Koska makasin eilisen illan patjallani kuulokkeet päässä, ei minulla ole tarinaa Hampurista. Olisin oikeastaan missä tahansa maailman kolkassa voinut kaivaa nenää verkkareissani tietokoneen äärellä tuntitolkulla, siksi en siis keskity kirjeessäni eilisiin tapahtumiin ollenkaan.
Kävin siis toissapäivänä merimieskirkolla. Portugalilaiskortteleiden päässä on kovin paljon suomalaista seurakuntataloa muistuttava -no, siis seurakuntatalo. Ruskeanpunaista kapeaa tiiltä, valkoista muurausta, lasiovet. Kaikki ikkunat ovat tuplaikkunoita, joita ei Saksassa muuten näe kyllä missään. Ja sisääntuloaulan kahvilassa on karjalanpiirakoita, munkkeja, korvapuusteja, täytettyjä ruisleipiä. Ja tyttö kassan takana sanoo "no terve".
Merimieskirkolla on keskiviikkoisin suomenkielinen improteatteriryhmä, jota halusin käydä vilkaisemassa. Osallistujia oli tällä kertaa jopa kaksi, minä ja ohjaaja Satu. Satu on suunnilleen minun ikäiseni, asuu poikaystävänsä kanssa täällä ja opettelee saksaa. Kaksi ja puoli tuntia me juorusimme ja venyttelimme ja vedimme jonkin improharjoituksenkin. Liikunnaksi tätä aktiviteettiä ei voi missään nimessä lukea, mutta tulipahan tehtyä sentään jotain. Noustua patjalta ja lähdettyä ulos.Merimieskirkolta kiirehdin Weird People-tiimin kanssa yökirpparille. Hyppäsin St. Paulissa U3:een, vaihdoin Sternschanzessa S-junaan ja jäin Holstenstrassella pois. Kävin kioskilla ostamassa limun ja Maltessereita ja nauratin myyjää sählätessäni lompakkoni kanssa. Kävelin Max-Brauer-Alleelle ja huomasin olevani nälkäinen ja väsynyt, en yhtään kirpparituulella. Löysin tiimini ja aloitimme kiertueen.
Nachtflohmarkt on siis kirppari, joka on toteutettu ihanan eurooppalaisittain. Korttelin verran baareja on auki, ja kaikki korttelin baarit ja klubit ovat täynnä kirpparipöytiä. Baareista saa ostaa kaljaa ja joistain jopa vohveleita, shoppailun lomassa. Lähes joka baarissa paikalla oli DJ soittamassa rauhallista taustamusiikkia, mutta kuitenkin niin että ihmiset hieman notkahtelivat basson tahdissa. Näinä hetkinä tiedän olevani poissa kotoa. Eikä se haittaa minua yhtään.Nälkäni ja väsymykseni keskellä kohtasin valokuvaajan. Sellaisen, niinkuin sinä kerroit kohdanneesi jonkun josta et ollut varma tunnetko hänet vai et. Myöhemmin vasta muisti palauttaa aiemman kohtaamisen, ja se alkaa naurattaa. Valokuvaaja voisi olla minulle sellainen, etten kohdatessa ole varma olemmeko tavanneet, mutta myöhemmin purskahdan keskellä katua nauruun. Valokuvaaja nimittäin myi otoksiaan, kuumakiinnitettynä MDF-levyille, kovin hauskoja kuvia. Hän halusi esitellä minulle kuvan makuuhuoneestaan. Kuvassa oli puinen ovi ja seinästä tippui maali. Hänellä oli kuva myös ruokasalistaan. Kuvan keskellä on WC-pönttö, ja seinälaatat halkeilevat ympärillä. Minä nauroin niin että vettä valui silmistä. Lupasin palata asiaan.
Tänään käyn tivolissa. Haluan ottaa kuvia valoista illalla. Kaipaan sinua pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti