Huhuu, täällä Horton, kuka siellä?
Eilen kesken työpäivän kotiapulainen (siivoaja, kodinhoitaja, mikä se oikea sana tälle on?) tuli täpinöissään toimistoon kädessään Julianin koulureppu. "Rouva Augustin, rouva Augustin, mitä minä nyt teen, täällä repussahan on tupakka-aski!"
Rouva Augustinin lapset ovat onnistuneet elämässä. Jos nyt eivät ihan seitsemän ällän viulunsoittajia, niin ainakin varmoja menestyjiä, jotka pienestä asti ovat seuranneet tietä, joka johtaa heidät varmaan onneen ja menestykseen. En sano tätä nyt siis ilkeästi, joidenkin ihmisten lapset vain ovat sellaisia. Toisten lapset onnistuvat sitten elämässään eri tavalla, eivätkä aina välttämättä kaikessa mitä tekevät. Kaikki lapset ovat erilaisia, ja niin ovat vanhemmatkin, eikä lopulta kyse ole onnistumisesta tai epäonnistumisesta, vaan kyse on asenteesta.
Rouva Augustinilla oli mielestäni aivan oikea suhtautuminen teini-ikäisen poikansa tupakointiin. "Jos ei nuori tällaista kokeile, jokin on varmasti pielessä." Iltapäivällä käytimme kahvitauon teini-iän pohtimiseen ja suunnittelimme mitä häkellyttävämpiä keinoja laittaa Julian tiukkaan tilanteeseen. Vanhemmille vinkkinä: Yksi teini-ikäiselle kiusallisimmista tilanteista on se, kun ei ole varma onko jäänyt kiinni vai ei. Silloin miettii mielessään hirveän määrän hätävalheita joilla selittää tilanne, ja kertaa niitä mielessään monta päivää. Toisaalta, tämä saattaa johtaa siihen, ettei moraalisaarnaa saa koskaan antaa, ja teini-ikäinen oppii piilottamaan tupakka-askinsa paremmin. Lopulta kuitenkin ilmassa leijuva kysymys ei koskenut Julianin tupakka-askia ollenkaan, vaan sitä faktaa, että kotiapulainen oli löytänyt jotain Julianin repusta. Niinhän se on, edes Saksassa ei toisen laukulle mennä ilman lupaa, ja Saksassa tupakka-aski on kuitenkin pienimpiä paheita mitä teini-ikäinen saattaa repussaan kuljettaa.
Illalla sain taas nauttia Pelastusarmeijan marssista ja näytelmistä ja sain seurakseni Darrenin. Felixin kanssa kävimme pitkän keskustelun pitkistä työpäivistä, sillä eilen taas yhdeksäntuntisen päivän jälkeen lähdimme vielä asiakastapaamiseen esittelemään työmme tuloksia. Asiakas oli tyytyväinen, mutta muutama juttu on vielä viilattavana. Jotenkin minusta tuntuu, että se menee aina näin: Se, minkä tekee kiireessä hutiloiden joutuu tekemään myöhemmin kiireessä paineen alla uudestaan. Felix siirtyi huoneeseensa kun Darren töpsähti keittiöön nauttimaan paistettuja perunoita kesäkurpitsalla ja valkosipulilla. Reeperbahnin metelissä valkoisella sohvalla me söimme perunaa majoneesilla ja joimme olutta, koska siinä on kolme hyvää syytä olla ja elää täällä. Reeperbahn, majoneesi ja Beck's.
Tänään on vuorossa 20up Matteon seurassa. Tänään otan siis kameran matkaan.
Räiskyntää sinne pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti