Tasa-arvottoman maailman pelisäännöt

Hei sinä nätti ja ihastuttava,

Tänään puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Jälleen kerran. Ja tämä on jälleen kerran vaikea juttu.

Minun euroni on tutkitusti 85centtiä. Uraputkessa tässä miesvaltaisessa maailmassa minun tulisi olla aina etevämpi ja tehokkaampi kuin miespuoliset kollegani ihan vain säilyttääkseni paikkani, etenemisestä puhumattakaan. Feministit valittavat etenemiskatosta, siitä, että jossain vaiheessa ei enää löydy korkeampia ja haastavampia työtehtäviä, koska kotona on lapset ja vanhempainillat ja vanhempainyhdistyksen myyjäisiinkin pitäisi leipoa taas kuivakakkuja. Maailma on murroksessa, toisaalta ydinperhe ja konservatiiviset sukupuoliroolit, toisaalta yksilön identiteetti ja moderni tasa-arvo.

Minä olen päättänyt heittäytyä pumpuliin tämän kaiken kanssa. Minä tiedän olevani hyvä työssäni ja tehokkaampi kuin moni muu. En nyt siis väitä olevani mikään luovuuden kukkanen, mutta toteutustasolla minä olen salama. Minä opin nopeasti, minulla on istumalihaksia opetteluun ja motivoivaa uteliaisuutta asioiden selvittämiseen. Tästä kaikesta päätellen minä olen siis ihan oikealla alalla tekemässä ihan oikeita juttuja, eikä minun tarvitse stressata sukupuoliroolien asettumista tässä akkavaltaisessa toimistossa, tai ehkä työelämässä noin ylipäätään. Mutta sitten tulemmekin arkisiin sukupuolirooleihin.

Minulle saa avata oven. Kun on kylmä, minulle saa lainata takin. Kun taksi pitää napata lennosta, miesseuralainen saa olla huitomassa kadunvarressa minun pitäessä sadetta katoksen alla. Se on kaikki toki vanhoillista asetelmaa jossa nainen on herkkä ja hento ja josta pitää huolehtia, mutta olkoon se se 15centin erotus. Ja siitä pitää nauttia koko rahan edestä. Mutta sitten taas rahasta puheen ollen, tulemme moderniin maailmaan, jossa minä olen itsenäinen yksilö ja jopa ylpeä siitä. Minä olen tienannut kaikki kolikkoni aivan itse, uhrannut viikonloppuni ja kaikki lomani työnteolle, ja sitä kautta mielestäni ansainnut jokaisen ostamani kakkupalan. Maailman murroksessa siis kaipaan suurinta muutosta siihen, että lasku jaetaan. Itse kannatan ratkaisua jossa lasku laitetaan tasan puoliksi, mutta edes oman osani minä haluan maksaa. Ja nyt pieni voin kertoa, että keski-Euroopassa se ei mene niin. Nainen ei maksa, koskaan mitään. Ja se on yksinkertaisestä ärsyttävää.

Tapasin eilen Matteon Landungsbrückenillä ja lähdimme kohti 20up-sightseeing ravintolaa. Usko minua, se oli kokemisen arvoista, vaikka 1,5dl Latte maksoi reilut viisi euroa. Koska meillä ei ollut pöytävarausta, saimme ottaa pöydän keskeltä ravintolaa puoleksi tunniksi, mutta siinä ajassa ehdimme valokuvata koko maiseman, kiistellä Hampurin arkkitehtuurista ja pohtia varjojen ja heijastusten käyttäytymistä erilaisissa pintamateriaaleissa. Iltamme jatkui Portugalilaiseen kortteliin, josta saa loistavaa kalaruokaa.Tietysti italialaisen kanssa pitää mennä kalaruokaravintolaan, ja koska olemme Saksassa, sain ylpeästi pilata hyvän viinini kuplivalla vedellä. Se on nimeltään Weissweinschorle, enkä tosiaan suosittelisi sitä kellekään. Ilta jatkui lauttarannan kautta Beach Clubille, joka oli jo sulkemassa ovensa. Yhdessä illassa tuli siis taas koettua sellainen kulttuurien sekamelska, että vaikka nukkumaanmennessä pääsääntöisesti kielenä on saksa, eilen keräilin mieleni sopukoista italiankielisiä sanoja ja sanontoja. Italialaisessa kulttuurissa minua on aina miellyttänyt suunnattomasti perhesuhteiden ylläpito ja niistä huolehtiminen, ja aivan erilailla kuin saksalaiset, minä ymmärsin miksi Matteon oli puhuttava pitkä puhelu äitinsä kanssa, vaikka se lähinnä koostui keskustelusta "Kuinka sinä voit?" "Samoin kuin eilenkin" "Oletko syönyt?" "Olen menossa" "Hyvä. Muista syödä hyvin.".

Muista sinäkin pieni syödä hyvin, ja anna miesten kantaa kauppakassit. Korkokenkä on miesten keksintö, ole tarkkana koska sellaisia käytät.

Halauksia!

Julianin repusta löytyi röökiaski

Huhuu, täällä Horton, kuka siellä?

Eilen kesken työpäivän kotiapulainen (siivoaja, kodinhoitaja, mikä se oikea sana tälle on?) tuli täpinöissään toimistoon kädessään Julianin koulureppu. "Rouva Augustin, rouva Augustin, mitä minä nyt teen, täällä repussahan on tupakka-aski!"

Rouva Augustinin lapset ovat onnistuneet elämässä. Jos nyt eivät ihan seitsemän ällän viulunsoittajia, niin ainakin varmoja menestyjiä, jotka pienestä asti ovat seuranneet tietä, joka johtaa heidät varmaan onneen ja menestykseen. En sano tätä nyt siis ilkeästi, joidenkin ihmisten lapset vain ovat sellaisia. Toisten lapset onnistuvat sitten elämässään eri tavalla, eivätkä aina välttämättä kaikessa mitä tekevät. Kaikki lapset ovat erilaisia, ja niin ovat vanhemmatkin, eikä lopulta kyse ole onnistumisesta tai epäonnistumisesta, vaan kyse on asenteesta.

Rouva Augustinilla oli mielestäni aivan oikea suhtautuminen teini-ikäisen poikansa tupakointiin. "Jos ei nuori tällaista kokeile, jokin on varmasti pielessä." Iltapäivällä käytimme kahvitauon teini-iän pohtimiseen ja suunnittelimme mitä häkellyttävämpiä keinoja laittaa Julian tiukkaan tilanteeseen. Vanhemmille vinkkinä: Yksi teini-ikäiselle kiusallisimmista tilanteista on se, kun ei ole varma onko jäänyt kiinni vai ei. Silloin miettii mielessään hirveän määrän hätävalheita joilla selittää tilanne, ja kertaa niitä mielessään monta päivää. Toisaalta, tämä saattaa johtaa siihen, ettei moraalisaarnaa saa koskaan antaa, ja teini-ikäinen oppii piilottamaan tupakka-askinsa paremmin. Lopulta kuitenkin ilmassa leijuva kysymys ei koskenut Julianin tupakka-askia ollenkaan, vaan sitä faktaa, että kotiapulainen oli löytänyt jotain Julianin repusta. Niinhän se on, edes Saksassa ei toisen laukulle mennä ilman lupaa, ja Saksassa tupakka-aski on kuitenkin pienimpiä paheita mitä teini-ikäinen saattaa repussaan kuljettaa.

Illalla sain taas nauttia Pelastusarmeijan marssista ja näytelmistä ja sain seurakseni Darrenin. Felixin kanssa kävimme pitkän keskustelun pitkistä työpäivistä, sillä eilen taas yhdeksäntuntisen päivän jälkeen lähdimme vielä asiakastapaamiseen esittelemään työmme tuloksia. Asiakas oli tyytyväinen, mutta muutama juttu on vielä viilattavana. Jotenkin minusta tuntuu, että se menee aina näin: Se, minkä tekee kiireessä hutiloiden joutuu tekemään myöhemmin kiireessä paineen alla uudestaan. Felix siirtyi huoneeseensa kun Darren töpsähti keittiöön nauttimaan paistettuja perunoita kesäkurpitsalla ja valkosipulilla. Reeperbahnin metelissä valkoisella sohvalla me söimme perunaa majoneesilla ja joimme olutta, koska siinä on kolme hyvää syytä olla ja elää täällä. Reeperbahn, majoneesi ja Beck's.

Tänään on vuorossa 20up Matteon seurassa. Tänään otan siis kameran matkaan.

Räiskyntää sinne pieni.

Siskoni Elke

Hei pienin,

Elke toi sitten mukanaan niin kodin kuin koti-ikävänkin. Elke toimii kuin liima, joka yhdistää nämä erillään olevat maailmat toisiinsa. Ja niin minun on vain hyväksyttävä, että tuhatviisisataa kilometriä ei ole matka eikä mikään. Se ei erota meitä toisistamme, eikä tee tästä maailmasta mitenkään irrallista. Tämä on yksi ja sama elämä joka tapauksessa.

Elke saapui Irinan kanssa maailman kauneimmalle rautatieasemalle hymyillen. Irina jatkoi matkaa, Elke lähti kanssani viemään Candin kotiin ja kiirehdimme syömään. Darren oli työvuorossa, ja seurueessa entuudestaan tuttuja oli Ole, Andreas, Ivana ja Graham. Illan aikana tutustuimme Matteoon ja Lukaan, yllätyt varmasti jos kerron poikien olevan Italiasta. Kun ribsit loppuivat, saimme tilalle hot wingsejä, ja illan päätteeksi suuntasimme vielä Grahamin ja Darrenin kanssa Schantzelle, vaikka silmät alkoivat jo lurpata eikä keskustelu enää väsymyksen vuoksi sujunut ollenkaan. Lopulta pääsimme Schantzen läpi kotiin ja uni tuli silmään saman tien.

Perjantai alkoi aamiaisella lähimmän kulman takana. Elke sai tutustua ihmisten ystävällisyyteen kun uteliaat kyselivät salaista kieltämme ja tarjoilija tarjoutui ottamaan meistä kaverikuvan. Matkustimme S-Bahnilla ja U-Bahnilla ja tuhlasimme järjettömän määrän kolikoita kun sisustimme vihdoin huonettani. Nyt se on niin kotoisa, etten haluaisi poistua sieltä ollenkaan. Perjantain saimme viettää täysin siskoiltana, söimme mansikkarahkaa, kävimme Planten un Bloomenissa, kävimme Domissa ja kävimme italialaisessa ravintolassa pizzalla. Domissa päädyimme yhteen laitteeseen, kummitusjunaan. Verraten Lintsin kummitustarjontaan, tässä kyydissä aivan yhtäkkiä pimeässä mutkassa vaunuumme hyppäsi merirosvo, joka kuiskaili meille kirouksia. Niin paljon emme ole nauraneet kumpikaan pitkään aikaan.


Lauantaina lähdimme aamiaiselle May Cafen buffettiin ja istuimme terassilla aina buffetin päättymiseen saakka. Kotona kävimme vaihtamassa vaatteet suuntanamme Elbellä kulkeva Party Boat Lenan ja Lenan serkun ja kämppiksen kanssa. Tavallaan onneksi Party Boat oli loppuunmyyty, sillä kanssamatkustajat olivat keski-iältään ehkä neljissä kymmenissä, ja yhtä polttariporukkaa lukuunottamatta vaikuttivat tavallisilta turisteilta Elbe-sightseeingillä. Kävimme sen sijaan Beach Clubilla ja illalla söimme pastaa tomaattikastikkeella Lenalla. Reeperbahnille kulkiessa kuljimme taas Domin läpi, ja tässä kohtaa Rob ja Khatha liittyivät seurueeseen. Rob jäi herrasmiehenä vartioimaan tyttöjen laukkuja kun kipusimme keinukaruselliin. Sellaiseen, joka nousee koko Hampurin ylle.

