Lisää kahvinkeitto-oikeutta harjottelijoille

Hei kultapieni,

Perjantain kunniaksi ihmettelimme Carolan kanssa pitkään, mistä ihmeestä johtuu ikuinen valitus siitä, että harjottelussa harjoittelijat joutuvat keittämään kahvia. Toki keskustelu rakentui aika silkasta sarkasmista, mutta myös siitä faktasta, että aamulla Carola laittaa espressopannun tulille, iltapäivällä minä. Ja jos siinä välissä tekee mieli Cappucinoa, kyllä se minä olen joka sitä ähertää keittiössä.

Carolan luona oleminen on kuin vaihdossa olisi, osana perhettä. Perheenjäseniä tulee ja menee, mutta lounaan syömme päivittäin kahden ja kolmen välillä, koko kotona oleva porukka. Vain siivousrouva jatkaa hommiaan. Tämä on saksalainen perheidylli: Iso talo, koko talon ympärillä puutarha, puutarhassa lampi, lammen reunalla pöytä. Koira juoksee taloa ympäri, ja autotallissa on tilaa kolmelle autolle. Illalla portti suljetaan, päivällä se on auki. Talon jokaisella seinustalla on terassi, paitsi pääovella. Alakerrassa on uima-allas. Naapurit tervehtivät aamuisin ja roskakuski tuntee asukkaat nimeltä.

Töissä on koko ajan kiire. Onneksi työkieli on saksa, jos tässä pitäisi vaihtaa kieltä lennosta kesken kaiken, olisin aivan totaalisen jumissa koko ajan. Ehkä vaikeinta on puhelimeen vastaaminen, saksalaisten teitittely on joka kerta yhtä haastavaa, ja kun luurin päässä toinen ei voi heti tietää, että suomalainen harjoittelijahan se siellä irvistelee luurille kun on unohtanut sanan jos toisenkin.

Työn alla on parhaillaan yksi yksityiskoti, jossa ollaan vakavasti pölyallergisia. Yksi lääkärinvastaanotto, yksi seurakunnan yhteistila, yksi piharakennus uima-altaalla ja yksi kotitoimisto. Meitä on kaksi, minä ja Carola. Minä en ole ennen käyttänyt SketchUpia, en CorelDraw:ta, en mitään näistä ohjelmista. Tämä on ihanaa. Joka päivä saa haastaa itsensä, antaa kaikkensa ja nähdä edistyvänsä. Paitsi tänään.

Tänä aamuna töihin tullessa meillä oli paikalla ATK-tuki, nuori fluffy-lettinen poika, joka kaivoi Carolan koneesta troijalaisia. Tätä projektia jatkui koko päivän. Läppärillä siis askartelin mappeihin nimilappuja, ja surffailin netissä huonekaluvalmistajien sivuilla. Ja keitin Cappucinoa. Tämä kahvinkeittokeskustelumme perustuu pitkälti siihen, että mikäli työskentelisin kovalla tuntiliksalla näiden hommien kanssa, en ehkä kehtaisi ilmoittaa keittäväni nyt kahvia, tarvitsevani tauon. Harjoittelijat tarvitsevat taukoja. Harjoittelijan on päästävä hetkeksi pois työpisteestä ja rakennettava ajatuksiaan uudestaan. Etenkin ulkomaalaisen harjottelijan. Siksi kahvinkeitto on yksi miellyttävimmistä työtehtävistä, paras tekosyy pitää tauko ja irrottautua koneelta. Lisää kahvinkeittotaukoja harjoittelijoille siis.

Kohta Rob tulee kylään ja lähdemme ruokaostoksille. Rob tietää jonkun paikan, josta voi ostaa ruoka-aineita reseptin mukaan. Kerron tästä sinulle lisää heti, kun ymmärrän kunnolla mistä on kyse. Illalla sohvasurffaajat valtaavat Kiezin. Partysurffaajat aikovat siis olla paikalla.

Halauksia sinne mussukka <3

You crazy little sausage

Murunen,

Sitten pääsenkin aikamatkalle vuosien taakse, kun koittaa tiistai ja pitäisi lähteä Robin kanssa huvipuistoon. Hampurissa on se hauska puoli, että huvipuisto on nimetty mukavan hämäävästi. Kaikkialla muualla maailmassa Dom on aina tuomiokirkko, kaupungin keskeisin kirkkopaikka. Ranskassa ne ovat dôme, saksassa ja ruotsissa dom, italiassa duomo ja japaniksi 大聖堂 [daiseidō]. Hampurin DOM on paikallinen linnanmäki, loistava huvipuisto kaupungin sydämessä.




No huvipuistoon emme koskaan päässeet, koska meillä oli parempaakin tekemistä. Lauantaina poltetuille käsivarsille piti ensin saada jäätelöä, vaikka kuulemma diabeetikkona poksahdan jos syön ensin jäätelön ja sitten vasta päivällisen. Olin taas liikenteessä sellaisissa tossuissa, että koko matkan jalkapohjassa tuntui tykyttävä hiertymä, eikä kävelemisestä tuntunut tulevan mitään.

Mielestäni on aivan normaalia lähteä aivan uuden tuttavuuden kanssa shoppailemaan. Rob esitteli minulle kaupan, joka on varmasti sekä sinulle että Elkelle kovin mieleen. Kyseessä on TK Maxx, joka tuntui olevan jonkinlainen merkkivaatteiden Out let -myymälä. Koko kauppa oli aivan sekaisin, ei saksalaista järjestelmällisyyttä missään, vaatteet toinen toistaan kummallisempia, mutta kuitenkin kukkarolle mieluisia. Menen sinne uudestaan heti kun minulla ei ole matkassani brittiä jolle pitää etsiä kesävaatteita. Saksalaisilla on tämä kummallinen juttu sovituskoppien kanssa, miehet ja naiset erikseen kuten vessoissa tai uimahalleissa, mutta turisteina ajattelimme olla välittämättä ja otimme viereiset kopit, jotta makutuomari olisi koputusmatkan päässä. Saatoimme herättää pahennusta, mutta hei, turistit liikenteessä.

Sama tunne minulla oli aikoinaan aina Samin kanssa; vaikka syntyperäisesti olemme maantieteellisesti kovin kaukana toisistamme, jokin tähtien asennoissa oli aikoinaan kohdallaan ja siksi kanssakäyminen on niin helppoa. Tietysti tähän vaikuttaa olennaisesti se, ettei kumpikaan ole varsinaisesti kotona, ja täytyy myöntää että englannin puhuminen on melkein yhtä helpottavaa kuin suomen kun ensin on monta päivää vientänyt päässään jokaisen sanan saksaksi tarkalleen pilkulleen oikein -tai ainakin yrittänyt. Englanti kuitenkin tulee jostain takaraivosta kuten suomi, ja hetkeksi unohtaa että pään sisällä on jatkuvasti translator päällä.

Kävimme syömässä kuulemma Hampurin parhaassa intialaisessa ja kotimatkalla pysähdyimme vielä pieneen kuppilaan oluelle, jossa ei soinut musiikki ja jonka omistaja selvästi halusi päästä kotiin mahdollisimman pian. Muu asiakaskunta puolestaan innostui kovasti brittivieraasta, onhan kuningasperhe taas uutisissa, ja jo seitsemännen kerran samana päivänä saatiin käydä keskustelua pojasta, josta kaikki tietävät kaiken mutta kukaan ei mitään. Kun kuppilan omistaja viimein kyllästyi kestittäviinsä, suuntasimme vihdoin kotia kohti ja matka Reeperbahnin asemalta omaan huoneeseen tuntui huutavan vesikellon kanssa pidemmältä kuin Greyhoundin asemalta matka Las Vegasin keskustaan.

Aamulla työmatkalla selailin kamerani kuvia, ja nyt täytyy myöntää, että kaverilla on kyllä huumori kohdillaan. Kameraani oli ilmestynyt neljän kuvan sarja, joista minulla ei ollut mitään hajua. Jokaisessa kuvassa Rob irvistää, ja taustalta tunnistan intialaisen ravintolan sisäpihan. Piru on ottanut itsestään kuvia minun käydessäni vessassa.

Ai niin! Tässä vielä tämä maailman rumin tatuointi, jonka sinulle aiemmin lupasin. Sille saa nauraa, minä nauran sille aina kun sen muistan.

Suukkoja suukkoja pieni!

Mondaymeetings

Hei pikkuinen,

Kirjoittelen kirjeitä taas paloissa, ajatukset on helpompi pitää selkeinä. Elämä olisi helppoa jakaa ensin päiviin, ja sitten päiviin sijoittuviin tapahtumiin ja sattumuksiin, jos ihmisen muistikapasiteetti olisi tarkoitettu moiseen. En usko että on, ja siksi tuntuu että koko ajan jotain unohtuu. Muistaminen käy päivä päivältä vaikeammaksi. Siksi kerron sinulle nyt ensin maanantaitapaamisesta.

Maanantaitapaaminen on hampurilaisten sohvasurffaajien viikottainen meeting point. Paikka on aina sama, pienenpieni kuppila Grosse Freiheitin takana, nimeltään Kosmos St. Liederlich. Matkalla kuljin Grosse Freiheitin läpi, ihan vain katsoakseni mitä katupahaselle kuuluu. Ja siellä se oli yhä paikoillaan, maailman kummallisin yökerho. Aikoinaan reilatessa Charlotte halusi viedä minut ja Tuomon lempiklubilleen Grosse Freheitilla. Ravintolan jonossa selvisi, että ihan oikeasti me jonotamme paikkaan nimeltä Funky Pussy Club. Ja kyllä, sinne me myös menimme. Ihan tavallinen tanssilattiateiniparatiisi se on, ei mitään ihmeellistä, mutta vain Reeperbahnin välittömässä läheisyydessä ravintola voi saavuttaa suuren suosion nimestä viis. FunkyPussyClub, sinne minä sinut vien tanssimaan.





Maanantaitapaamisessa oli puoli yhdeksän aikaan paikalla noin kymmenen ihmistä. Puoli yhdeltätoista porukkaa oli noin viisikymmentä, ja puoli kahdeltatoista lähtee viimeinen S-juna arkena, joten kadunvarsi hiljeni hieman, muttei kuitenkaan kokonaan.

Tällaiset tapaamiset ovat kielten sekamelska. Kaikki aloittavat aina englanniksi, ja jossain vaiheessa selviää, että kommunikointi onnistuu muillakin kielillä. Näin kävi Andreaksen kanssa. Ensin yleistä höpöttelyä englanniksi, kunnes toinen toteaa olevansa paikallisia ja yksi tapahtumanjärjestäjistä ja kysyy sitten mitä minä Hampurissa teen. Aloitan lauseen sanalla "Eigentlich..." [oikeastaan] ja Andreas alkaa nauraa. Tämä on smoothein tapa vaihtaa kieltä lennossa.

Pöytäseurueessamme vaihtui porukka jatkuvasti, mutta Australian kasvatit Darren ja Ruben pysyivät saman pöydän ympärillä lähes koko illan. Ruben on ollut Hampurissa pari kuukautta, työskentelee jotain ohjelmointia täältäkäsin Austraaliaan ja aloittaa saksankielenkurssin parin viikon päästä. Darren puolestaan kertoo olevansa malli ja veloittavansa jokaisesta otetusta kuvasta satasen. Lupaan maksaa, onhan tämä kuitenkin tavallaan business-suhde. Darren on oikeasti töissä aussie-ravintolassa Hampurissa, ollut täällä jo monta kuukautta, eikä ymmärrä kuitenkaan kieltä ollenkaan. Darrenin kysyessä minun alkuperääni, Andreas vastaa puolestani "Oldenburger". Saamme aikaiseksi keskustelun, jossa selviää Darrenin harrastavan ratsastusta, pitävän sitä maailman miehekkäimpänä urheilulajina, ja toimineen kerran hiusmallina, joten hänellä on oikeus sanoa itseään malliksi. Loppuillasta en ole enää ihan varma olenko ollut Suomessa vaihdossa vai töissä, ja Darren tuntuu tietävän aiheesta vielä vähemmän.

Loppuillasta pääsen taas siihen keskustelunaiheeseen, joka tuntuu olevan jokaisen saksalaisen lempiaihe. Millaista musiikkia kuuntelet? Siis et osaa sanoa? Onko se jotain indyä? Mitä on suomalainen pop-musiikki? Eikö Lordi ole Suomesta? Sano joku bändi jonka musiikista tykkäät. Sano joku biisi josta pidät. Lopulta keskustelu menee aina siihen, että jossain on ollut joko hoppia tai teknoa, ja konemusiikista tuntuvat kaikki saksalaiset kummallisesti pitävän. Andreaksen huumorintaju kuitenkin riitti käsittelemään aihetta niin, että taustalta löytyi yhteiset teinivuosien rebel-teeman mieltymykset. Kotimatkalla hyräilin Hoseneiden Bayernia, ihan vain siitä ilosta, että olen vihdoin maassa ja juuri siinä kaupungissa, jossa ymmärretään jokainen FC Bayern -vitsi.

Halauksia pieni <3

Vapaan internetin vapaa maailma

Pieni mussukkani,

Nyt kirjoitan jo toisen kirjeen tälle päivälle, koska minun on pakko saada purkaa ajatuksiani internetin ihmeellisyydestä.

Olin siis International Café -tapahtumassa, jossa ideana on pienissä ryhmissä höpötellä porukalla mitä sattuu sillä kielellä joka kaikkia ryhmässä yhdistää. Tietysti aluksi kaikkia ujostuttaa ja kaikki käyttävät denglishtä, mutta minäkin pääsin lopulta puhumaan ranskaa ja eestiä. Eestiläiselle Au Pairille pääsin myös opettamaan Radlerin salaisuuden, ja kun olin jo pikkuhiljaa lähdössä kotia kohti, syntyi kuin tyhjästä tämä mielenkiintoinen keskustelu kahden syyrialaisen pojan kanssa.

Internet. Tuo kaikkia yhdistävä, elämää helpottava, kaiken kattava asia, joka ei pieneen päähäni tule koskaan mahtumaan. Joudun nyt ihailemaan saksalaista järjestelmällisyyttä isolla I:llä. Toinen näistä syyrialaisista pojista oli muutamaa viikkoa takaperin laittomasti ladannut internetin koukeroista elokuvan. Tiedäthän, jotkut toisten työtä arvostamattomat houkat tekevät näin, lataavat laittomasti netistä tuotteita, joista eivät maksa, ja luulevat sen olevan jotenkin vielä oikeutettuakin. No kuitenkin, tämä kaveri maksoi elokuvastaan. Kahden viikon päästä tästä laittomasta hankinnasta postiluukusta kolahti lappunen, jossa elokuvalle tuli hintaa kevyet KAHDEKSANSATAAEUROA. Tietysti olin ensin hieman skeptinen, mutta kun koko seurueen kaikki saksalaiset tätä vakuuttivat, näin se menee, älä lataa koskaan mitään jos et ole aivan varma mitä olet tekemässä, pakkohan se on lopulta uskoa. Tämä myös selittää tämän avoimen verkon puuttumisen: joka paikassa täytyy rekisteröityä ennen kuin saa wlanin käyttöönsä. Näin on koko ajan jälki siitä, kuka mitäkin on tehnyt ja kenen verkossa. Ja internetin omistaja maksaa nettinsä kautta ladatusta elokuvasta aina viidestäsadasta tuhanteen euroa, joten kannattaa olla aika tarkkana kenet verkkoonsa päästää. Ihanaa saksalaiset, on ilo saada internetata kanssanne!

Kotimatkalta nappasin vielä kuvan kevennykseksi. Olen kävellyt tämän tekstin yli jo kymmenen kertaa, ja vilkaissut vain aina tekstin alun "ich wünsche euch allen" [toivotan teille kaikille] -- ja olen ajatellut, että lause jatkuu "ihanaa päivää" tai "loistavaa tulevaisuutta". No, kaikenkattavaahan tämä kai lopulta oli.

Halauksia ihana!

Couchsurfing vs. Partysurfing

Hei Höpöseni,

Partysurfing oli täysin Robertin idea, let's blame Rob.

Lauantaiaamuna hypin kaupasta toiseen ostamatta mitään mitä olisin tarvinut. Esimerkiksi seuraavat asiat ostoslistalta jäivät hankkimatta: Joghurt mit der Ecke, mitä tahansa ruokaa, Punica-mehu, suklaa ja aurinkorasva. Nyt sunnuntaiaamuna kaikkien kauppojen ollessa kiinni, harmittaa vietävästi ettei ostoksia tullut tehtyä eilen.

Minulla oli eilisaamulla kiire. Minun oli ehdittävä kahdeksitoista Altonan asemalle kukkakojun eteen. Koska kaikki kommunikointi oli käyty Couchsurfingissä, ei minulla tietenkään ollut kenenkään numeroita, eikä avointa verkkoa tunnu olevan missään muualla kuin Mäkkärissä -eikä sielläkään suomalaiselle liittymälle. Eli ajoissa oli oltava.

Siinä minä seison kahdeltatoista, kun väkijoukon toiselta puolelta nuori mies ottaa katsekontaktin, osoittaa minua, ja muodostaa huulillaan sanan "partysurfer?". Muruseni, tämä on Robert. Odotamme vartin verran muita, joita ei näy ei kuulu, ja lähdemme kauppaan ostamaan grillaustarpeita. Kaupassa kun arvailemme juuri Bratwurstin hevosenlihapitoisuutta, seuraamme liittyy Bo. Kolmisin me pakkaamme matkaan kassillisen ruokaa, olutta tietysti, mutta jostain syystä aurinkorasva jäi taas matkasta. Ja heti kaupan ulkopuolella huomaan, että kamerani kortti on jäänyt kiinni läppäriin. Ei siis kuvia rantagrillailusta.

Robert on tyypillinen britti, osaa saksaa muttei puhu, juo oluensa yhdellä huikalla ja nauraa paljon. Robertilla on ehdottomasti maailman rumin tatuointi, otan siitä kyllä sinulle vielä kuvan. Robert on töissä jossain joka laivoja jotain, ymmärrät varmaan. Bo puolestaan on mystinen saksalaisheppu, muttei vaikuta saksalaiselta alkuunkaan. Toisaalta, en osaa sanoa miltä Bo vaikuttaa. Eikä Bo ole mikään oikea nimi. Bo ei puhu mielellään itsestään, mutta parin tunnin todellisen vonkaamisen jälkeen suostui Bo lopulta näyttämään työnantajansa nettisivut. Bo on koulutukseltaan lavastaja, maalaa työkseen pienyksityiskohtia rikkaiden ihmisten koteihin.

Seuraavaksi seuraan liittyi Michael. Michael opiskelee opettajaksi ja on asunut Brasiliassa. Kansainvälinen leirimme oli sijoitettuna yhden Englanninlipun ja yhden Brasilian lipun päälle, vaikkakin tämä seurue oli onneksi niin isänmaallinen, että kyse ei ole kuitenkaan ihkaoikeista lipuista. Iltapäivän kuluessa ja auringon paahtaessa porukka kasvoi ja kasvoi, järjettömän kokoinen pallogrilli ilmestyi Chrisin ja Nielsin matkassa. Yhtäkkiä kello oli humps viisi, ja sitten jo seitsemän.

Kun kotona pääsin kylmästä suihkusta vähän kahdeksan jälkeen ulos, mielessäni kävi kaupassakäynti, mutten sitten kuitenkaan jaksanut lähteä. Otin torkut, seuraava etappi olisi Hauptbahnhof Süd kello yksitoista, josta suuntana Hiphop-party. Kuinka ikinä minut tähän ideaan ympäripuhuttiin, en osaa sanoa, mutta kyllä hiphop-party voittaa kotona yksin istumisen lauantai-iltana. Suunnitelma olisi ollut kyllä hyvä, jos olisin herännyt ajoissa, ja jos jokin tarkka kohtauspaikka olisi ollut sovittuna. Lopputuloksena olin siis Hauptbahnhofilla kymmentä yli yksitoista, yksin, ilman kenenkään numeroita. Enkä minäkään numeroani ollut kellekään antanut.

Kello on puolenyön ja olen takaisin kotona. Löydän couchsurfingista Robertin numeron. Robert on joillan synttäreillä jossain, mutta soittaa kun tulee lähemmäs keskustaa. Menee ehkä kolme minuuttia ja Michael soittaa, on saanut Robilta numeron. Menee toiset kolme minuuttia, ja olen ulkona ovesta. Vartin verran kiertelen vyölaukkutyttöjen seassa etsien poikien mainitsemaa ravintolaa, jonka lopulta löydän heti poliisiaseman vierestä. Istun Sanktpaulibarin terassille Michaelin ja Bon kanssa, ja kohta seuraan liittyy Konstantin. Konstantin kertoo tarinoita Israelista ja Moskovasta, ja jostain syystä käymme keskustelua jatkuvasti englanniksi. Pitkin iltaa vaihdamme kieltä englannista saksaksi ja takaisin englanniksi, denglisch on siis virallinen kielemme.

Terassilta siirrymme tapaamaan Robertia ja Klementinea, ja seurueemme kasvaa lähes kahdenkymmenen hengen laumaksi. Menemme pienenpieneen pubi-henkiseen paikkaan nimeltään Ex-Sparr, joka muuttuu sillä hetkellä klubiksi kun koko porukka pakkautuu sisään. Partysurfers. Musiikki on kamalaa jyskettä ja jumputusta, tila on ahdas, mutta kaikilla on hauskaa. Jostain syystä vaihdamme kuitenkin paikkaa, ja seurueemme hajoaa. Seuraavaksi suuntana on siis Grüner Jäger, hiphop-party. Sokkeloinen paikka, paljon ihmisiä, pimeää, todella hoppia, ja ihmiset tupakoivat tanssilattaialla. Ulkona puutarhassakin on niin kuuma, että tanssijalkojen väsyessä alkaa toivoa pientä sadetta tai edes viileää tuulenvirettä. Neljän jälkeen seurueemme pienenee jälleen, osa jatkaa kreiseihin teknobileisiin, osalla on nälkä.

Minä lukeudun aina ennemmin nälkäisiin kuin kreiseihin teknobailaajiin. Sain puhuttua Konstantinin ympäri lähtemään kalatorille aamiaiselle, ja niinpä matka kulki kioskin kautta josta ostimme matkaoluen kohti Hampurin kuuluisaa aamunähtävyyttä. Matkaolut, voi pieni, ehkä tämä kaikki vielä muuttuu kauniissa kotimaassamme joskus. Matkaolut aamuneljältä ei suistanut meitä kurimukseen, eikä vielä aamukuudelta jatkuva juhlinta Reeperbahnilla tuhonnut kenenkään mielenmaisemaa. Selkeästi saksalaisille asenteeni tätä vapautta ja mahdollisuuksien maailmaa kohtaan on hyvää viihdettä, jouduin selittämään illan aikana moneen kertaan sitä, että kyllä, kello puoli neljä tasan pilkulleen meillä menee tiski kiinni, ja ei, sen jälkeen ei tiskin alta myydä, ja ei, siitä ei jousteta puoli viiteen vaikka olisi kuinka hyvät juhlat. Ja siksi minä käyn ostamassa matkaoluen nyt kello 04:39 kun olen matkalla kalatorille.

Kävimme kalatorilla tosiaan. Se aukeaa kello viisi. Kello viideltä jo rantaraitti oli tupaten täynnä ihmisiä, en jaksanut edes päähallille asti, vaan ostin kalaleivän heti kolmannesta kojusta. Nopea aamiainen ja aika mennä nukkumaan. Konstantin nappasi taksin, minä viipotin Kiezin läpi kotiin. Vyölaukkutyttöjä, joka puolella vyölaukkutyttöjä.

Nyt lähden etsimään aamiaista, mitä tahansa ruokaa, aamukahvia. Lähikonditoria taitaa tarjota minulle croisantin. Tai kaksi.

Ihanaa sunnuntaita murunen.