Hei kaunis,
Kun istahdan ikkunalaudalle, sade kastelee hihan. Mutta koska sade tulee lähes suoraan ylhäältä, ei ikkunalta tarvitse siirtyä kuin kankun verran sisälle, eikä sade silloin haittaa. Tai ei se haittaa muutenkaan.
Reeperbahn tulvii. Autot seisovat ruuhkassa ja kiukkuiset saksalaiset kuskit nojaavat volkkareidensa torviin. Vettä on kaduilla niin, että voisin ottaa kuvan ja valkoisella tussilla piirtää hain eviä kaduille. Siellä ne hait metsästävät niitä saksalaiskuskeja, joiden volkkarit uppoavat syyssateeseen ja vain punaiset kumisaappaat voivat pelastaa lapset haiden hyökkäyksiltä. Minä laitan villasukat jalkaan ja kietoudun uuteen villapaitaan. Tällä viikolla minua on ensimmäisen kerran alkanut epäilyttää. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Tätäkö minä haluan? Mitä minä haluan?
Lokakuun lopun piti olla aikamerkki. Minun piti saada lähteä ensimmäisenä. Sitten minä heitin sitä aikamerkkiä pullasorsalla ja otin lipun edestakaisin. Miksi? Voi olla että täältä lähtevät Ann ja Irfan, voi olla että palaan tänne marraskuun pimeyteen aloittamaan taas alusta. Voi olla, että tästä lähtien edessä on vain sadetta ja räntää, aamuruuhkaa ja mörönvärisiä iltoja.
Sitten kuitenkin, kun minä kurkistan ulos ikkunasta ja katson Casinon katokselle kasvavaa sammalta, minä hymyilen. Minä tulin tänne, niinkuin minä aina sanoin tulevani. Tässä minä olen. Ja tämä on juuri sitä mitä halusin tämän olevan. Oli sade tai paiste, aamu tai ilta, minä hengitän Hampuria, ja minun punaiset saappaani läiskyvät Reeperbahnin lätäköissä.
Olet paljon ajatuksissa pikkuinen.
Pusuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti