Jalkapalloa ja ah niin taivaallinen arki

Hei mussukka,

Niin se vain on, jossain vaiheessa sitä kotiutuu niin, ettei enää sydän sykähtele. Tänään on elokuun viimeinen päivä, virallisesti viimeinen päivä kesästä, ja huomenna on syksy. Minä haluaisin kokea täällä talven, kylmyyden, märät kadut, pienen hetken lunta, paljon räntää ja moskaa kaduilla, hiljaisen Reeperbahnin. Olla täällä oikeasti, ei vain kylässä.

Kuinka yllättävää, tässä Lontoo-kopiossa sataa taas. Schantzenkinon viimeiset ulkoilmanäytökset on tänä viikonloppuna, ja vakavissani suunnittelen meneväni istumaan kahdeksi tunniksi sateeseen huomenna. En edes tiedä mitä siellä näytetään, mutta enhän minä nyt voi ulkoilmaelokuvaa jättää kokematta, enhän?

Tänään on taas jalkapalloa. Ivanaa saattaessa juna-asemalle koko Hauptbahnhof kaikui ja raikui, jalkapallofanit ovat taas paikalla. Joka puolella huiveja, viirejä, lippuja, laulua ja olutta, ja kello on vasta puolen päivän. Ivanan asetuttua junaan suuntasimme Olen kanssa S-Bahnille. S3 oli tupaten täynnä väkeä, ja täytyy myöntää että tunnelma oli sanoinkuvaamaton. S-Bahnin jokaisella ovella seisoi poliisi varmistamassa että junassa on turvallista, yksi seisovista vaunuista hytkyi laulun tahdissa ja huivi-viiri-kansaa pakkautui junaan lisää ja lisää. Päätimme jäädä odottamaan seuraavaa junaa, vaikka eihän se siitä paljoa paremmaksi muuttunut. Kaikki junat taitavat koko päivän olla kattoon asti täynnä laulua, mutta onneksi minun ei tarvitse mennä minnekään.



Eilen oli vielä läksiäisiä ja hymyjä, eilen oli hieno ilta. Ensi viikonloppuna lähtee Lena, ja silloin luultavasti alkaa arki. Silloin tänne jäämme minä ja Rob, ja silloin aletaan teeskennellä, etten minä lähde koskaan. Rob muuttaa aivan parin korttelin päähän, kävin katsomassa asuntoa. Pieni huone, mutta mitäpä sitä ihminen ihmeitä tarvitsee. Kämppikselleen Rob esitteli minut "Isana, joka tavallaan asuu täällä myös. Me olemme niinkuin Bonnie ja Clyde." Eilen istuimme porukalla jälleen kerran Sommersalonissa, Ivana jätti baaritiskille bokserit ja sai tästä hyvästä ilmaisen shotin, minä sain Ivanalta pinssin jossa on sammakko. Me tanssimme, me hymyilimme niin että silmäkulmia kiristää ja me olimme täysin puhumatta siitä, että nämä ovat läksiäiset. Aamuyöllä osan porukasta suunnatessa kotiin me vielä istuimme Mr. Thompsonowskin kanssa KFC:n terassille kertaamaan jännittävää tarinaamme Kentacky Bucketin kanssa, kiireettöminä ja väsyneinä, allamme Reeperbahnin räiske ja vieressämme kastanja, joka pudottaa lehtensä näillä hetkillä.

Minussa kytee pienenpieni kaipaus, mutten tiedä miksi. Ehkä se on väistyvä kesä, ehkä se on jotain muuta. Palattuani juna-asemalta Lidlin kautta kotiin, istuimme Robin kanssa lattialle patjalle juomaan kahvia ja vaniljateetä. Ehkä tätä on arki, ja kyllähän tämä on onnellista, mutta siellä kaukana pohjoisessa on monta sellaista ystävää, joiden seurassa haluaisin nauttia vaniljateetä lattialla patjalla, jonka päällä on valkoinen peite ja pinkkejä tyynyjä.

Tule tänne pieni, minulla on hunajaa teehesi.

Läksiäisbuumi

Soapy bubbles honey, soapy bubbles.

Mikään ei koskaan tule raastamaan samoin kuin Samin lähtö aikoinaan. Yhdetkään jäähyväiset, heiheit, läksiäiset, lentokentälle tai juna-asemalle saattamiset. Samin lähtö oli aikoinaan niin kova pala, etten ollut varma pääsenkö enää koskaan lattialta ylös ja jatkamaan matkaa. Onneksi se tuli silloin koettua, jotenkin nämä jatkuvat läksiäiset eivät nyt tunnu niin pahalta. Elämä on matkan varrella näyttänyt, että siltoja rakentuu ja siltoja palaa, eikä sitä koskaan tiedä minkä kahvilan terassilla seuraavan kerran kohdataan.

Ivana lähtee lauantaina. Olemme Olen kanssa kantamassa matkatavaroita Hauptbahnhofille puoliltapäivin. Silloin ei saa itkeä, vaikka tämä serbialainen punaleiskuinen keiju luultavasti saa meille kaikille tipan silmäkulmaan hypätessään junaan. Ivana ei onneksi lähde kauas, se on vain Tanska, ja sinne pääsee täältä junalla. Me sovimme jo viikonloppuvisiitistä. Ivanan lähdettyä ei kukaan enää puhu minulle ruotsia skoonelaisittain, eikä kukaan näistä osaa listata skandinavian hyviä ja huonoja puolia unohtamatta listalta Frödingeniä ja IKEAa. Eikä kukaan näistä muista käytä nuuskaa. Mutta ehkäpä Ivanan nuuska ei kuitenkaan ole se mitä tässä tulee ikävä.

Eilen oli Patrin läksiäiset. Patrin lähdettyä ei kukaan enää pidä ilmaisia salsa-tunteja torstaisin, eikä "Never had I ever" voi koskaan olla sama peli ilman Patria. Räiskyntää, suorasukaisuutta, etelä-Amerikkalaisittain salsaa ja hymyä ja naurua.


 Lauantaina on vielä kolmas kova pala luvassa. Raj. Raj palaa Lontooseen. Rajin kanssa ajanvietto on ollut turvallista, veljellistä hengailua, jossa ei sarkasmia ja ironiaa säästellä. Rajin kanssa on ollut helppo nauraa, ja Raj oli juuri se joka osasi palauttaa kameraani oikeat asetukset kun kaikki valotusarvot olivat tuhannen sykkyrällään. Rajin läksiäiset vietettiin jo, siksi minä olin Travemündessä sunnuntaina. Vielä pitäisi kuitenkin viimeistä kertaa päästä irvistämään kameralle, puhumaan pahaa saksalaisista, imitoimaan intialaisia rallikuskeja. Eikä Lontookaan ole kaukana. Eurooppa on niin naurettavan pieni.




Voi pieni kuinka minä kaipaankaan Samia! Jokainen näistä hyvästeistä vie minut uudestaan Bremenin kentälle, lasia vasten, jonka toisella puolella saa olla kansainvälisillä vesillä, ja jonka toiselle puolelle jää vain tyhjyys ja ahdinko ja pelko tulevasta. Sam lähti takaisin kotiin kesäkuun alussa vuonna 2005. Kolme viikkoa ennen minua. Sam jätti minut kolmeksi viikoksi selviämään yksin. Koko matkan Bremenistä Oldenburgiin minä itkin hiljaa takapenkillä, eikä kukaan edes yrittänyt aloittaa keskustelua, ei se olisi siitä mihinkään kulkenut. Samin lähtö oli minulle aikamerkki josta lähteä laskemaan päiviä omaan kotiinpaluuseen ja samalla mitta sille, kuinka lähellä ystävät ovat, vaikka välissä olisi meret, vuoret ja joet.

Sam tuli myöhemmin lumiseen Suomeen, muistatko? Vuosia myöhemmin minä körötin bussilla kuumaan Denveriin. Kun toisen kanssa olet jakanut tuhannesti unohtumattomia kokemuksia, mogannut itsensä toisen silmissä niin että häpeä tuntuu loputtomalta, riidellyt ilman syytä, riidellyt hyvästä syystä ja antanut ja saanut aina anteeksi, silloin puhutaan ystävyydestä. Niin se vain on, jos voimme palata takaisin siihen sykäykseen jossa jaoimme mahtavia kokemuksia, ei se kokemus ole vielä ohi, vaan se jatkuu ystävyytenä.

Äsken töistä kotiin tullessa naapurin kodittomien köörissä istui kaksi reppureissaajapoikaa. Toisella oli kitara, toinen lauloi. Minä hymyilin ja kiipesin huoneeni ikkunalle vielä kuuntelemaan. Kesä ei ole ohi, vielä on matkaajat, kadunmiehet ja kitarat.

Suukkoja hiuksiisi pieni.

Ensimmäinen koti-ikävä

Hei muru,

Syksy on täällä. Nyt alkaa olla viimeiset hetket ajaa Volvon katto auki. Mielessäni ehti juuri välähtää ajatus siitä, että vaikka ilmassa tuoksuukin syksyn saapuminen, puut ovat onneksi vielä vihreitä. Tai siis koivut ovat. Sitten yläpuolella vilisevät puut vaihtuivat kastanjoiksi, ja jokaista keltaista lehteä reunustivat syksyn ruskeat ja punaiset sävyt. Hengitin syvään. Vielä ei saa tulla koti-ikävä.

Pimeä tulee nopeasti. Niinkuin Italiassa, yhtäkkiä aurinko onkin jo painunut mailleen ja pimeys lankeaa ympärille niin että kaikki värit muuttuvat kontrasteiksi. Vielä ei viitsi mennä nukkumaan, muttei viitsi enää lähteä liikenteeseenkään. Kirjoitan sanoja seinälle ja kohta kuuntelen Pimeyden Pimeyttä ja pimeyttä
itsessään.

Pienen pieni koti-ikävä nostaa päätään täällä. Mikään ei ole niinkuin kotona. Kaikki on jotenkin vinksallaan. Täällä on sotkuista ja ahdasta, täällä ei ole epämääräistä ruokaa lojumassa eikä kukaan ymmärrä tästä musiikista mitään. Minä haluaisin soittaa kotiin, mutta ilman puhelinta se ei onnistu. Ehkä huomenna ehdin puhelinkaupoille ja saan taas yhteyden siihen toiseen todellisuuteen, joka tuntuu olevan jossain tavoittamattoman kaukana.

Nyt syön ämpärillisen persikkarahkaa iltapalaksi ja etsin jostain kynttilöitä. Syksyn paras puoli on se, että kynttilät ovat kauneimmillaan.

Kaipaan sinua kovasti siskoseni.

Isa

Dialog im Dunkeln ja italialainen poikaystävä

Hei nöpönen,

Muistatko Katja Kallion Tyypeistä Italialaisen poikaystävän? Jos et, pyydä Elkeä lukemaan se sinulle. Tarvitset kyseisen tarinan päästäksesi sisään tunnetilaani viime viikonlopulta. Voi kuinka minua nauratti, kulttuurierot ja avarakatseisuus eivät välttämättä kulje käsi kädessä ja väärinymmärrysten maailma on paljon suurempi kuin yhteisen kulttuurituntemuksen tarjoama karikko.

Lauantaiaamuna minä siivosin. Pyyhin tasoja ja hyllyjä, imuroin, askartelin pahvista ruman hyllykön. Ja sitten lähdinkin kävelylle. Matteolla oli tavoitteena päästä kokemaan mahdollisimman monta suositeltua nähtävyyttä Hampurissa, joista yksi on Aussenalsterin ympäri käveleminen. Olen kävellyt sen ympäri melkein pariinkin kertaan: Kerran Andreaksen kanssa soutuveneilyretkellä ja kerran Robin kanssa kantaessamme grillejä picknickille. Ympärysmatka on yhteensä suunnilleen yksitoista kilometriä, enkä ihan kunnolla ymmärrä miksi turisteille suositellaan lätäkön ympäri kävelemistä -maisema ei nimittäin muutu mielestäni koko matkalla kertaakaan. Päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan, ja täytyy myöntää, että kävelylenkissä on kyllä ytyä, jos puolessa välissä on hengähdyspaikkana kahvila, josta saa superpähkinä-jäätelöannoksia.

Voit kuvitella, että olin lenkin jälkeen sekä uupunut että nälkäinen. Nämä pienet faktat eivät kuitenkaan hidastaneet meitä, sillä olimme varanneet kierroksen Dialog im Dunkelnissa. Vuosia olen kertonut ihmisille, että Saksassa on ravintola, jossa syödään pimeässä ja olen aina halunnut päästä sinne. Dialog im Dunkeln ei nyt ole se ravintola, mutta vastaavanlainen elämys kuitenkin. Kyseessä on täysin pimeässä tapahtuva opastettu kierros, ja yleensä oppaina toimivat henkilöt ovat itse sokeita. Kaikki englanninkieliset kierrokset olivat full booked jo aikaa sitten, joten kierroksellamme hassu opas puhui meille denglishtä ja pyysi minua kääntämään englanniksi sanoja kuten "resonoiva lattia", "yllättävä juonenkäänne" ja "hitaasti muodostuva putkinäkö". Voit kuvitella kuinka hauskaa meidän ryhmällämme oli, kun yritimme saada italialaisen ei-saksaa-puhuvan miehen ymmärtämään kierroksen sisällön ilman minkäänlaista elekieltä. Tilassa liikutaan valkoisten keppien kanssa, koetaan tuoksuja, ääniä, erilaisia lattioita, mennään liikennevaloista tien yli, käydään torilla, mutta kaikki tämä ilman minkäänlaista näköhavaintoa. Kokemus oli loistava, erityisesti kahvin tilaaminen, maksaminen ja juominen, maidon ja sokerin lisääminen kahviin. En usko että kävisin tätä kierrosta uudestaan, se on varsin ainutlaatuinen kokemus, mutta suosittelen sitä lämpimästi kyllä jokaiselle.

Matteon kanssa kuljimme kierroksen jälkeen Speicherstadtin siltojen kautta panimoravintolaan kala-annokselle, jossa ei tällä kertaa kyllä ollut paljoa kehumista. Kiireessä kipitimme Reeperbahnin poliisiaseman eteen tapaamaan Lenaa, Robia ja Apoloa ja myöhemmin seurueeseemme vielä liittyi Matteon kurssikaveri Turkista, Darren ja Darrenin työkaveri Jannic. Ilta oli hauska, vaikka silmiä panoi kovasti väsymys. Sitten tulikin aika huomata puhelimen puuttuminen, joka aiheutti niin paljon sapetusta, että päätin jättää illan kesken ja lähteä kotiin. Ja näin kuvioon astui Italialainen poikaystävä.

Katja Kallio kuvaa onnistuneesti sen, kuinka Italialainen poikaystävä reagoi tunteella. Tunteenpalolla. Mieti tätä järkyttävää tilannetta, miesparka viettää viimeistä viikonloppuaan ihastuttavassa kaupungissa ihastuttavan nuoren naisen kanssa, Joka Päättää Lähteä Kotiin Kesken Illan. Draamaa. Kamalaa.
--Ja kohtaammeko me enää koskaan. Ja älä sano vielä "kiitos kaikesta", mehän voimme tavata vielä huomenna. Älä sano että haluaisit kyllä, muttet voi, koska se tarkoittaa ettet oikeasti halua. Tavataan vielä, älä mene vielä, juuri nyt minä vihaan sinua koska olet niin hankala, minun tulee sinua ikävä.--
Italialainen poikaystävä ei ymmärrä, että liika on liikaa. Minä tarkistin, että Italialainen poikaystävä katoaa metrotunnelin syövereihin ennenkuin kuljin kotiovelle. Ihan jokaisen ei ehkä tarvitse tietää minkä ikkunan alla sitä serenadia voi laulaa, oman mielenrauhani vuoksi siis annoin ymmärtää asuvani vastakkaisessa suunnassa. Ja nukkumaanmennessä laitoin ainoan jäljelläolevan puhelimen pois päältä, ihan vain jotta varmasti saan nukkua rauhassa. Aamulla heräsin varhain valmiina lähtemään Travemündeen, mutta se onkin sitten taas toinen tarina.

