Kööpenhamina, olisin voinut tulla jäädäkseni

Noniin rakas pieni ihana,

 

Tässä tuleekin sitten kirjeeni toinen osa. Tämän osan nimi on Tivoli. Tai Kööpenhamina. Minä olisin tosiaan voinut tulla jäädäkseni.

Ihmiset ovat ystävällisiä. Jokainen on avulias, kohtelias ja hymyilevä. Jos muutamaa tiuskivaa tätiä ja poikaa, joka myi homeisia mansikoita ei lasketa, täällä ihmisillä on ollut tänään aurinkoinen päivä. Ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Yksi suurimpia syitäni päästä tälle reissulle oli se, että halusin muistaa minkälainen matkailija minä olen. Minä yksilönä, en matkakumppanina. Millaisia kompromisseja teen itseni kanssa, olenko utelias vai välinpitämätön, kommunikoinko vieraiden ihmisten kanssa, mitä syön ja kuinka usein. Montako kuppia kahvia juon päivässä itsekseni. Ja yritän kiinnittää näihin asioihin nyt mahdollisimman paljon huomiota.

Ensimmäinen huomioni olikin, että minä olen hidas. Minä en kiirehdi, en nouse seisomaan heti koneen laskeuduttua, en juokse matkatavarahihnalle, enkä stressaannu jos en heti löydä oikeaa junaa. Jopa itseni silmissä olen yllättävän rento. Mutta koska kukaan ei odottanut ja edessä oli vain aikaa, oli helppoa nauttia laiskasta askelluksesta kiireisen ihmismeren keskellä.


Kehun aina suuntavaistoani ja kartanlukutaitoani, mutta nyt minulla on jotain tunnustettavaa. Minä en löytänyt Kööpenhaminan metrokartasta päärautatieasemaa. Minä matkustin aivan väärään paikkaan, jäin pois metrosta ja raahasin matkalaukkuani mukulakivikaduilla. Ja näin päädyin ensimmäiseen kohtaamiseeni, joka oli kuin suoraan elokuvasta. Itseasiassa minua alkoi naurattaa kesken tilanteen, koska tunnistin elokuvan, ja tiesin, että tämä tilanne ei voi edetä saman käsikirjoituksen mukaan. Kun Kill Bill 1:ssä Beatrix matkustaa tapaamaan Hattori Hanzoa, syntyy kohtaaminen ravintolassa jossa Beatrix esittää hömppää lomailevaa jenkkiblondia. Huomasin käyväni kahvilan tiskillä kovin samanlaista keskustelua, smalltalkia parhaimmillaan, ja kun mies tiskin takaa karjaisi apulaiselleen takahuoneeseen jotain tanskaksi, aloin varmasti virnuilla vähämielisesti. Jäin kahvilan terassille kylpemään aurinkoon, kunnes kuumuus alkoi heikottaa ja matkatavaroille oli pakko löytää säilö.

Pääsin lopulta rautatieasemalle, sain matkatavarat ängettyä lokeroon ja pääsin vihdoin tallustelemaan vapaasti. Ensimmäisenä kiersin kiinalaiskortteleita, kunnes ostin eräästä pienestä kojusta mansikoita ja vettä, ja lähdin suuntaamaan isommille kaduille. Kun pitää silmänsä auki, sitä saattaa törmätä mihin tahansa. Hetken istuin erään kahvilan sisäpihan sisäänkäynnillä kuunnellen jazzia. Bändi selkeästi jammaili omaksi ilokseen, ja lopettivat valitettavan lyhyeen. Jatkoin matkaani ja päädyin katukirpparille. Mikko oli oikeassa, kirppareilla on aivan erilainen mentaliteetti, laatu, koko juttu. Tämä oli selkeästi antiikkikirppari, vaikka joistain tuotteista en menisi ehkä niin antiikiksi vannomaan. Toisaalta, Miss Sixty –farkkuja ei ole näkynyt katukuvassa vuosiin, joten ehkä ne kuuluvat tosiaan samaan laariin.

Lopulta löysin varjoisan paikan, johon pääsin istahtamaan mansikoineni. Luin kirjaa ja nautin vapaa-ajasta. Otin jo puhelimen esille ja avasinkin sen, mutta suljin sen pian. Kukaan ei odota minua nyt. Nyt ei tarvitse olla puhelimen päässä.

Löysin ihanan kahvilan, jossa oli maailman ystävällisin henkilökunta. Vasta tässä kahvin äärellä ensimmäistä kertaa mietin, että jonkun kanssa olisi mukava jakaa tämä kokemus. Kahvilan pöytä oli katettu parilliselle lukumäärälle, eikä yksin istuminen tuntunut luonnolliselta, vaikka henkilökunta loi omalta osin tunnelmaa. Erityisesti olisin kaivannut miespuolista seuralaista, jotta olisin voinut huomauttaa ”Kohta me olemme Saksassa, ja sielläkin pitää pissata istuen. Katso nyt, vessan seinässä on kyltti.”

Löysin kirkkoja, häät, katuja, sisäpihoja, porttikonkeja, kauppoja, kauppojen jälkeen kauppoja. Näin matkalla myös moottoripyöräilijöiden kokoontumisen, mutta tarkemmin tarkasteltuna näistä kulkupeleistä puuttui moottorit. Juho voisi mielestäni myös harrastaa raskaampaa polkupyöräilyä ja jättää moottoripyörähöpöhöpön sikseen. . Mutta sitten lopulta löysin Tivolin. Siinä Tivolin portilla palasin edelliseen Kööpenhamina-visiittiini, ja päätin, etten mene Tivoliin yksin. Tivolissakäyntiä voi säästää siihen, että sen hulluuden jakaa jonkun kanssa. Ja asiakaskunta koostui mielestäni pääosin pienistä lapsista. Tivoli tarjoili ilmaisen Wlanin, mutta koska portilla tuoksahti kirpeästi edellisiltaiset ihmiseritteet, en halunnut jäädä istuskelemaan portaille. Niinpä päätin palata vanhoille kulmille.


Muisti on siitä ihmeellinen asia, että osasin suoraan kävellä paikkaan, jota aiemmin väitin modernin taiteen museoksi. Ei kyseessä ollut modernin taiteen museo. Kyseessä oli kuninkaallinen kirjasto. Koko matkan ajattelin juovani limun nyt jo remontoidulla terassilla, mutta perille päästessäni jouduin pettymään. Kanaalin rannalla sijaitseva terassi tarjosi vain kauniin näkymän vastakkaisiin, arkkitehtoonisesti mielestäni varsin tyylikkäisiin rakennuksiin, ja portaissa roikkui edelleen sama ”pääsy kielletty” –kyltti, joskin kulkureittiä ei oltu suljettu. Terassilla ei ollut lisäkseni ketään, ja makoilin pitkän aikaa auringossa. Otin kuvan portaista, jotka vievät terasille, ja lampuista, joita voi käyttää lukuvalona, jos sattuu olemaan hullu ja haluaa yöpyä terassilla.


Matkatavaroita noutaessani vastaani tuli suomalaisia. Paljon suomalaisia. Tuntui, että koko rautatieasemalla ei enää puhuttu mitään muuta kieltä kuin suomea. Huomaamattani laitoin kirjani laukkuun ja piilotin metrokartan. Tämä on minulle ollut aina matkailijana tyypillistä, en kestä muita suomalaisia. Minun reissussani ei ole tilaa vieraille suomalaisille, kuin vasta siinä pisteessä, kun koti-ikävä yllättää. Siihen asti minä teenskentelen etten ymmärrä ja yritän paeta paikalta.


Nyt olen siis tässä Kööpenhaminalaisessa yksiössä, jossa on kummallinen vessa. Täällä on kauniit lattiat ja ryhdikäs Ikea-sisutus, joka mielestäni sopii tänne hyvin. Kati ja Mattias olivat ihania. Vieraanvaraisuus on täällä jotain aivan omaa luokkaansa. Minulla on herätys ennen viittä, joten kieltäydyin lähtemästä ulos, eilinen painaa silmää vieläkin hieman. Minulle jätettiin koti, keittiö, internet ja TV, ja kohta käperryn kirjani kanssa puhtaisiin lakanoihin.


Muistuta minua aina pieni siitä, että vieraanvaraisuus kyllä maksetaan takaisin. Ystävällisyys ja hyvät teot maksetaan takaisin. Hymyilevälle hymyillään, puheliaalle puhutaan ja anteliaalle annetaan.


Tämän paremmin ei olisi reissu voinut alkaa!
Pusuja, ja hyvää yötä.