Kadut tulvivat, me emme osaa uida

Hei kaunis,

Kun istahdan ikkunalaudalle, sade kastelee hihan. Mutta koska sade tulee lähes suoraan ylhäältä, ei ikkunalta tarvitse siirtyä kuin kankun verran sisälle, eikä sade silloin haittaa. Tai ei se haittaa muutenkaan.

Reeperbahn tulvii. Autot seisovat ruuhkassa ja kiukkuiset saksalaiset kuskit nojaavat volkkareidensa torviin. Vettä on kaduilla niin, että voisin ottaa kuvan ja valkoisella tussilla piirtää hain eviä kaduille. Siellä ne hait metsästävät niitä saksalaiskuskeja, joiden volkkarit uppoavat syyssateeseen ja vain punaiset kumisaappaat voivat pelastaa lapset haiden hyökkäyksiltä. Minä laitan villasukat jalkaan ja kietoudun uuteen villapaitaan. Tällä viikolla minua on ensimmäisen kerran alkanut epäilyttää. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Tätäkö minä haluan? Mitä minä haluan?

Lokakuun lopun piti olla aikamerkki. Minun piti saada lähteä ensimmäisenä. Sitten minä heitin sitä aikamerkkiä pullasorsalla ja otin lipun edestakaisin. Miksi? Voi olla että täältä lähtevät Ann ja Irfan, voi olla että palaan tänne marraskuun pimeyteen aloittamaan taas alusta. Voi olla, että tästä lähtien edessä on vain sadetta ja räntää, aamuruuhkaa ja mörönvärisiä iltoja.

Sitten kuitenkin, kun minä kurkistan ulos ikkunasta ja katson Casinon katokselle kasvavaa sammalta, minä hymyilen. Minä tulin tänne, niinkuin minä aina sanoin tulevani. Tässä minä olen. Ja tämä on juuri sitä mitä halusin tämän olevan. Oli sade tai paiste, aamu tai ilta, minä hengitän Hampuria, ja minun punaiset saappaani läiskyvät Reeperbahnin lätäköissä.

Olet paljon ajatuksissa pikkuinen.

Pusuja.

Minulla on äiti. Hän on täydellinen.

Hei pienoinen,

Näillä hetkillä sinä laskeudut Lontooseen, kiljut riemusta ja hymyilet enemmän kuin aikoihin. Minä tiedän sen sinusta, sellainen pieni mötkäle sinä olet, joka laulaa Lontoon kaduilla ja nauraa ihmisille ja itsellesi. Välillä sinulla on nälkä, ja silloin sinua kiukuttaa, mutta sitten sinä syöt fish and chips ja kaikki on taas hyvin. Se on sitä elämää, jonka itsellesi kuvittelet, vaikka sinäkin tiedät, että arki on niin erilaista.

Niin. Taidan olla "Kuinkas sitten kävikään" tarinan sinulle velkaa. Minä tosissani ehdin jo innostua, olin varma että minut löydettiin tekemään jotain jossa olisin loistavan hyvä ja minä pörisisin ja tanssisin ja kaikki menisi niinkuin elokuvissa. Sitten niin ei käynytkään, älä kysy minulta miksi, mutta ei vain käynyt. Lilluin muutaman hetken ajatusten mömmöliejussa tietämättä kuinka mennä eteenpäin. Ja sitten minä päätin, että on tehtävä päätöksiä.

Carola ja Matthias tarjosivat minulle mahdollisuutta jäädä. Virallisesti rahaa vastaan laitan kirjanpidon kuntoon menneeltä vuodelta, mutta todellisuudessa käyn siis tiliotteita, laskuja ja suorituksia läpi, ja siinä ohessa jatkan samojen projektien parissa joiden kanssa olen taistellut Carolan luona tähänkin asti. Sain siis kaksi kuukautta lisäaikaa kahdeksaan neliööni, Hampurin kaduille, joulutorille. Minä varasin lennon edestakaisin, minä jatkoin vuokrasopimusta. Minä olen oikeasti täällä, vielä toisen hetken.

Sitten minun äitini tuli, lentokentän tavarannoutopisteestä lasiovien takaa käsittämättömän pitkähiuksisena ja uudet silmälasit päässä. Kyllä minä äitini heti tunnistin, minun äitini on aina maailman kaunein nainen. Äiti tuli, ja me aloitimme kovin pitkän viikonlopun.

Perjantaina söimme maailman parasta keittoa Gnoccheilla ja kävimme Cafe Mayssa juomassa Weissweinschorlet. Reeperbahnin raikuessa me nukahdimme ja heräsimme lauantaihin ennen puolta päivää. Kävimme aamiaisella, kiersimme kaupungilla kummastelemassa ja joimme taas kahvia. Illan tullen lähdimme ulos syömään ja löysimme italialaisen ravintolan jonka ikkunassa mainostettiin tuoreita simpukoita. Kun simpuikoita ei ollutkaan saatavilla, söimme alkupaloja pääruoan edestä ja jälkiruokaa. Voi että me söimme hyvin. Jälkeenpäin kävimme vielä Alsterwasserilla (Radlerilla) Schanzessa ja lopulta viiletimme sateessa taksilla kotiin.

Nukahdimme vaatteet päällä. Herätys soi puoli seitsemältä ja aamun alkaessa sarastaa olimme Reeperbahnin varressa todistamassa varkautta, pahoinpitelyä tai muuta onnettomuutta joka vaati kymmenen poliisiauton huomion ja suljetun Reeperbahnin. Kävelimme kalatorille, ostimme yllätyspaketin suklaata ja hipelöimme torituotteita. Päärakennuksessa kuuntelimme bändiä, muttemme juoneet kaljaa. Kaljaa aamukahdeksalta. Ostimme aamiaisen ja nautimme sen kotona, jonka jälkeen käperryimme uudestaan patjalle. Reeperbahn oli jo hiljainen.

Sunnuntaina teimme kävelyretken Blankeneseen, Hampurin omaan Porvooseen. Kaunis ilma, syksyinen luonto ja kauniit rakennukset. Blankenesesta vein äidin International Cafeeseen, jossa Ann, Irfan ja Andreas viettivät iltaa. Hömppäilimme ja yhdeksäksi suuntasimme Planten un Bloomeniin, vaikka filmimusiikkiahan ei Hampuri meille suonut. Annin suunnattua kotiin me kuljimme vielä portugalilaiskortteleihin illalliselle, ja söimme sellaisen kala-annoksen, että isin olisi pitänyt olla matkassa.

Tänä aamuna minä saatoin äidin lentokentälle ja lähdin itse töihin. Carolan luokse, tekemään niitä töitä joista olen kolme kuukautta pitänyt, ja joita saan vielä kaksi kuukautta jatkaa. Se tuntui kummalliselta, lähettää äiti kotiin ja itse jäädä tänne, tuntematta tarvetta saada itse istua koneeseen. Koti-ikävä on kummallista, välillä se tuntuu viiltävänä kipuna, ja välillä sitä ei tunne ollenkaan. Äiti-ikävä sen sijaan on aina, se ei lähde pois vaikka äiti tuleekin tänne, eikä varsinkaan silloin, kun äiti lähtee täältä pois.

Kahden viikon kuluttua minä olen kuitenkin kotona, ensin äidin ja isin luona, sitten Juhon. Nukun öitä vieressäsi pieni. Ihan kohta.