Maaliskuu on kevätkuu

Hei mussu,

Tekee kovasti mieli kysyä mitä sinä teit viikonloppuna? Olitko ystävän syntymäpäiväjuhlilla? Olitko tylsistymässä Kosmoksessa ja karkasitko Hamburger Bergille? Joitko Mexicaneria? Kävelitkö aamulla lintujen laulaessa öisen kaupungin halki kotiin? Nukuitko sunnuntaina pitkään ja söit järjettömästi aamiaista? Makasitko aurinkoisessa puistossa viltillä ilman sukkia ja villapaitaa? Niin minä tein. Täällä on kevät.

Olen hymyillyt niin että kaulaan ja niskaan sattuu. Ei siis vain poskipäihin. Kaikki on kuten se on aina ollutkin. Altonan juna-asema tuoksui juuri siltä miltä sen kuuluukin. Reeperbahnilla ei iskenyt koti-ikävä, hetkeäkään en ajatellut etten voisi livahtaa Casinon viereisestä ovesta turvaan valkoiseen rappukäytävään. Paitsi sen hetken, kun kävin aamukuudelta ottamassa oven kahvasta kiinni. Mutta sitten siinä olikin Lena, ja me olimme reissussa. Kohta se alkaa ihan oikeasti.

Katsoimme aamiaisella kyytejä Dresdeniin huomiseksi. Liian monesta vaihtoehdosta emme osanneet valita, joten jäimme vielä arvailemaan. Varasimme kuitenkin keskiviikoksi Wienistä ravintolasta pöydän. Siitä tiedämme, että meillä on deadline poistua Hampurista. Se deadline on huomenna, viimeistään keskiviikkona aamuyöstä.

Ostin shampoon ja meinasin ostaa suklaata. En minä suklaata tarvitse. Puolet rinkkani painosta on Fazerin sinistä.

Suukkoja sinne pieni <3

Matkatunnelmaa

Hei pikkuiseni,

Minäpä lähdin taas. Sain sängyssäsi unta ehkä kaksi tuntia, jonka jälkeen seisoin kylpyammeessa aivan liian kauan. Herätin äidin ja isin, ja isi vielä saattoi minut bussille. Vasta bussissa tajusin, että aamuneljän bussi lentokentälle kuljettaa myös humalaisen baarikansan lähiöseudulla kotiovilleen. Seuratessani hoipertelevaa nuorisoa ei oloni ollut yhtään sen vahvempi. Takana kaksi tuntia unta ja edessä viikonloppu minun Hampurissani.

kuinka matka Lenan kanssa voisikaan alkaa paremmin kuin Elben rannoilta? Siellä me opettelimme nauramaan ja olemaan tanssimatta. Päähäni ei vain vielä kunnolla mahdu todellisuus siitä,  että parissa silmänräpäyksessä jätämme Hampurin taaksemme. Mutta kohta

, aivan kohta me olemme tien päällä.

Otin matkaan selviytymissuklaat ja salmiakit.

Kolmen tunnin kuluttua minun kieleni on jälleen saksa.

Pusuja pikkuinen!

To return, you have to leave first

Hey you my little sugarmuffin,

This is going to be emotionally hardest letter to write. For some reason, I don’t know why, I decided to write you this time in English. Maybe it’s because of Irfan’s accent that I can hear in my head or the tiny hope of Mr. Thompsonowski to be curious and read this and be happily surprised… Or just the screaming feeling of enjoying that I understand every word said around me and deep inside I almost hate it.

It’s just a week ago as we sat around the table having brinner. All my crazy, stupid, weird, Sex and the City 2.0, hopeless drinkers, awesome kids. Sliding from the feeling of sharing a family and the whole lifetime to the athmosphere of leaving and doing these things for the last time ever. Laughing and talking, taking deep breaths and observe the glances, motions, sentences and the double meanings behind them. I’m still amazed by the city that brought me in contact with those crazy people.

This one week feels like months. I’ve been crying in the airport. I’ve slept right beside you. I’ve eaten enormous amount of chocolate and my coffee machine has been working around the clock. I’ve stayed awake two nights until 7 o’clock in the morning working on my Thesis. I have had my Thesis seminar, which I have to admit, I was awesome. I just walked there, talked with the slides for hour and a half and in the end there was applause. I did it, I really finally did it. Less than a week ago I was sitting in that smoky kitchen thinking if I’ll ever manage all of these. But I did. I’ve washed almost all the clothes that smell like smoke so that I cannot return to the scent of Kosmos even I would love to. I’ve twined the scarf around me so tight that it should keep me together in case of all a sudden I fall apart.

There’s snow here everywhere. And cold. You walk outside and you cannot feel your fingertips. Ten minutes later you cannot feel your nose either. But it doesn’t matter, I’m strangely feeling totally ok with this. If I close my eyes, I can be still dancing on the stage in the middle of Reeperbahn where the lights change their color slowly, there’s no music, just the rhythm of the city. I can wait for the S-Bahn eating Franzbrötchen and I can be walking from St Pauli to Schanze. I can be wearing summer clothes, call Rob to join me for a beer and end up to the Fischmarkt. I can see the cranes drawn in the horizon. A year ago I didn’t have any of these.

So sugar, we’ve come to the end of an era. But if something is for sure, this is not the last letter telling you about the stories from Hamburg.

Some places, scents, people, feelings, they just get under your skin. And whenever feeling lonely, there are always memories to return to.

Smile and dance like you’ve never enjoyed life before. And write letters. And love.

 

-Isa