Lauantai-ilta kului niinkuin saattoi olettaakin; maksoimme euron sisäänpääsymaksun aikuisten lelukauppaan ja kulutimme paljon aikaa pällistellen. Nyt olemme siis tosiaan saaneet maksaa tästäkin huvista. Kuljimme pitkin Reeperbahnia, koimme Mexikanerit, joimme Astraa ja tanssimme livemusiikin tahdissa irkkupubissa. Aamuneljältä söimme pizzaa ja Fazerin sinistä Hans-Albers-Platzilla, ja joskus viiden jälkeen kulkeuduimme ihmismassassa kalatorille. Perillä jaksoimme tanssia kertaalleen Summer of 69:n, kunnes kaikille iski väsy, ja oli aika kulkea kojujen kautta kotiin. Matkaamme tarttui huonoja mansikoita ja maailman kypsin mango. Ja niistä saatiin sunnuntai-iltapäivänä loistava aamiainen.

Sunnuntaina nukuimme lähes koko päivän, kunnes illalla jaksoimme Language Cafeeseen. Paikalla ei näyttänyt olevan ketään tuttuja, kunnes Ann bongasi meidät. Istuimme hetken ujon turkkilaisen ja Hampurin ilkeimmän henkilön Dimitrin kanssa. Minusta on oikeutettua kutsua henkilöä Hampurin ilkeimmäksi henkilöksi, jos hän voi tuttavallisesti kutsua minua nimellä Trouble. Kaupan kautta veimme Annin Planten un Bloomeniin, ja suihkulähdeshow teki Anniinkin lähtemättömän vaikutuksen. Minä voisin istua siellä kaikki illat, joka ilta kello kymmenen, ja juoda Punicaa. Tai kylmää Lattea. Kotimatkalla kävimme vielä kokeilemassa kotini vastapäistä cockteil-baaria, joka ei valitettavasti tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Onneksi tuttu Döner-mies hymyili ja kyseli kuulumisia, ja oli selkeästi iloinen pikkusiskon vierailusta.

Kun maanantainakaan ei tarvinut lähteä töihin, nukuimme taas pitkään. Yhteisestä päätöksestä emme jaksaneet lähteä enää kaupunkikierrokselle, vaan pesimme pyykkiä kotona ja veimme ne pesulan kuivausrumpuun parin kadun päähän. Pesto-pastan jälkeen suuntamme oli, yllätys yllätys, Kosmos St. Liederlich ja maanantaitapaaminen. Paikalla ei ollut oikeastaan ketään vakioasiakasta, sillä baarimikkomme David on lomalla Espanjassa. Kuitenkin Chris ja Rueben olivat paikalla, ja Lena serkkunsa ja kämppiksensä kanssa liityi seuraan. Myös Darren saapui lopulta paikalle, ja Elke bongasi baaritiskiltä Matteon ja Lukan. Kotiin kuljimme lopulta KFC:n kautta, jotta Elkekin sai osakseen kanaähkyn. Nukahdimme YouTuben tarjoamaan Sheldonin parhaisiin, sillä tajusimme jossain vaiheessa minun olevan Penny, ja rakas kämppikseni, jonka Elke ehti nähdä koko viikonloppuna kolmesti vilaukselta muistuttaa elävästi... No, muistuttaa elävästi.

Tänään oli pakko siis taas mennä töihin, ja tapasin ensimmäistä kertaa työkaverini Ninan. Herttainen tyttö, mutta työpäivä oli pitkä ja raskas. Tulin kotiin syömään Elken peruna-kesäkurpitsa-paistosta, jossa on paljon valkosipulia. Se tuoksui aivan minun siskoiltani, kesältä Albertinkadulla, kesältä Kujalla, teiltä kahdelta. Sitten Elke jo hyppäsikin junaan hymyillen, ja minä olin se joka jäin. Tätä tekstiä kirjoittaessa on mennyt lähes kokonainen levy Aero-suklaata, joten arki taitaa tosiaan olla täällä. Elke teki tästä kaikesta todellista, ja voi että miten minun onkaan nyt ikävä Elkeä.

Ja sinua myös pieni.