Läksiäisiä ja lentokenttä

Hei murunen,

Kirjoitan nyt kaksiosaisen kirjeen, sillä kyseessä on suuri tunnetilamuutos, joita ei voi asettaa yhteen kirjeeseen kerralla.
Ensimmäinen osa koskee tietysti eilisiä läksiäisiäni, viimeistä työpäivää, ystävien hymyjä ja Helsingin kesää. Ei läksiäisissä ja hyvästeissä koskaan ole kyse siitä, kuinka paljon aikaa väliin on tulossa, vaan siitä, että päätös reissuun lähtemisestä on tehty. Ja kuten jo monta kertaa on matkan varrella nähty, reissu ei välttämättä pääty sovittuun loppupisteeseen, vaan toiset palaavat ensimmäisellä maitojunalla, kun toiset taas jäävät loppuiäkseen. Suurin osa meistä kuitenkin onneksi pitää sovituista päätepisteistä kiinni, muutenhan niihin ei voisi koskaan luottaa.
Tällä hetkellä istun Kööpenhaminalaisessa yksiössä, jossa on ehdottomasti hämärin vessa jonka olen koskaan nähnyt. Oven eteen vedetään suihkuverho, kuten Kujalla aikoinaan, mutta myös toiselle puolelle vedetään suihkuverho vessanpöntön ja kulmakaapin suojaksi. Koska ajatukset ovat niin Kööpenhaminassa, on kovin vaikeaa ja erityisen haikeaa palata muistoissaan eiliseen, josta jo nyt tuntuu kuluneen viikkoja.

Viimeinen työpäivä Nordiskilla maistui prinsessakakulta ja mansikoilta, ja kulkulätkää ja puhelinta jättäessä olo oli melko haikea. Kuten lähes aina, poistuin toimistolta viimeisten joukossa, ja sanottakoon, ettei se tuntunut mitenkään lopulliselta. Ovet sulkeutuivat, niinkuin aina ennenkin, ja kiirehdin metroon, kuten kaikkina muinakin päivinä. Siinä se.

Katri Valan puistossa odotti muutama kitaralla fiilistelevä nuorukainen puun varjossa kun Emman kanssa hyökkäsimme valtaamaan nurmikkopaikan. Vieläkin tuntuu, ettei äitiä tullut kiitettyä tarpeeksi mansikoiden perkaamisesta. Sinne se meni, koko laatikollinen, ja läksiäisistäkin sai jättää kielelleen kesäisen mansikan aromin. Pitkin iltaa viltille saapui porukkaa, ja täytyy sanoa, että jokainen läsnäolija ilahdutti kovasti paikallesaapumisellaan. Joukkoon kuului niin perheenjäseniä, lähes perheenjäseniä, rakkaimpia, sekä niitä, joiden paikalle saapuminen oli iloinen yllätys, vaikka vuosiin ei ole ehditty törmätä. Matkalukemiseksi kertyikin toinen toistaan parempia läksiäisterveisiä läksiäiskirjaan.


Voisit onnitella minua hieman. Jos minä olen se, joka Jurassic Park 3:ssakin pillitti, selvisin mielestäni eilisestä aika hyvin. Vaikka kyllä te kaksi, toinen valkoinen kuin lumi ja toinen tumma kuin ebenpuu Sara-säväyksillänne lopulta saittekin isosiskon kyyneliin. Siinä me olimme, möhkälehalauksessa, me kolme niin erilaista samanlaista. Siinä hetkessä tajusin, kuinka ikävä teitä kahta tulee. Ja seuraavaksi tajusinkin, että ette te kaksi mihinkään katoa, te olette minulla maailman äärissä ja lähellä ja sydämessä aina.


Aamulla piti tietysti ottaa se reissuunlähtemisen tuntu kiukkukohtauksen kautta. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Ei löytynyt lompakkoa, ei puhelimen laturia, eikä insuliineja. Tuntui, että kaikki ympärillä pysähtyy ja lähes jumahtaa paikoilleen, eikä kukaan osaa tehdä mitään. Päässä alkoi soida PMMP. ”Äiti kysyi mitä mullon repussa. Perus jäähyväismatsi.” Hyräilin sitä vielä lentokentän parkkipaikalla. Sitten olinkin jo lentokentällä. Lentokenttään liittyy sellainen pöhkö juttu, että se on joko maailman onnellisin, tai maailman surullisin paikka. Siellä tunteet tiivistyvät ja jokaiselle pitäisi olla varattuna oma pieni hiljainen soppi, siltä varalta, ettei halua jakaa lähtökokemustaan Karibianmatkaajien kanssa. Jos lentokentälle mennään porukassa, lähdön hetki on hilpeä ja täynnä odotusta, eikä kukaan halua ajatella paluuta saati eilistä. Kun taas lentokentälle menee yksin, saa hetken olla irrallaan paluusta ja eilisestä, ja itselläni se yleensä purkautuu itkuna. Tietysti eri asia silloin kun toisessa päässä on jotain vielä tärkeämpää vastassa, mutta sitähän minä en tästä reissusta vielä voi tietää. Joten siinä minä olin, kyyneleet silmissä ja läksiäiskirja kainalossani. Ja on myönnettävä, että itku ei loppunut kirjaa lukiessa. Kirjassa oli nimittäin myös lainaus Nalle Puhista.

Rakkaudella,
Isosisko