Jos pieni olet yhteydessä Muhkupuhkuun, kerrothan sille että kaipaan sitä kovasti. Nyt en voi edes soittaa skypellä ja kertoa, että arvostan rauhallista mutta hullua arkeamme entistä enemmän. Sitä, ettei Juho koskaan draamaile. Oikeasti pojat, draamailu on maailman epämiehekkäin asia. Heti miehille tarkoitettujen sukkanauhojen jälkeen. Ja nyt olen nähnyt nämä molemmat Reeperbahnilla.

Tänään on maanantaitapaaminen. Tänään porukka on jälleen koossa. Vihdoin. Onneksi.

Puhelimettomuus

Hei murunen,

Minusta taisi viime viikonloppuna tulla oikeasti hampurilainen. Lauantai-iltana tyhmyyksissäni luotin liikaa lähimmäiseen Reeperbahnin melskeessä, ja siinäpä se tapahtui. Kiez on vaarallinen paikka niin lapsille, vanhuksille, lompakoille kuin kännyköillekin, erityisesti lauantaiyönä suuren ihmismassan keskellä. Laukun sivutaskuun jäi pelkkää kaipausta ja ikävää, aivan kuin osa identiteettiäni olisi kadonnut. Spotify, WhatsApp, Skype, kaikki valokuvat, kaikki yhteystiedot, kalenteri, kaikkikaikkikaikki, Alles weg. Niinpä minua ei siis enää suomalainen tavoita, minä olen saksalainen nyt.

Puhelin olisi toki voinut kadota koska tahansa. Perjantaina istuin Olen synttäreillä Schantzessa, olin jopa niin ihana, että synttärilahjaksi lahjoitin levyllisen Fazerin sinistä, vaikka kyllä se aina raapaisee. En ollut liikenteessä pitkään, koska lauantaiksi oli koko päiväksi luvassa tohinaa. Puhelin olisi voinut kadota Schantzen vilinään, kotiin, rappukäytävään, Alsterin rantaan, Dialog im Dunkelniin, Panimoravintolaan tai jopa Sommersaloniin, mutta ei. Se katosi ihmismassan keskelle jossain Hamburger Bergin ja Hans-Albers-Platzin välimaastossa. Eikä se tule koskaan takaisin.

Minun tekisi mieli kovasti mieli antaa Azikselle luunappi. Muistatko vielä Aziksen, Ruotsista juuri Saksaan muuttaneen turkkilaisen? Azis oli silloin juuri "löytänyt" puhelimen ja oli viemässä sitä "korjattavaksi". Nyt minun tekisi mieli ottaa korvista kiinni, ravistaa ja huutaa. Käskeä viemään puhelin poliisiasemalle. Kertoa, että joku raukka on saattanut piilottaa koko elämänsä sen puhelimen kätköihin. Azis tuli nimittäin minua vastaan ihmisvilinässä viime viikolla, minä käännyin nopeasti pois ja mietin myöhemmin, kuinka pieni tämä kaupunki voikaan olla, jos tässä ihmismassassa voi vastaan tulla joku sellainen, jota ei uskonut enää koskaan tapaavansa. "Drei Monaten ist eine lange Weile, und Hamburg ist ein kleines Dorf".

Kerron sinulle viikonlopustani myöhemmin enemmän, nyt minun oli vain pakko saada purkaa puhelimettomuuttani. Juho on tulossa vierailulle, siinä sinulle ihanimmat uutiset viikonlopustani.

Pusuja pieni!