Xaver, pettymysten tulva

Muruseni,

Se kaikki alkoi jo reilu viikko takaperin Karinan postatessa Facebookiin myrskyvaroituksen. "Suurin hirmumyrsky sitten vuoden 1962", "Vesi nousee metrejä, kaupunki tulvii", "Varautukaa sähkökatkoihin, junat eivät kulje".

Hurrikaani Xaverin oli määrä saapua vieraaksemme torstaina iltapäivällä. Keskiviikkoiltana minä menin nukkumaan ajatellen, että en kyllä ole ostanut ruokaa varastoon. Ehkä selviän tämän myrskyn yli pipareilla. Nukuin huonommin kuin aikoihin, mutta torstaina herätessäni oli taivas vaaleanpunainen.

Tiedäthän, hiljaista on ennen myrskyä. Niinkuin pyrstötähden lähestyessä Muumilaaksoa minä vaelsin metsän läpi taivaan värien vaihtuessa, repussani vaihtovaatteet, insuliineja viikoksi, kamera, suklaajemma. Jalassa punaiset kumpparit, päässä valkoinen pipo ja kädessä sateenvarjo. Ympärillä puut huojuivat kummallisesti ja linnut lentelivät levottomasti. "Tästä tulee oikea myrsky" minä mietin ja salaa jopa vähän hymyilin.

Carola katsoi minua kummastuneesti saapuessani toimistolle. "Luulin ettet tule, kaikki koulut on suljettu ja myrskyvaroituksia huudellaan kaikkialla." "Minä olen varautunut" sanoin, keitin kahvit ja istuin koneelle. Koko iltapäivän radio kertoi meille myrskykuulumisia. "Xaver on saapunut rannikolle", "Vedenpinta nousee Elbellä", "Kaukojunat eivät kulje pohjois-Saksassa", "Lentoja perutaan". Neugrabenissa olimme suojassa mäkien katveessa, jossain kaukana muutama puu heilui tuulessa, mutta muuten ei mikään muistuttanut myrskystä. Neljän aikaan tuli pimeää, ja minä päätin lähteä kokeilemaan josko lähijunat vielä kulkevat.

Pettymysten pettymys tämä Xaver sanon minä. Junat kulkivat normaalisti. Jäin Elben varrella pois ja kävin katsomassa kuinka myrsky oli alkamassa. Tai siis kuinka Elbe virtaa normaalisti ja kuinka kohta alkaa sataa. En voi ymmärtä tätä hössötystä, joki oli tavallisen rauhallinen.

Kotona nukuin päikkärit, keitin normaalisti Gnoggheja ja kävin normaalisti Pennyssä. Penny oli normaalisti auki, samoin kaikki kioskit, metroasemat, kaikki. Lähdin kuitenkin tulvavaroitusta pakoon Andreakselle istumaan iltaa Mikhailin ja Andreaksen kanssa, eihän kukaan halua olla tulvan alla yksin. Ja vielä tarkennuksena, St Pauli on alueena aivan Elben varressa ja matalammalla kuin Altonan taka-osat. Neljäs asuinkerros tuntui myrskyvaroitusten keskellä huomattavasti turvallisemmalta kuin tämä toinen, ja kämppisteni poissaolo syvensi kauhuani tulvivasta Reeperbahnista. Matkalla tuuli riepotti puita ja junaa, mutta soitellessani summeria kadun varressa tapahtui jotain. Lumisade alkoi. Siinä minä seisoin ja tuijotin hiutaleita. Unohdin reagoida oven avaamisen merkkiääneen ja jouduin soittamaan uudestaan.

Myrskyillan, jolloin sähköjen oli tarkoitus katketa ja maailman pimetä, ikkunan takana leijaili hiljalleen hiutaleita. Lopulta lumisade väistyi ja tähdet tuikkivat kuin Titanicin upotessa. Ja siinä me istuimme, pöydällä Beck'sejä, Choko Crossiesseja ja puhuimme maailman politiikasta. Me puhuimme matkustamisesta ja ruoasta, historiasta jota emme tunne, kulttuureista. Nauroimme ja hymyilimme, vuosituhannen myrskyn riepotellessa maailman kauneinta kaupunkia. Lopulta nukahdin oikeaan sänkyyn kuulematta myrskyä tai tuulta, miettien kuinka Reeperbahn saattaa parhaillaan täyttyä vedestä. Näin unia lauttojen rakentamisesta, mutta aamulla taivas oli kirkas.

Yöllä oli vesi noussut kalatorilla niin, että rakennus oli puolillaan vettä. Kaikki uutiset huutavat tulvista, mutta kaupunki sykkii kuten aina. Alsterilta oli poistettu 8 surffaajaa sakonuhalla, Alsterilla surffaaminen on nimittäin kielletty. Twitterissä kerättiin Kaaos-aiheisia biisejä, joita soitetaan kalatorin läheisyydessä kunnes tulva vie PA-kamat mukanaan. Hampurilla oli oikea asenne tulvaan, otetaan siitä ilo irti.

Perjantaina satoi vuoroin rakeita, vuoroin vettä, ja välillä aurinko paistoi niin ettei myrskystä ollut merkkiäkään. Carolan kanssa ennustimme maailmanloppua kun radiosta alkoi toinen myrskyvaroitusten kierre.

Lähempänä puolta yötä minä kävelin kalatorille. Suuresta tulvasta on muistona vain lätäkkö. Anteeksi tämä lynttäämiseni, mutta minä odotin hirmumyrskyä. Sellaista, että puut lentävät ja taloista puuttuu katot. En tiedä miksi, mutta minä olisin kaivannut jotain sellaista. Luonnonvoimien edessä ihminen saa tuntea itsensä ihanan pieneksi, eikä silloin sellaisilla toisarvoisilla asioilla kuin raha tai kauneus ole mitään väliä. Siksi niitä myrskyjä pitäisi olla silloin tällöin. Noin niinkuin muistutuksena.

Rakkaudella,
Siskosi