Perjantaipäivittelyä

Hei mussukka,

Tänään on jo perjantai. Viikko meni älyttömän nopeasti. Viikko! Tuntuu kuukaudelta, loputtomalta ajalta. Koska työviikko on ollut raskas, mutta sitäkin ihanampi, ajattelin tänään viettää illan käyskennellen lähikulmilla. Ei mitään erityistä, ei mitään tempaavaa, ja lopulta viimein nukkumaan.

Et voi uskoa, siirryin töissä projektista toiseen, koska toisella projektilla on kiire. Lähdin Suomesta, ja mitä minä päädyn piirtämään? No saunaa tietenkin. Saunaa. Kaikista maailman asioista. Periaatteesta en ole vielä kysynyt Juholta neuvoja, vaikka tiedän, että saunafaktaa sataisi roppakaupalla. Ensin yritän vaivihkaa luikerrella saunasta pois, oman mielenrauhani vuoksi.

Minttu pyysi minua kertomaan sinulle yhdestä parhaimmista saksalaisista asioista. Kävin siis eilen illalla kaupassa, ja tein ostoksia. Matkaani tarttui elämäni jääkaappirakkaus: Joghurt mit der Ecke. Suomessa Lidl myy näitä kyllä, nimellä kulmajugurtti, mutta niissä jugurtti on aina banaanijugurttia. Oikea Joghurt mit der Ecke on vaniljajugurtti Knuspereilla. Mieti tarkkaan sitä tunnetta: Kylmä ei-liian-makea jugurtti, jossa on seassa pieniä maito- ja valkosuklaapalloja, joiden sisällä on vohvelia. Tai mitälie keksiä. Mutta pallot eivät siis ole umpisuklaata. jugurtti on kylmää, eikä suklaa lähde liejuuntumaan jugurtin sekaan. Tämän saksalaiset kyllä osaavat: kulmajugurtin.


Perjantaikevennykseksi on kerrottava eilisestä Pelastusarmeijan marssista. Jo kaukaa kadun hälinän yli soi laulu, sellainen partio-henkinen sävelmä, ja osalla kulkueessa oli päällään pelastusarmeijan paita. Totta tosiaan, marssi päätyi lähes kotiovemme eteen ja puolikaaressa marssijat esittivät muutaman sketsin ja jonkun lyhyen draamapätkän. Otin huoneeni ikkunasta muutaman kuvan muistoksi, ja nyt jälkeenpäin löysin yhdestä kuvista äärimmäisen Reeperbahn-ironian. Kuvassa pelastusarmeijalaiset ovat puolikaaressa, selät tielle päin. Tien toisella puolella risteyksessä, Grill House Do Mundoa vastapäätä suojatien toisella puolella seisoo hahmo. Itseasiassa tarkemmin katsottuna näillä kulmilla hahmoja seisoo yhteensä neljä. Siellä he ovat, vyölaukkutytöt, kuulemassa pelastuksen tarinaa. Kotikatuni selkeä mentaliteetti korostuu tässä: Toisella puolella vyölaukkujen maailma, toisella puolella pelastusarmeijan sketsit. Ehkä on loppujen lopuksi ihan hyvä asua tien tällä puolella, täältä näkee vyölaukkutytöt aina.

Ihanaa viikonloppua murunen!
-Siukku

Ett riktigt brev med frimärken

Hei pieni,
Tämäkin päivä on ollut pitkä, tuntuu että aamusta on jo viikkoja. Tänä aamuna heräsin tuntia aiemmin, jotta ehtisin tapaamiseen varmasti etuajassa. Kävin aamulla ostamassa kolme banaania töihin evääksi, ne olivat vielä kassalla lähestulkoon vihreitä. Metroaseman kioskista hain kahvin, joka tällä kertaa tarjoiltiin murahduksen saattamana. Puolen tunnin metromatkan jälkeen olin perillä Neuwiedenthalissa, josta kävelymatkaa Carolalle on vielä puolisen tuntia. Rakko kantapäässä kirosin kaikki Hampurin second hand-kaupat, joista ei löydy polkupyörää, potkulautaa eikä edes skeittilautaa matkantekoa nopeuttamaan. Silloin näin parkissa lempiautoni, ja samantien totesin, että apostolin kyyti on lopulta kaikkein turvallisin kulkupeli. Vaikkakin Smartin saa aina parkkiin, uskon että skeittilauta olisi huomattavasti katu-uskottavampi vaihtoehto.




Joku väitti, että Hampurissa en pääse nauttimaan metsän hiljaisuudesta. Se joku oli totaalisen väärässä. Eksyttyäni nyt jo kolmannen kerran työmatkalla metsäpolulille, on minun väitettävä, että Googlemaps on väärässä ja minun suuntavaistoni oikeassa. Ehdin tapaamiseen juuri ja juuri, hikisenä, punaisena ja huohottaen. Carolaa nauratti ja Rui, jota olin tapaamassa, muistutti niin paljon vaihtarivuoteni kuvaamataidon opettajaa, että unohdin täysin teitittelyn. Tuttavallisuus kannatti, jää oli heti rikottu, ja palaveri sujui mitä parhaiten.




Kotimatkalla päätin kulkea satamaraitin kautta. Landungsbrücken on vain yhden metropysäkin päässä, ja anna anteeksi, että ohjeistin sinut reililläsi sinne. Aamulla vihreät banaanit olivat iltapäivällä mustia ja mössösiä. Mmetroasemalta ostin kaksi postikorttia, toisen Juholle ja toisen Johannekselle -taitaa olla aika paljastaa, että olen maisemissa. Kuljin pitkin Landungsbrückeniä epäuskoisena etsien paikkaa, johon istua kahville. Landungsbrücken on yksi niitä asioita, joita en tässä maassa voi koskaan ymmärtää. Kyseessä on ”satamakatu”, kapea betoniväylä teollisuussatamaa vastapäätä, josta satamalautat lähtevät. Satamaraitti on aina tupaten täynnä turisteja, enkä voi ymmärtää miksi. Meneekö joku sinne tosiaan uudestaan? Kahvilan terassille istuessa ei avaudu kaunista satamamaisemaa, vaan jono ylihinnoiteltuja siipirataslauttoja. Niillä pääse Elbe-risteilylle tunniksi, hintaan 18€/aikuinen. Uudenvuoden juhlakauttauksen hinta on 195€/hlö, ja lautta palaa satamaan ennen vuodenvaihdetta. Saksalaiset. Ylemmälle tasolle mentäessä näkymä ei ole sen hääppöisempi, vastarannalla teollisuusnosturit piirtyvät taivasta vasten, ja siinäpä se. Turisteina saksalaiset ovat ehdottomasti maailman oudointa porukkaa, edes japanilaiset kameroineen eivät nimittäin miehitä Landungsbrückeniä samalla tohottavalla innolla kuin saksalaiset.

Tänään on jo torstai. Nukun öisin ikkuna auki, koska yöllä on mukavan viileää. Nukkumista vaikeuttaa huomattavasti kadun elämä ja jatkuvan juhlinnan äänet, mutta tähän mennessä olen ollut niin väsynyt, että uni on tullut heti. Viime yönä heräsin tasan kello kolme, suorastaan hätkähdin hereille. Harvoin muistan uniani, mutta nyt heräsin siihen, että Juho oli oppinut saksaa. Ongelma oli, että Juho osasi saksaa, minä en, enkä ymmärtänyt sanaakaan. Sitten paikalle tuli Ville, jolla oli pitkät hiukset poninhännällä, ja jolla oli puhuva kitara. Siihen minä heräsin, puhuvaan kitaraan, jonka kanssa Juho keskusteli saksaksi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tästä alkaa uniralli. Aamuisin väsyttää, koska koko yön on keskustellut ymmärtämättä sanaakaan keskustelun kulusta. Kohta se vaihtuu niin, että unissa minulle puhutaan suomea, jota en enää osaa. Kerran heräsin mielessäni ainoa suomalainen sana jonka osasin: Perkele.


Jos asuntoilmoituksessa sanottiin, että sunnuntaista torstaihin Reeperbahnilla on varsin rauhallista, odotan innolla huomisiltaa. Huomisiltana olisi yksi CS-porukka (joka ei siis tässä tapauksessa ole se peli, vaan sohvasurffaajien kansainvälinen lyhenne) lähdössä Cuxhaveniin festareille. Ilmoituksessa tarjottiin autokyytiä ja hyvää festariseuraa, mutta tarkistettuani festarilippujen tilanteen, oli häppening jo loppuunmyyty. Kiukkuisena siitä, että menetin juuri elämäni tilaisuuden nähdä kaksi loistavaa saksalaisbändiä livenä töksähdin Felixin kanssa keittiöön juomaan Lattea. ”Sportfreunde Stiller, die Toten Hosen! Niin lähellä, mutta niin kaukana!”. Felix lohdutti minua paljastamalla, että tänä iltana meille esiintyy Pelastusarmeijan marssi, kuten joka torstai. Seuraavaksi siis asetun ikkunalleni asemiin seuraamaan marssia, ja ilmoittaudun CS:n sunnuntain Language Cafén läsnäolevaksi.

Jos olisit täällä, voisimme mennä Landungsbrückenille yhdessä. Ja Language Café voisi kiinnostaa sinua myös. Halauksia muru <3

Louisan huone, Carola ja harjoitteluraportti

Hei mussukka,

Olenko koskaan puhunut sulle Beatesta, Johannan host-äidistä? Jos en ole, mainittakoon nyt, että Beate on aivan huippu. Beate on aina ystävällinen, ohjeistava, naurava ja ymmärtävä. Beaten kanssa on aina hauskaa. Beate on kovin turvallinen, ja Beate tekee hyvää ruokaa. Beaten kotona on tuhat ja yksi kelloa, kaikki erilaisia. Ja Carola on aivan samanlainen kuin Beate. Carola on mahtava.
Isona minäkin haluan olla kotoakäsin työskentelevä sisustusarkkitehti, haluan kotitoimiston. Haluan insinöörimiehen, joka aamulla lähtee kiltisti töihin ja tulee myöhään illalla takaisin. Haluan kirota veroja, olla kiukkuinen tilitoimistolle ja vastata puhelimeen arkisin aina tittelillä. Haluan asua isossa talossa, jossa on kovin isot ikkunat. Juuri nyt haluan siis selkeästi olla saksalainen.

Tänäaamuna join ensimmäistä kertaa täällä ollessa oikeaa kahvia. Kaikki aiemmat kahvit ovat olleen Latteja, Cappucinoja, Espressoa, Milchkaffea tai mitälie Macchiatoja. Kylläpä oikea kahvi tekee hyvää, varsinkin kun se tarjoillaan leveän hymyn kanssa metroaseman kioskilta. Aamu oli siis mitä parhain. Aamiaista tehdessä Marian mönki keittiöön, taas unisena, ja tuhisi jotain. Marian on vähän niinkuin pörröinen vesikoira, jota aina väsyttää. Jännityksellä odotan viikonloppua, nukkuuko Marian koko viikonlopun, vai kuoriutuuko siitä pörröinen bailueläin heti vapaa-ajan alkaessa. Saa nähdä.
Työpäivä meni nopeasti, niin nopeasti, että unohdimme lounastauon. Kolmen kieppeillä istuimme tonnikalasalaatin kanssa terassille ja nautimme cappucinot, mukanamme toimistokoira Dina.


Työpäivä alkoi erikoisella toimeksiannolla. Savonian harjoitteluraporttiohjeistuksessa kehotetaan tutustumaan yrityksen hallintorakenteeseen, ja siihen tuli toden teolla tutustuttua, tai ainakin jonkin yrityksen. Graafinen visualisointi hallintorakenteesta jollain MS Officen ohjelmalla, jotta asiakas osaa muokata sitä, tarpeeksi simppeli, että tyhmäkin tajuaa. Eipä hallintorakenteissa mitään erityisen haastavaa ole, jos puhutaan pienestä yrityksestä, mutta teeppä se saksaksi erinäisten post it-lappujen ja muistiinpanojen avulla. Tämä päivä on siis ollut loistava oppimiskokemus: Joskus on hyväksyttävä, että kaikkea ei voi osata, ja itsensä voi munata aivan täysin, ilman että siitä seuraa mitään katastrofaalista.


Todellinen projekti, johon pitäisi panostaa, on Louisan huone. Louisan huone on osa erään kodin kokonaisvaltaista sisustusuudistusta, mutta antaa oman haasteensa siinä, että Louisa on erittäin allerginen huonepölylle. Päivän kymyksiä ovatkin olleet ”kuinka tehdä muovista muovitonta?” ja ”jos kankaan valaa eboksiin, onko se edelleen pehmeä elementti?”.


Kotimatkalla silmiin osui rakkaus. Siinä se oli auringonpaisteen ja sadepäivän välissä, nippusiteellä kiinni aidassa. Vaikka rakkaus olikin jo kuihtunut, sitä ei oltu siivottu pois. Se sai minut hymyilemään leveästi.

Hymyjä ja halauksia,
Syrran

Alanvalintakysymys

Beibe!

Kyllä, ihan oikealla alalla tässä ollaan. Mä olen aivan poikki. Tarvitsen ruokaa.

Aloitin työt. Sain ihan oikean projektin työstettäväksi. Sain ihan oikean briefin, sain ihan oikeat työkalut, saan olla ihan oikeasti osana ihan oikeata projektia.

Koska päivä on ollut kovin pitkä, kovin sotkuinen, ja kovin täynnä uusia asioita, en saa kirjoitettua enää mitään. Tiivistän tämän päivän tunnelman siis yhteen maksamattomaan mainokseen, ja menen nukkumaan. Tai ehkä alan kikkailla koneella. Minulla on Sketchup, ja minä voin tehdä sillä mitä vaan.

Terveisin,
Isona minusta tulee muotoilja.

Vapaapäivä ja ystäväni Lidl

Hei mussukka,

Kuten jo aiemmin mainitsin, tämä huone on läävä. Jokaisessa nurkassa oli tullessani nyrkin jollei kahden kokoiset pölyeläimet, nuhjuinen patja nostettuna seinää vasten ja likainen verho laskettuna ikkunan eteen. Huoneessa oli yksi hutera "hylly", sellainen, jonka itse olisin saanut aikaan vinoilla nauloilla, muutamalla ruuvilla ja polttupuilla. Lisäksi huoneeseen oli oven taakse piilotettu pienenpieni kirjoituspöytä ja tuoli. Ikkunalauta oli mustana katupölystä. Eilen siis laskin patjan lattialle ja levitin makuupussin, olihan sunnuntai.

Tänään herättyäni lähdin lähikauppaan hakemaan aamiaista, pesuaineita ja muita perustarpeita. Lähikauppoina toimii Lidl ja Penny. Valitsin Lidlin, koska sieltä saattaa aina löytää mitä ihmeellisempiä asioita. Ja löysinkin! Tarjouksessa peitto, tyyny, lakanasetti peitolle ja tyynylle. Ja ruokaa, paljon ruokaa.


Tulin kotiin uusien petivaatteiden kanssa ja löysin imurin. Löysin myös kumihanskat, koska imuri oli niin täynnä, että siitä kuului vain pieni vaimea surina. Selkeästi äidiltä peritystä putkimieskyvystä oli hyötyä, koska imurinpussin tyhjentäminen vieraiden ihmisten hiuksista ei tuntunut yhtään niin kuvottavalta kuin voisi luulla. Sain huoneeni ja eteisen imuroitua ja pyyhittyä lattiat. Sain sänkyyni lakanat, sain ikkunalaudan mustan tomun pestyä pois ja lopulta pääsin itse suihkuun.

Tässä talossa asuu selkeästi kaksi poikaa. Suihkuverho näyttää mädäntyvän. Kaikki verhot ovat laikullisia. Puista leikkuulautaa ei ole koskaan käsitelty uudestaan. Vessan katossa on hämähäkin seittejä, kattolamppu ei toimi, eikä yhdessäkään kellossa ole paristoja. Laminaatti on itse asennettu, vinolla laminaattileikkurilla. Koko asunnossa ei ole yhtään mattoa, ja seinät huutavat tyhjyyttä. Tämä on ihanaa! Mahtavaa! Tämä on kuin huonosti varustettu appartemento, täällä tekee hyvän teon siivoamalla omat jälkensä.

Pitkän siivous-, shoppailu- ja kiertelypäivän jälkeen palasin kotiin. Sain hankittua bussilipun ja kassillisen krääsää, joka ei tule kulkeutumaan mukana takaisin. Keittiössä liedellä oli monta kattilaa ja kasaria. Eilisistä kuudesta sokeripaketista jäljellä on enää neljä. Felix kävi ihmettelemässä Marianin keitoksia myös, ja tulimme siihen lopputulokseen, että Marian valmistaa makeita eväspatukoita; seesaminsiemeniä ja granaattiomenaa sokerisiirapissa. Felixin lähdettyä kauppaan jäin keittämään pastaa. Veden kiehuessa tuijottelin keittiön ikkunasta vastapäisiä rakennuksia, ja voi pieni, sinä rakastaisit olla täällä. Keittiöni ikkunasta näkyy nimittäin Jeesus.

Pusuja,
Isosisko

8 neliötä ja likaiset seinät

Hei hönttiseni,

Minä olen perillä! 8 neliötä on vielä vähemmän kuin ajattelin, mutta sitäkin kotoisampi. Tämä huone on läävä, sanan kaikessa merkityksessä, ja minä helisen onnellisuuttani.

Köpiksestä lähtiessä ymmärsin viimein, miksi lentokentälle on mentävä reilusti ennen lennon lähtöä. Jono matkatavaratiskille jatkui kolmen kulman taakse, eikä lentokentillä kulmien välinen etäisyys ole mitenkään turhan lyhyt. Silti ehdin nauttia aamukahvin lentoa odotellessa, ja tuntuu että sain kentällä tuhlattua yhtä paljon tanskan kruunuja kuin Köpiksessä yhteensä. Mutta sitten, asuin koneeseen, suljin silmät, ja olinkin jo perillä.

Hampurin kentällä pakkasin suomenkielisen kirjan laukun pohjalle, kuuntelin yhden biisin Wir Sind Heldeneitä, ja vaihdoin kielen saksaksi. Se on aina vaikeaa, jos mielestä puuttuu yksikin sana, se on korvattava jollain muulla, ja ajatuksen kulku menee lopulta niin, että selittää itselleen vieraalla kielellä sanaa, jota ei tiedä. Hampurin kentältä kulkee S-bahn keskustaan, ja näin jälkeenpäin ajatellen minut on aina joko haettu autolla kentältä, tai Johannes ja Tilly halusivat kulkea mielummin bussilla, mutta S-bahn yhteys oli minulle joka tapauksessa uusi tuttavuus. Ja helppo.

Junassa minua vastapäätä istui mies, joka oli täydellinen yhdistelmä Joakim Bergistä ja Farin Urlaubista. Jos näitä kahta nyt mitenkään voi yhdistellä. En osannut millään päättää kumpaa mies muistutti. Junamatka kestää ehkä 20 minuuttia kentältä keskustaan, ja selvästi mies oli juttukaveria vailla. Keskustelu alkoi kysymyksellä ”oletko lomalta tulossa?”. Siihen piti tarttua, piti päästä puhumaan, piti päästä harjoittelemaan. 20 minuuttia suhahti hetkessä, ja miehen oli jäätävä pois junasta. Tästä keskustelusta jäi kuitenkin muutama loistava menovinkki, vien sinut oluenmaistajaisiin ja teurastamoravintolaan, kunhan ensin olet ukulelesi kanssa tienannut taas matkarahat.

Reeperbahn. Jäin junasta Reeperbahnilla. Tässä minä asun, täältä minut löytää. Reeperbahn. Junasta ulostullessa kadulla haisee kusi. Sunnuntaiaamun merkki. Olin noussut junasta ulos aivan väärästä uloskäynnistä ja vaeltelin matkalaukkuineni Beatlesplatzin, Grosse Freiheitin ja Hesburgerin ohi. Itseasiassa kuljin myös kotioveni ohi, sillä ovi oli hyvin piilotettu laumalla kadun miehiä. Kun lopulta ymmärsin, että kotiosoitteeni olisi Casinon yläkerrassa, sisäänkäynti pienestä harmaasta ovesta, joka ei näytä ovelta ollenkaan, sain kohteliaita ja kannustavia kommentteja tulevilta naapureiltani. Kai heitä on pakko kutsua naapureiksi, jos he kerran asuvat viereisessä porttikongissa.

Marian tuli vastaan rappukäytävässä. Tukka sotkussa ja unisena, mutta kovin kohteliaana ja ystävällisenä. Sain avaimet, lasin vettä, ohjeistuksen kylpyhuoneen käyttöön ja hyvän yön toivotuksen. Siirryin kahdeksaan neliööni, ja olin kotona.

Sunnuntaisin ei tapahdu mitään, sunnuntaina kaikki pysähtyy. Minä purin osan tavaroistani ja kaivoin makuupussin esiin. Nojasin ikkunaan ja katselin harmaata Hampuria. Ja juuri silloin Jocke Farin Berg Urlaub ylitti kadun, minun ikkunani alla. Ja koska elämää ohjaa joko sattuma tai kohtalo, päätin antaa sille tilaisuuden ja vedin kengät takaisin jalkaan. No, Jocke Farin Berg Urlaub oli tietysti ehtinyt jo kadota ihmisvilinään, ja turha ketään on lähteä hysteerisesti etsimään, mutta koska olin jo ulkona, päätin lähteä kävelylle. Kävelylle lähteminen on muuten huono idea, jos jalkapohjassa on hevosen kokoinen vesikello edellisen päivän vaeltelusta, en suosittele.

Hetken kuluttua seuraani liittyi Azis. Azis tarkoittaa onnea, sankarillisuutta, ystävällisyyttä ja mitälie turkiksi, näin Azis minulle kertoi. Teki mieleni vastata, että Isa on hepreankielisen raamatun Jeesus, mutta ajattelin jättää mainitsematta kuitenkin. Azis on juhlinut perjantaista asti, löytänyt puhelimen, viemässä sitä ”korjattavaksi”. Azis nousee samaan metroon ja Asiz kertoo uutisista joita on lukenut. Azis on koko edellisen illan vienyt turisteja pitkin satamaa, omaksi ilokseen vain. Minä kuuntelen, mutten puhu paljoa. En tiedä minne olen menossa, enkä tiedä kuinka pääsen Aziksesta eroon. Azis keksii, että kävelemme Alsterin kautta. Azis on kolmekymppinen, juuri Ruotsista takaisin Saksaan muuttanut turkkilainen kundi, jolla on kaksi lasta. Ex-vaimo on espanjalainen malli. Azis puhuu todella paljon ja välillä epäselvästi, ja nauraa, nauraa koko ajan. Azis opettaa minulle saksaa, niitä ilmaisuja joita ei kirjasta opi, ja kutsuu itseään turstijohtajaksi. Mutta voit sanoa vain ”johtaja” (saks. Führer), Azis sanoo ja iskee silmää. Tässä hetkessä minä olen Helsingistä tullut turisti, kylässä pari viikkoa ystävieni luona, ja ystäväni odottavat minua jo takaisin. Minulla ei ole puhelinta, koska tässä maassa on liian kallista pitää suomaista liittymää päällä. Azis saattaa minut metroon ja lähtee toiseen suuntaan. Minä jään heti seuraavalla asemalla pois.

Sunnuntaina kaikki on kiinni. Kuljin joitain katuja, kävin Mönckebergstrassella [mönkköpökköstraasse] kahvilla ainoassa aukiolleessa kahvilassa, jatkoin matkaani Sternschanzelle vain nähdäkseni, tapahtuuko siellä mitään. Löysin elokuvateatterin. Miksi nämä asiat seuraavat minua? Miksi ensimmäinen mielenkiintoinen paikka oli elokuvateatteri? Ja miksi kaikki ulkoilmanäytökset ovat niin hölmöihin aikoihin, ettei työssäkäyvä ehdi niihin? Miksi sunnuntai on
omistettu lasten päiväksi? Ja miksi voi miksi kaikki normaalinäytökset ovat dubattuja? 3001 tarjoaa onneksi ”Vaihtoehtokinon”, alkuperäiskielellä, saksalaisilla teksteillä. Sinne minä vielä menen, jonain sadepäivänä.

 

Käyn kotona, tapaan Felixin. Yhtäkkiä en osannutkaan enää saksaa, en saanut sanottua mitään mitä halusin. Menen hetkeksi nukkumaan, ja herätessäni ei kotona tunnu olevan ketään. Lähden ostamaan vettä ja mehua aamuksi. Kierrän kotikorttelini, Jeesuspaikat, kioski, baareja baareja baareja, Grosse Freiheit, Beatlesplatz, ja löydän Döner-kaupan. Astun sisään ja tilaan annoksen. Mies tiskin takana aloittaa keskustelun ”missä olet töissä?”. Minua hymyilyttää ja vastaan ”olen harjoittelussa, en varsinaisesti töissä”. ”Jossain lähellä?” mies kysyy. Tien toisella puolella vyölaukkutytöt vaihtavat asentoa, painopistettä lonkalta toiselle. Nauraen kysyn ”näytänkö siltä että olen tässä lähellä töissä?”. Miestä alkaa naurattaa ”Ei, sinä näytät ihan puhtaalta, tavalliselta ja siistiltä”. Vastaan kiitos, ja saan ateriastani alennusta. Mies toivottaa tervetulleeksi uudelleen, ja minä lupaan tulla. Ja se döner oli lisäksi vielä hyvää.

Seison kotioven lähellä dönerini kanssa ja etsin avaimia. En halua etsiä avaimia ovella, sillä aina joku on makaamassa ulko-oven edessä. Tällöin eteeni astuu Jordi, nuori, ehkä hieman espanjalaisen näköinen kundi, joka aloittaa keskustelun englanniksi, mutta vaihtaa nopeasti saksaksi. Jordi on tullut Münchenistä aamulla seminaariin Hampuriin, ja Jordi ei tunne täältä ketään. Jordilla on tylsää ja Jordi ajatteli istua viereisille terassille oluelle. Jordi kaipaa seuraa. Minua naurattaa taas, minulla ei ole vyölaukkua. Melkein lähetän Jordin tien toiselle puolelle vyölaukkutyttöjen kanssa, mutta koska maailmasta ja ihmisistä ei koskaan tiedä, minulla ei ole matkassani mitään varastamisen arvoista, eikä kadunvarsiterassi ole huonoin ehdotus jonka olen kuullut, päätän suostua Jordin kutsuun. Me istumme terassille ja juttelemme. Jordille minä olen suomalainen, joka suorittaa harjoittelua Hampurissa. Olemme samaa mieltä opiskelun tärkeydestä, harjoittelun tärkeydestä, nuorisotyöttömyydestä ja vanhempien ja ympäristön rooleista nuoren kasvatuksessa. Ja tässä kaikessa olemme samaa mieltä saksaksi. Olen ylpeä itsestäni. Todella ylpeä.

Yhdeltätoista Reeperbahnilla on säkkipimeää, ja minä avaan kotioven. Kotona on pimeää, Felixin huoneesta kuuluu ehkä musiikkia. Minä menen nukkumaan ja nukahdan heti. Aamulla herään ensin tekstiviestiin ja vasta myöhemmin kadun ääniin. Kadulla puhutaan saksaa, ja minä olen siellä missä pitääkin. Nämä ovat loistavat kahdenksan neliötä.
Tulehan pian kylään pieni. Pusuja.