Hei hönttiseni,
Minä olen perillä! 8 neliötä on vielä vähemmän kuin ajattelin, mutta sitäkin kotoisampi. Tämä huone on läävä, sanan kaikessa merkityksessä, ja minä helisen onnellisuuttani.
Köpiksestä lähtiessä ymmärsin viimein, miksi lentokentälle on mentävä reilusti ennen lennon lähtöä. Jono matkatavaratiskille jatkui kolmen kulman taakse, eikä lentokentillä kulmien välinen etäisyys ole mitenkään turhan lyhyt. Silti ehdin nauttia aamukahvin lentoa odotellessa, ja tuntuu että sain kentällä tuhlattua yhtä paljon tanskan kruunuja kuin Köpiksessä yhteensä. Mutta sitten, asuin koneeseen, suljin silmät, ja olinkin jo perillä.
Hampurin kentällä pakkasin suomenkielisen kirjan laukun pohjalle, kuuntelin yhden biisin Wir Sind Heldeneitä, ja vaihdoin kielen saksaksi. Se on aina vaikeaa, jos mielestä puuttuu yksikin sana, se on korvattava jollain muulla, ja ajatuksen kulku menee lopulta niin, että selittää itselleen vieraalla kielellä sanaa, jota ei tiedä. Hampurin kentältä kulkee S-bahn keskustaan, ja näin jälkeenpäin ajatellen minut on aina joko haettu autolla kentältä, tai Johannes ja Tilly halusivat kulkea mielummin bussilla, mutta S-bahn yhteys oli minulle joka tapauksessa uusi tuttavuus. Ja helppo.
Junassa minua vastapäätä istui mies, joka oli täydellinen yhdistelmä Joakim Bergistä ja Farin Urlaubista. Jos näitä kahta nyt mitenkään voi yhdistellä. En osannut millään päättää kumpaa mies muistutti. Junamatka kestää ehkä 20 minuuttia kentältä keskustaan, ja selvästi mies oli juttukaveria vailla. Keskustelu alkoi kysymyksellä ”oletko lomalta tulossa?”. Siihen piti tarttua, piti päästä puhumaan, piti päästä harjoittelemaan. 20 minuuttia suhahti hetkessä, ja miehen oli jäätävä pois junasta. Tästä keskustelusta jäi kuitenkin muutama loistava menovinkki, vien sinut oluenmaistajaisiin ja teurastamoravintolaan, kunhan ensin olet ukulelesi kanssa tienannut taas matkarahat.
Reeperbahn. Jäin junasta Reeperbahnilla. Tässä minä asun, täältä minut löytää. Reeperbahn. Junasta ulostullessa kadulla haisee kusi. Sunnuntaiaamun merkki. Olin noussut junasta ulos aivan väärästä uloskäynnistä ja vaeltelin matkalaukkuineni Beatlesplatzin, Grosse Freiheitin ja Hesburgerin ohi. Itseasiassa kuljin myös kotioveni ohi, sillä ovi oli hyvin piilotettu laumalla kadun miehiä. Kun lopulta ymmärsin, että kotiosoitteeni olisi Casinon yläkerrassa, sisäänkäynti pienestä harmaasta ovesta, joka ei näytä ovelta ollenkaan, sain kohteliaita ja kannustavia kommentteja tulevilta naapureiltani. Kai heitä on pakko kutsua naapureiksi, jos he kerran asuvat viereisessä porttikongissa.
Marian tuli vastaan rappukäytävässä. Tukka sotkussa ja unisena, mutta kovin kohteliaana ja ystävällisenä. Sain avaimet, lasin vettä, ohjeistuksen kylpyhuoneen käyttöön ja hyvän yön toivotuksen. Siirryin kahdeksaan neliööni, ja olin kotona.
Sunnuntaisin ei tapahdu mitään, sunnuntaina kaikki pysähtyy. Minä purin osan tavaroistani ja kaivoin makuupussin esiin. Nojasin ikkunaan ja katselin harmaata Hampuria. Ja juuri silloin Jocke Farin Berg Urlaub ylitti kadun, minun ikkunani alla. Ja koska elämää ohjaa joko sattuma tai kohtalo, päätin antaa sille tilaisuuden ja vedin kengät takaisin jalkaan. No, Jocke Farin Berg Urlaub oli tietysti ehtinyt jo kadota ihmisvilinään, ja turha ketään on lähteä hysteerisesti etsimään, mutta koska olin jo ulkona, päätin lähteä kävelylle. Kävelylle lähteminen on muuten huono idea, jos jalkapohjassa on hevosen kokoinen vesikello edellisen päivän vaeltelusta, en suosittele.
Hetken kuluttua seuraani liittyi Azis. Azis tarkoittaa onnea, sankarillisuutta, ystävällisyyttä ja mitälie turkiksi, näin Azis minulle kertoi. Teki mieleni vastata, että Isa on hepreankielisen raamatun Jeesus, mutta ajattelin jättää mainitsematta kuitenkin. Azis on juhlinut perjantaista asti, löytänyt puhelimen, viemässä sitä ”korjattavaksi”. Azis nousee samaan metroon ja Asiz kertoo uutisista joita on lukenut. Azis on koko edellisen illan vienyt turisteja pitkin satamaa, omaksi ilokseen vain. Minä kuuntelen, mutten puhu paljoa. En tiedä minne olen menossa, enkä tiedä kuinka pääsen Aziksesta eroon. Azis keksii, että kävelemme Alsterin kautta. Azis on kolmekymppinen, juuri Ruotsista takaisin Saksaan muuttanut turkkilainen kundi, jolla on kaksi lasta. Ex-vaimo on espanjalainen malli. Azis puhuu todella paljon ja välillä epäselvästi, ja nauraa, nauraa koko ajan. Azis opettaa minulle saksaa, niitä ilmaisuja joita ei kirjasta opi, ja kutsuu itseään turstijohtajaksi. Mutta voit sanoa vain ”johtaja” (saks. Führer), Azis sanoo ja iskee silmää. Tässä hetkessä minä olen Helsingistä tullut turisti, kylässä pari viikkoa ystävieni luona, ja ystäväni odottavat minua jo takaisin. Minulla ei ole puhelinta, koska tässä maassa on liian kallista pitää suomaista liittymää päällä. Azis saattaa minut metroon ja lähtee toiseen suuntaan. Minä jään heti seuraavalla asemalla pois.

Sunnuntaina kaikki on kiinni. Kuljin joitain katuja, kävin Mönckebergstrassella [mönkköpökköstraasse] kahvilla ainoassa aukiolleessa kahvilassa, jatkoin matkaani Sternschanzelle vain nähdäkseni, tapahtuuko siellä mitään. Löysin elokuvateatterin. Miksi nämä asiat seuraavat minua? Miksi ensimmäinen mielenkiintoinen paikka oli elokuvateatteri? Ja miksi kaikki ulkoilmanäytökset ovat niin hölmöihin aikoihin, ettei työssäkäyvä ehdi niihin? Miksi sunnuntai on
omistettu lasten päiväksi? Ja miksi voi miksi kaikki normaalinäytökset ovat dubattuja? 3001 tarjoaa onneksi ”Vaihtoehtokinon”, alkuperäiskielellä, saksalaisilla teksteillä. Sinne minä vielä menen, jonain sadepäivänä.
Käyn kotona, tapaan Felixin. Yhtäkkiä en osannutkaan enää saksaa, en saanut sanottua mitään mitä halusin. Menen hetkeksi nukkumaan, ja herätessäni ei kotona tunnu olevan ketään. Lähden ostamaan vettä ja mehua aamuksi. Kierrän kotikorttelini, Jeesuspaikat, kioski, baareja baareja baareja, Grosse Freiheit, Beatlesplatz, ja löydän Döner-kaupan. Astun sisään ja tilaan annoksen. Mies tiskin takana aloittaa keskustelun ”missä olet töissä?”. Minua hymyilyttää ja vastaan ”olen harjoittelussa, en varsinaisesti töissä”. ”Jossain lähellä?” mies kysyy. Tien toisella puolella vyölaukkutytöt vaihtavat asentoa, painopistettä lonkalta toiselle. Nauraen kysyn ”näytänkö siltä että olen tässä lähellä töissä?”. Miestä alkaa naurattaa ”Ei, sinä näytät ihan puhtaalta, tavalliselta ja siistiltä”. Vastaan kiitos, ja saan ateriastani alennusta. Mies toivottaa tervetulleeksi uudelleen, ja minä lupaan tulla. Ja se döner oli lisäksi vielä hyvää.
Seison kotioven lähellä dönerini kanssa ja etsin avaimia. En halua etsiä avaimia ovella, sillä aina joku on makaamassa ulko-oven edessä. Tällöin eteeni astuu Jordi, nuori, ehkä hieman espanjalaisen näköinen kundi, joka aloittaa keskustelun englanniksi, mutta vaihtaa nopeasti saksaksi. Jordi on tullut Münchenistä aamulla seminaariin Hampuriin, ja Jordi ei tunne täältä ketään. Jordilla on tylsää ja Jordi ajatteli istua viereisille terassille oluelle. Jordi kaipaa seuraa. Minua naurattaa taas, minulla ei ole vyölaukkua. Melkein lähetän Jordin tien toiselle puolelle vyölaukkutyttöjen kanssa, mutta koska maailmasta ja ihmisistä ei koskaan tiedä, minulla ei ole matkassani mitään varastamisen arvoista, eikä kadunvarsiterassi ole huonoin ehdotus jonka olen kuullut, päätän suostua Jordin kutsuun. Me istumme terassille ja juttelemme. Jordille minä olen suomalainen, joka suorittaa harjoittelua Hampurissa. Olemme samaa mieltä opiskelun tärkeydestä, harjoittelun tärkeydestä, nuorisotyöttömyydestä ja vanhempien ja ympäristön rooleista nuoren kasvatuksessa. Ja tässä kaikessa olemme samaa mieltä saksaksi. Olen ylpeä itsestäni. Todella ylpeä.
Yhdeltätoista Reeperbahnilla on säkkipimeää, ja minä avaan kotioven. Kotona on pimeää, Felixin huoneesta kuuluu ehkä musiikkia. Minä menen nukkumaan ja nukahdan heti. Aamulla herään ensin tekstiviestiin ja vasta myöhemmin kadun ääniin. Kadulla puhutaan saksaa, ja minä olen siellä missä pitääkin. Nämä ovat loistavat kahdenksan neliötä.
Tulehan pian kylään pieni. Pusuja.