Hei pikkuiseni,En oikein tiedä miten tässä näin kävi. Ei kai tässä ihan näin pitänyt käydä. Kai. En tiedä.
Allekirjoitin tänään sopimuksen Carolan kanssa. Minä lähden Berliinistä ja palaan kotiin.
Työmatka tulee olemaan pitkä ja tulee päiviä kun se tunti matkalla kotiin ei kulu millään, mutta toisaalta taas kaipaan joka aamu sitä hiljaista kiskojen suhinaa Elben vastarannalla. Ihmiset nukkuvat aamujunassa. Neuwiedenthalia kohti juna tyhjenee ja on aikaa juoda aamukahvi. Lukea kirjaa. Kirjoittaa.
Tulee päiviä kun inhoan lounastaukoja. Sitä, ettei saa mennä yksin istumaan kahvilan terassille vaan aina on joku seurana. Sitä, ettei saa itse valita ravintolan listalta aina samaa pastaa ja sitä, ettei ole kiire lounaalta takaisin. Jatkossa ei kukaan tuijota kelloa. Kun työt on tehty, ollaan vapaalla, ja kun on töitä, niitä tehdään. Käsittämätöntä kuinka sitä huomaakaan kaipaavansa jotain sellaista, joka on ollut melkein siinä koko ajan.
Onnellisinta tässä kuitenkin kummallisesti on se fakta, että saan jättää Berliinin taakseni. En enää jaksa valittaa siitä, se vain on, se täyttää ihohuokoset roskillaan ja tukkii korvat metelillään. Se ei koskaan helise, sen hymy on väkinäinen. Sen katujen pinta on niin rikki, ettei kukaan enää välitä. Lyhtypylväät ovat muuttuneet tylsiksi eikä täällä tuoksu mikään. Berliini on hajuton ja mauton.
Pikkuiseni, kuukausi vain ja olen kotona. Ihmeellistä.
Rakkautta pieni rakkautta,
Isosisko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti