Siskoni Elke

Hei pienin,

Elke toi sitten mukanaan niin kodin kuin koti-ikävänkin. Elke toimii kuin liima, joka yhdistää nämä erillään olevat maailmat toisiinsa. Ja niin minun on vain hyväksyttävä, että tuhatviisisataa kilometriä ei ole matka eikä mikään. Se ei erota meitä toisistamme, eikä tee tästä maailmasta mitenkään irrallista. Tämä on yksi ja sama elämä joka tapauksessa.

Elke saapui Irinan kanssa maailman kauneimmalle rautatieasemalle hymyillen. Irina jatkoi matkaa, Elke lähti kanssani viemään Candin kotiin ja kiirehdimme syömään. Darren oli työvuorossa, ja seurueessa entuudestaan tuttuja oli Ole, Andreas, Ivana ja Graham. Illan aikana tutustuimme Matteoon ja Lukaan, yllätyt varmasti jos kerron poikien olevan Italiasta. Kun ribsit loppuivat, saimme tilalle hot wingsejä, ja illan päätteeksi suuntasimme vielä Grahamin ja Darrenin kanssa Schantzelle, vaikka silmät alkoivat jo lurpata eikä keskustelu enää väsymyksen vuoksi sujunut ollenkaan. Lopulta pääsimme Schantzen läpi kotiin ja uni tuli silmään saman tien.

Perjantai alkoi aamiaisella lähimmän kulman takana. Elke sai tutustua ihmisten ystävällisyyteen kun uteliaat kyselivät salaista kieltämme ja tarjoilija tarjoutui ottamaan meistä kaverikuvan. Matkustimme S-Bahnilla ja U-Bahnilla ja tuhlasimme järjettömän määrän kolikoita kun sisustimme vihdoin huonettani. Nyt se on niin kotoisa, etten haluaisi poistua sieltä ollenkaan. Perjantain saimme viettää täysin siskoiltana, söimme mansikkarahkaa, kävimme Planten un Bloomenissa, kävimme Domissa ja kävimme italialaisessa ravintolassa pizzalla. Domissa päädyimme yhteen laitteeseen, kummitusjunaan. Verraten Lintsin kummitustarjontaan, tässä kyydissä aivan yhtäkkiä pimeässä mutkassa vaunuumme hyppäsi merirosvo, joka kuiskaili meille kirouksia. Niin paljon emme ole nauraneet kumpikaan pitkään aikaan.


Lauantaina lähdimme aamiaiselle May Cafen buffettiin ja istuimme terassilla aina buffetin päättymiseen saakka. Kotona kävimme vaihtamassa vaatteet suuntanamme Elbellä kulkeva Party Boat Lenan ja Lenan serkun ja kämppiksen kanssa. Tavallaan onneksi Party Boat oli loppuunmyyty, sillä kanssamatkustajat olivat keski-iältään ehkä neljissä kymmenissä, ja yhtä polttariporukkaa lukuunottamatta vaikuttivat tavallisilta turisteilta Elbe-sightseeingillä. Kävimme sen sijaan Beach Clubilla ja illalla söimme pastaa tomaattikastikkeella Lenalla. Reeperbahnille kulkiessa kuljimme taas Domin läpi, ja tässä kohtaa Rob ja Khatha liittyivät seurueeseen. Rob jäi herrasmiehenä vartioimaan tyttöjen laukkuja kun kipusimme keinukaruselliin. Sellaiseen, joka nousee koko Hampurin ylle.

Lauantai-ilta kului niinkuin saattoi olettaakin; maksoimme euron sisäänpääsymaksun aikuisten lelukauppaan ja kulutimme paljon aikaa pällistellen. Nyt olemme siis tosiaan saaneet maksaa tästäkin huvista. Kuljimme pitkin Reeperbahnia, koimme Mexikanerit, joimme Astraa ja tanssimme livemusiikin tahdissa irkkupubissa. Aamuneljältä söimme pizzaa ja Fazerin sinistä Hans-Albers-Platzilla, ja joskus viiden jälkeen kulkeuduimme ihmismassassa kalatorille. Perillä jaksoimme tanssia kertaalleen Summer of 69:n, kunnes kaikille iski väsy, ja oli aika kulkea kojujen kautta kotiin. Matkaamme tarttui huonoja mansikoita ja maailman kypsin mango. Ja niistä saatiin sunnuntai-iltapäivänä loistava aamiainen.

Sunnuntaina nukuimme lähes koko päivän, kunnes illalla jaksoimme Language Cafeeseen. Paikalla ei näyttänyt olevan ketään tuttuja, kunnes Ann bongasi meidät. Istuimme hetken ujon turkkilaisen ja Hampurin ilkeimmän henkilön Dimitrin kanssa. Minusta on oikeutettua kutsua henkilöä Hampurin ilkeimmäksi henkilöksi, jos hän voi tuttavallisesti kutsua minua nimellä Trouble. Kaupan kautta veimme Annin Planten un Bloomeniin, ja suihkulähdeshow teki Anniinkin lähtemättömän vaikutuksen. Minä voisin istua siellä kaikki illat, joka ilta kello kymmenen, ja juoda Punicaa. Tai kylmää Lattea. Kotimatkalla kävimme vielä kokeilemassa kotini vastapäistä cockteil-baaria, joka ei valitettavasti tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Onneksi tuttu Döner-mies hymyili ja kyseli kuulumisia, ja oli selkeästi iloinen pikkusiskon vierailusta.

Kun maanantainakaan ei tarvinut lähteä töihin, nukuimme taas pitkään. Yhteisestä päätöksestä emme jaksaneet lähteä enää kaupunkikierrokselle, vaan pesimme pyykkiä kotona ja veimme ne pesulan kuivausrumpuun parin kadun päähän. Pesto-pastan jälkeen suuntamme oli, yllätys yllätys, Kosmos St. Liederlich ja maanantaitapaaminen. Paikalla ei ollut oikeastaan ketään vakioasiakasta, sillä baarimikkomme David on lomalla Espanjassa. Kuitenkin Chris ja Rueben olivat paikalla, ja Lena serkkunsa ja kämppiksensä kanssa liityi seuraan. Myös Darren saapui lopulta paikalle, ja Elke bongasi baaritiskiltä Matteon ja Lukan. Kotiin kuljimme lopulta KFC:n kautta, jotta Elkekin sai osakseen kanaähkyn. Nukahdimme YouTuben tarjoamaan Sheldonin parhaisiin, sillä tajusimme jossain vaiheessa minun olevan Penny, ja rakas kämppikseni, jonka Elke ehti nähdä koko viikonloppuna kolmesti vilaukselta muistuttaa elävästi... No, muistuttaa elävästi.

Tänään oli pakko siis taas mennä töihin, ja tapasin ensimmäistä kertaa työkaverini Ninan. Herttainen tyttö, mutta työpäivä oli pitkä ja raskas. Tulin kotiin syömään Elken peruna-kesäkurpitsa-paistosta, jossa on paljon valkosipulia. Se tuoksui aivan minun siskoiltani, kesältä Albertinkadulla, kesältä Kujalla, teiltä kahdelta. Sitten Elke jo hyppäsikin junaan hymyillen, ja minä olin se joka jäin. Tätä tekstiä kirjoittaessa on mennyt lähes kokonainen levy Aero-suklaata, joten arki taitaa tosiaan olla täällä. Elke teki tästä kaikesta todellista, ja voi että miten minun onkaan nyt ikävä Elkeä.

Ja sinua myös pieni.