paikalle saapuminen oli iloinen yllätys, vaikka vuosiin ei ole ehditty törmätä. Matkalukemiseksi kertyikin toinen toistaan parempia läksiäisterveisiä läksiäiskirjaan.


Voisit onnitella minua hieman. Jos minä olen se, joka Jurassic Park 3:ssakin pillitti, selvisin mielestäni eilisestä aika hyvin. Vaikka kyllä te kaksi, toinen valkoinen kuin lumi ja toinen tumma kuin ebenpuu Sara-säväyksillänne lopulta saittekin isosiskon kyyneliin. Siinä me olimme, möhkälehalauksessa, me kolme niin erilaista samanlaista. Siinä hetkessä tajusin, kuinka ikävä teitä kahta tulee. Ja seuraavaksi tajusinkin, että ette te kaksi mihinkään katoa, te olette minulla maailman äärissä ja lähellä ja sydämessä aina.


Aamulla piti tietysti ottaa se reissuunlähtemisen tuntu kiukkukohtauksen kautta. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Ei löytynyt lompakkoa, ei puhelimen laturia, eikä insuliineja. Tuntui, että kaikki ympärillä pysähtyy ja lähes jumahtaa paikoilleen, eikä kukaan osaa tehdä mitään. Päässä alkoi soida PMMP. ”Äiti kysyi mitä mullon repussa. Perus jäähyväismatsi.” Hyräilin sitä vielä lentokentän parkkipaikalla. Sitten olinkin jo lentokentällä. Lentokenttään liittyy sellainen pöhkö juttu, että se on joko maailman onnellisin, tai maailman surullisin paikka. Siellä tunteet tiivistyvät ja jokaiselle pitäisi olla varattuna oma pieni hiljainen soppi, siltä varalta, ettei halua jakaa lähtökokemustaan Karibianmatkaajien kanssa. Jos lentokentälle mennään porukassa, lähdön hetki on hilpeä ja täynnä odotusta, eikä kukaan halua ajatella paluuta saati eilistä. Kun taas lentokentälle menee yksin, saa hetken olla irrallaan paluusta ja eilisestä, ja itselläni se yleensä purkautuu itkuna. Tietysti eri asia silloin kun toisessa päässä on jotain vielä tärkeämpää vastassa, mutta sitähän minä en tästä reissusta vielä voi tietää. Joten siinä minä olin, kyyneleet silmissä ja läksiäiskirja kainalossani. Ja on myönnettävä, että itku ei loppunut kirjaa lukiessa. Kirjassa oli nimittäin myös lainaus Nalle Puhista.

Rakkaudella,
Isosisko

Heiheihei hysteriahyvästit

Hei pieni palluraiseni,

Ääni on ollut viime lauantain jäljiltä poissa, mutta alkaa pikkuhiljaa palata. Illalla on luvassa läksiäiset, ja voihan siinä niin käydä, että ääni katoaa taas jonnekin matkalaukun uumeniin.


Huomenna tähän aikaan olen Köpiksessä, siinä kaupungissa, jossa on Tivoli ja ihmiset mongertavat ruotsia saksaksi. Tai saksaa ruotsiksi. En ole koskaan ollut siitä ihan varma. Kööpenhaminaan liittyy monta hyvää muistoa matkan varrelta, mutta kaupunkina se ei ole mieleeni erityisesti piirtynyt. Reileiltä muistan, että Kööpenhaminassa alkaa tajuta olevansa reissun päällä, Tukholma ei vielä tunnu tarpeeksi Euroopalta. Tällä kertaa pääsen majoittumaan tuttavan luo, vaikka aikoinaan majoitus modernin taiteen museon kattoterassilla ei sekään ollut hullumpi. Kaikki hostellit olivat täynnä tai liian kaukana ja uni alkoi painaa silmää, joten yöpaikka piti löytää. Koska yö oli kirkas ja kaupunki kovin rauhallinen, nousimme leveät portaat remontissaolevalle terassitasanteelle ja levitimme makuupussit siihen. Vieläkin voin palauttaa mieleeni kuvan Räsästä, joka luki hömppädekkaria lukuvalonaan matalan terassin reunan kaidevalaistus ja täysikuu. Yksin en ehkä kuitenkaan viitsisi majoittua niin, joten onneksi yöpaikka tarjoutui neljän seinän sisältä. Köpikseen kuuluu kyllä toinenkin muisto, mutta se ei ole ehkä niin mieluisa. Anteeksi että palautan tämän kamalan päivän mieleesi, mutta reililtä palatessa 25.6.2009 Kööpenhaminassa Metro-lehden kannessa luki kissan kokoisin kirjaimin ”Michael Jackson er dødt”, ja minä riemuitsin siitä, että ymmärsin tanskaa kolmen sanan verran. Huomenna on lauantai, eikä Metro-lehti ilmesty, mutta Tivolin verkossa pääsen varmasti uutisiin käsiksi. Mutta vain jos haluan ja viitsin.

Emmasta oli eilen korvaamaton apu matkatavaroiden kanssa. Tarkat lukumäärät mitä vaatekappaletta saa olla matkassa kuinkakin paljon auttoi kummasti karsimaan vaatevuoresta lähes puolet pois. Kuulemma mustia toppeja sai ottaa matkaan vain yhden (joten jätin niitä vaivoiksesi neljä), paitoja yhteensä 12 (huoneesi lattialle jäi nyt seitsemän likaista rättiä) ja huiveistakin olimme hieman eri mieltä, mutta lopulta sain luvan pakata kaikki neljä. Neljä on mielestäni aika vähän, ottaen huomioon, että niistä kaksi ovat turkooseja ja kaksi punaisia. Kenkien lukumäärästä olimme kaikki eri mieltä, joten lopputuloksena oli, että matkaan saa ottaa niin monet kengät kuin matkalaukkuun mahtuu, kunhan kaikki muu on ensin pakattuna. Vielä tänään yöllä ja huomisaamuna ehdin varmasti muuttaa mieleni näistä matkatavaroista monta kertaa, mutta suuntaa-antava työ on nyt kuitenkin tehty. Nalle B jäi jo alunperin Kuopioon, mutta sovimme jo silloin, että kerron tarinan kaikkine yksityiskohtineen heti palattuani. B:lle se oli ihan okei, kunhan tuon sille Aero-suklaata. Aero-suklaa tuntuu olevan sekä B:n että äitinsä heikkous.

Seuraavan kerran kirjoitan sinulle oikeasti reissun päältä. Paljon pusuja ja halauksia!