Niin se vain on, jossain vaiheessa sitä kotiutuu niin, ettei enää sydän sykähtele. Tänään on elokuun viimeinen päivä, virallisesti viimeinen päivä kesästä, ja huomenna on syksy. Minä haluaisin kokea täällä talven, kylmyyden, märät kadut, pienen hetken lunta, paljon räntää ja moskaa kaduilla, hiljaisen Reeperbahnin. Olla täällä oikeasti, ei vain kylässä.
Kuinka yllättävää, tässä Lontoo-kopiossa sataa taas. Schantzenkinon viimeiset ulkoilmanäytökset on tänä viikonloppuna, ja vakavissani suunnittelen meneväni istumaan kahdeksi tunniksi sateeseen huomenna. En edes tiedä mitä siellä näytetään, mutta enhän minä nyt voi ulkoilmaelokuvaa jättää kokematta, enhän?
Tänään on taas jalkapalloa. Ivanaa saattaessa juna-asemalle koko Hauptbahnhof kaikui ja raikui, jalkapallofanit ovat taas paikalla. Joka puolella huiveja, viirejä, lippuja, laulua ja olutta, ja kello on vasta puolen päivän. Ivanan asetuttua junaan suuntasimme Olen kanssa S-Bahnille. S3 oli tupaten täynnä väkeä, ja täytyy myöntää että tunnelma oli sanoinkuvaamaton. S-Bahnin jokaisella ovella seisoi poliisi varmistamassa että junassa on turvallista, yksi seisovista vaunuista hytkyi laulun tahdissa ja huivi-viiri-kansaa pakkautui junaan lisää ja lisää. Päätimme jäädä odottamaan seuraavaa junaa, vaikka eihän se siitä paljoa paremmaksi muuttunut. Kaikki junat taitavat koko päivän olla kattoon asti täynnä laulua, mutta onneksi minun ei tarvitse mennä minnekään.
Eilen oli vielä läksiäisiä ja hymyjä, eilen oli hieno ilta. Ensi viikonloppuna lähtee Lena, ja silloin luultavasti alkaa arki. Silloin tänne jäämme minä ja Rob, ja silloin aletaan teeskennellä, etten minä lähde koskaan. Rob muuttaa aivan parin korttelin päähän, kävin katsomassa asuntoa. Pieni huone, mutta mitäpä sitä ihminen ihmeitä tarvitsee. Kämppikselleen Rob esitteli minut "Isana, joka tavallaan asuu täällä myös. Me olemme niinkuin Bonnie ja Clyde." Eilen istuimme porukalla jälleen kerran Sommersalonissa, Ivana jätti baaritiskille bokserit ja sai tästä hyvästä ilmaisen shotin, minä sain Ivanalta pinssin jossa on sammakko. Me tanssimme, me hymyilimme niin että silmäkulmia kiristää ja me olimme täysin puhumatta siitä, että nämä ovat läksiäiset. Aamuyöllä osan porukasta suunnatessa kotiin me vielä istuimme Mr. Thompsonowskin kanssa KFC:n terassille kertaamaan jännittävää tarinaamme Kentacky Bucketin kanssa, kiireettöminä ja väsyneinä, allamme Reeperbahnin räiske ja vieressämme kastanja, joka pudottaa lehtensä näillä hetkillä.
Minussa kytee pienenpieni kaipaus, mutten tiedä miksi. Ehkä se on väistyvä kesä, ehkä se on jotain muuta. Palattuani juna-asemalta Lidlin kautta kotiin, istuimme Robin kanssa lattialle patjalle juomaan kahvia ja vaniljateetä. Ehkä tätä on arki, ja kyllähän tämä on onnellista, mutta siellä kaukana pohjoisessa on monta sellaista ystävää, joiden seurassa haluaisin nauttia vaniljateetä lattialla patjalla, jonka päällä on valkoinen peite ja pinkkejä tyynyjä.
Tule tänne pieni, minulla on hunajaa teehesi.