Hei suloinen,
Maanantait. Niissä on sitä jotain.
Heräsin maanantaiaamuna matalan verensokerin tunteeseen vähän vaille kuusi aamulla. Suu täynnä maitoa, banaania ja tummaa suklaata tuijotin kelloa. Haluanko nukkua vielä kaksi tuntia, enkä varmasti herää ajoissa kellonsoittoon, vai reipastunko. Päätin reipastua siis aamukuudelta ja vedin kengät jalkaan.
Hampurin aamuelämä on minulle vieras. Minä menen aina myöhään töihin, enkä ole koskaan ollut oikeassa ruuhkametrossa aamulla. Kävin siis metroajelulla Altonassa, mutta eihän ennen seitsemää mikään ole auki eikä kukaan matkalla mihinkään. Huomasin, että Reeperbahnin asema on järjettömän likainen ennen aamuvuorolaisten siivousta. Niin likainen, että harmitti ettei minulla ollut kameraa mukana.
Istuin pari tuntia lähettelemässä sähköposteja ja hoitamassa hommia, kunnes kiiruhdin toimistolle. Carolalla oli huono päivä. Joskus toisten huonot päivät vain naurattavat, ja tämä oli juuri sellainen maanantai. Jos kaikki voi mennä pieleen, se menee, ja pianonvirittäjän kaikuvat soinnut alakerrasta eivät erityisesti rentouttaneet tunnelmaa. Kun lounaaseen mennessä Gordana oli heittänyt lounaan pois ajattelemattomuuttaan ja jääkaapin ovi oli jäänyt vuorotellen meidän jokaisen käteen, ei maidon pohjaankeittäminen tuntunut enää missään. Joskus seitsemältä olin turvassa Reeperbahnilla, ja avasin taas koneen.
Kellon käydessä eteenpäin, alkoi maanantaitapaaminen lähestyä. Harkitsin jo tosissani jättäväni vain menemättä, kunnes puhelimeni alkoi kilistä. Rob. Reeperbahnilla. Tulossa luokseni. Ystävänsä kanssa. Tervetuloa.
Kun olin piirtänyt silmät päähän, lähdimme Kosmokseen. Baari oli kattoon asti täynnä porukkaa, liikkuminen oli lähes mahdotonta. Istuimme bunkkerissa nauraen, kertoen tarinoita, jutellen eri kielillä. Suutuin Robille tämän sytyttäensä savukkeensa kynttilästä, niin ei nimittäin koskaan saa tehdä. "Herra Thompsonowski, minun elämässäni on vain yksi merimies, mutta niin suunnattoman arvokas, että sinä et häntä tapa sillä ettet osaa pyytää sytkäriä lainaan." Ehkä se johtui äänensävystä, mutta koko loppuillan oli jollakulla aina sytkäri käsillä Robin ottaessa tupakkansa esiin.
Kello tuli jossain vaiheessa luultavasti yksi. Nousimme bunkkerista yläkertaan baaritiskille ja HUMPS koko baari oli tyhjä. Daavid sulki kassan ja laskimme vielä hanasta oluet, musiikki käännettiin kovemmalle ja me tanssimme. Meitä oli jäljellä kuusi, pieni tanssiva rinki Hampurin sivukujien varjossa. Punaisessa valaistuksessa me hymyilimme, nostimme maljan ja halasimme pitkään lähtiessämme.
Tämä on minun Hampurini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti