Mikään ei koskaan tule raastamaan samoin kuin Samin lähtö aikoinaan. Yhdetkään jäähyväiset, heiheit, läksiäiset, lentokentälle tai juna-asemalle saattamiset. Samin lähtö oli aikoinaan niin kova pala, etten ollut varma pääsenkö enää koskaan lattialta ylös ja jatkamaan matkaa. Onneksi se tuli silloin koettua, jotenkin nämä jatkuvat läksiäiset eivät nyt tunnu niin pahalta. Elämä on matkan varrella näyttänyt, että siltoja rakentuu ja siltoja palaa, eikä sitä koskaan tiedä minkä kahvilan terassilla seuraavan kerran kohdataan.
Ivana lähtee lauantaina. Olemme Olen kanssa kantamassa matkatavaroita Hauptbahnhofille puoliltapäivin. Silloin ei saa itkeä, vaikka tämä serbialainen punaleiskuinen keiju luultavasti saa meille kaikille tipan silmäkulmaan hypätessään junaan. Ivana ei onneksi lähde kauas, se on vain Tanska, ja sinne pääsee täältä junalla. Me sovimme jo viikonloppuvisiitistä. Ivanan lähdettyä ei kukaan enää puhu minulle ruotsia skoonelaisittain, eikä kukaan näistä osaa listata skandinavian hyviä ja huonoja puolia unohtamatta listalta Frödingeniä ja IKEAa. Eikä kukaan näistä muista käytä nuuskaa. Mutta ehkäpä Ivanan nuuska ei kuitenkaan ole se mitä tässä tulee ikävä.
Eilen oli Patrin läksiäiset. Patrin lähdettyä ei kukaan enää pidä ilmaisia salsa-tunteja torstaisin, eikä "Never had I ever" voi koskaan olla sama peli ilman Patria. Räiskyntää, suorasukaisuutta, etelä-Amerikkalaisittain salsaa ja hymyä ja naurua.Lauantaina on vielä kolmas kova pala luvassa. Raj. Raj palaa Lontooseen. Rajin kanssa ajanvietto on ollut turvallista, veljellistä hengailua, jossa ei sarkasmia ja ironiaa säästellä. Rajin kanssa on ollut helppo nauraa, ja Raj oli juuri se joka osasi palauttaa kameraani oikeat asetukset kun kaikki valotusarvot olivat tuhannen sykkyrällään. Rajin läksiäiset vietettiin jo, siksi minä olin Travemündessä sunnuntaina. Vielä pitäisi kuitenkin viimeistä kertaa päästä irvistämään kameralle, puhumaan pahaa saksalaisista, imitoimaan intialaisia rallikuskeja. Eikä Lontookaan ole kaukana. Eurooppa on niin naurettavan pieni.
Voi pieni kuinka minä kaipaankaan Samia! Jokainen näistä hyvästeistä vie minut uudestaan Bremenin kentälle, lasia vasten, jonka toisella puolella saa olla kansainvälisillä vesillä, ja jonka toiselle puolelle jää vain tyhjyys ja ahdinko ja pelko tulevasta. Sam lähti takaisin kotiin kesäkuun alussa vuonna 2005. Kolme viikkoa ennen minua. Sam jätti minut kolmeksi viikoksi selviämään yksin. Koko matkan Bremenistä Oldenburgiin minä itkin hiljaa takapenkillä, eikä kukaan edes yrittänyt aloittaa keskustelua, ei se olisi siitä mihinkään kulkenut. Samin lähtö oli minulle aikamerkki josta lähteä laskemaan päiviä omaan kotiinpaluuseen ja samalla mitta sille, kuinka lähellä ystävät ovat, vaikka välissä olisi meret, vuoret ja joet.
Sam tuli myöhemmin lumiseen Suomeen, muistatko? Vuosia myöhemmin minä körötin bussilla kuumaan Denveriin. Kun toisen kanssa olet jakanut tuhannesti unohtumattomia kokemuksia, mogannut itsensä toisen silmissä niin että häpeä tuntuu loputtomalta, riidellyt ilman syytä, riidellyt hyvästä syystä ja antanut ja saanut aina anteeksi, silloin puhutaan ystävyydestä. Niin se vain on, jos voimme palata takaisin siihen sykäykseen jossa jaoimme mahtavia kokemuksia, ei se kokemus ole vielä ohi, vaan se jatkuu ystävyytenä.
Äsken töistä kotiin tullessa naapurin kodittomien köörissä istui kaksi reppureissaajapoikaa. Toisella oli kitara, toinen lauloi. Minä hymyilin ja kiipesin huoneeni ikkunalle vielä kuuntelemaan. Kesä ei ole ohi, vielä on matkaajat, kadunmiehet ja kitarat.
Suukkoja hiuksiisi pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti