Ett riktigt brev med frimärken

Hei pieni,
Tämäkin päivä on ollut pitkä, tuntuu että aamusta on jo viikkoja. Tänä aamuna heräsin tuntia aiemmin, jotta ehtisin tapaamiseen varmasti etuajassa. Kävin aamulla ostamassa kolme banaania töihin evääksi, ne olivat vielä kassalla lähestulkoon vihreitä. Metroaseman kioskista hain kahvin, joka tällä kertaa tarjoiltiin murahduksen saattamana. Puolen tunnin metromatkan jälkeen olin perillä Neuwiedenthalissa, josta kävelymatkaa Carolalle on vielä puolisen tuntia. Rakko kantapäässä kirosin kaikki Hampurin second hand-kaupat, joista ei löydy polkupyörää, potkulautaa eikä edes skeittilautaa matkantekoa nopeuttamaan. Silloin näin parkissa lempiautoni, ja samantien totesin, että apostolin kyyti on lopulta kaikkein turvallisin kulkupeli. Vaikkakin Smartin saa aina parkkiin, uskon että skeittilauta olisi huomattavasti katu-uskottavampi vaihtoehto.




Joku väitti, että Hampurissa en pääse nauttimaan metsän hiljaisuudesta. Se joku oli totaalisen väärässä. Eksyttyäni nyt jo kolmannen kerran työmatkalla metsäpolulille, on minun väitettävä, että Googlemaps on väärässä ja minun suuntavaistoni oikeassa. Ehdin tapaamiseen juuri ja juuri, hikisenä, punaisena ja huohottaen. Carolaa nauratti ja Rui, jota olin tapaamassa, muistutti niin paljon vaihtarivuoteni kuvaamataidon opettajaa, että unohdin täysin teitittelyn. Tuttavallisuus kannatti, jää oli heti rikottu, ja palaveri sujui mitä parhaiten.




Kotimatkalla päätin kulkea satamaraitin kautta. Landungsbrücken on vain yhden metropysäkin päässä, ja anna anteeksi, että ohjeistin sinut reililläsi sinne. Aamulla vihreät banaanit olivat iltapäivällä mustia ja mössösiä. Mmetroasemalta ostin kaksi postikorttia, toisen Juholle ja toisen Johannekselle -taitaa olla aika paljastaa, että olen maisemissa. Kuljin pitkin Landungsbrückeniä epäuskoisena etsien paikkaa, johon istua kahville. Landungsbrücken on yksi niitä asioita, joita en tässä maassa voi koskaan ymmärtää. Kyseessä on ”satamakatu”, kapea betoniväylä teollisuussatamaa vastapäätä, josta satamalautat lähtevät. Satamaraitti on aina tupaten täynnä turisteja, enkä voi ymmärtää miksi. Meneekö joku sinne tosiaan uudestaan? Kahvilan terassille istuessa ei avaudu kaunista satamamaisemaa, vaan jono ylihinnoiteltuja siipirataslauttoja. Niillä pääse Elbe-risteilylle tunniksi, hintaan 18€/aikuinen. Uudenvuoden juhlakauttauksen hinta on 195€/hlö, ja lautta palaa satamaan ennen vuodenvaihdetta. Saksalaiset. Ylemmälle tasolle mentäessä näkymä ei ole sen hääppöisempi, vastarannalla teollisuusnosturit piirtyvät taivasta vasten, ja siinäpä se. Turisteina saksalaiset ovat ehdottomasti maailman oudointa porukkaa, edes japanilaiset kameroineen eivät nimittäin miehitä Landungsbrückeniä samalla tohottavalla innolla kuin saksalaiset.

Tänään on jo torstai. Nukun öisin ikkuna auki, koska yöllä on mukavan viileää. Nukkumista vaikeuttaa huomattavasti kadun elämä ja jatkuvan juhlinnan äänet, mutta tähän mennessä olen ollut niin väsynyt, että uni on tullut heti. Viime yönä heräsin tasan kello kolme, suorastaan hätkähdin hereille. Harvoin muistan uniani, mutta nyt heräsin siihen, että Juho oli oppinut saksaa. Ongelma oli, että Juho osasi saksaa, minä en, enkä ymmärtänyt sanaakaan. Sitten paikalle tuli Ville, jolla oli pitkät hiukset poninhännällä, ja jolla oli puhuva kitara. Siihen minä heräsin, puhuvaan kitaraan, jonka kanssa Juho keskusteli saksaksi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tästä alkaa uniralli. Aamuisin väsyttää, koska koko yön on keskustellut ymmärtämättä sanaakaan keskustelun kulusta. Kohta se vaihtuu niin, että unissa minulle puhutaan suomea, jota en enää osaa. Kerran heräsin mielessäni ainoa suomalainen sana jonka osasin: Perkele.


Jos asuntoilmoituksessa sanottiin, että sunnuntaista torstaihin Reeperbahnilla on varsin rauhallista, odotan innolla huomisiltaa. Huomisiltana olisi yksi CS-porukka (joka ei siis tässä tapauksessa ole se peli, vaan sohvasurffaajien kansainvälinen lyhenne) lähdössä Cuxhaveniin festareille. Ilmoituksessa tarjottiin autokyytiä ja hyvää festariseuraa, mutta tarkistettuani festarilippujen tilanteen, oli häppening jo loppuunmyyty. Kiukkuisena siitä, että menetin juuri elämäni tilaisuuden nähdä kaksi loistavaa saksalaisbändiä livenä töksähdin Felixin kanssa keittiöön juomaan Lattea. ”Sportfreunde Stiller, die Toten Hosen! Niin lähellä, mutta niin kaukana!”. Felix lohdutti minua paljastamalla, että tänä iltana meille esiintyy Pelastusarmeijan marssi, kuten joka torstai. Seuraavaksi siis asetun ikkunalleni asemiin seuraamaan marssia, ja ilmoittaudun CS:n sunnuntain Language Cafén läsnäolevaksi.

Jos olisit täällä, voisimme mennä Landungsbrückenille yhdessä. Ja Language Café voisi kiinnostaa sinua myös. Halauksia muru <3