Jalkapallo on saapunut tänne. Hampuriin, Helsinkiin, Saksaan ja sydämiin. Käsittämätöntä. Liput liehuvat niinkuin sota olisi voitettu. Eivätkä ne pirut mitään sotaa voittaneet. Häpeärauhasta kansallishäpeään, ja kehtaavat nyt vielä nostella lippuja salkoon.
Vuonna 2004 me istuimme selät kumarassa historian tunnilla. Jokaisen hahmo lyyhistyi hieman ovesta sisään astuessa. Historianopettajamme, joka muuten mainion opetustyylinsä lisäksi oli loistava tangotanssija, yritti parhaansa pitääkseen tunnelman kevyenä mutta asiallisena. Mutta vielä vuonna 2004 saksalainen kansallishäpeä oli liian isoina mykyinä kaurapuurossa, ja siinä me pienet teini-ikäiset pohdimme mitä me olemmekaan tehneet. Ja mitä isämme, ja mitä heidän isänsä. Tai siis ne muut, en minä, minun maani oli voittanut sodan suurta Neuvostoliittoa vastaan ja siitä me olemme ylpeitä. Meidän poikamme palelivat pakkasessa, siis isiemme isät, kyttäsivät ryssää ja rajamaan metsissä ryssä myös peitottiin. Me, pieni kansa pohjoisesta, me pidimme toisen maailmansodan timmellyksessä pintamme. Kyllä meilläkin on sotaan liittyviä kauhutarinoita, mutta sankaritarinoilta ei yksikään sukupolvi ole päässyt välttymään kuulemasta. Sen sijaan Saksassa, niin, täällä ei ole sankaritarinoita. Kaikki nuoret miehet lähetettiin rintamalle ja kylistä loppui ruoka, naapurin juutalaiset katosivat mystisesti, pojat makasivat tulilinjalla pitkin Eurooppaa. Ja ainoat sankaritarinat ovat niitä, joissa pienen Anne Frankin perhettä suojeltiin pahalta Saksalta laittamalla perhe ullakolle eristykseen. Sotaa käytiin lähes kymmenen vuotta, kai nyt sinä aikana joku keksi jonkin loistavan idean jota voisi hieman kehaista? Jonkin panssarivaunun lisäosan tai tarkemman tähtäimen tai edes kantokassin muonavaroille rintamalla? Eikö tosiaan mitään?
Kun sodan päättymisestä oli kulunut 60 vuotta, armon vuonna 2006, sai Saksa isännöidä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Silloin minä kuulin ensimmäistä kertaa kansallishymnin, näin saksanlipun vedettynä salkoon ja itsekin piirsin sillon musta-puna-kultaisen lipun poskeeni. Kansallishäpeä oli unohdettu, ja Hampurin kadut raikuivat onnenhuudoista. Silloin me Tuomon kanssa jatkoimme matkaa rakkauden Pariisiin, jossa istuimme kadulla katsomassa kultapeliä televisiosta, joka oli sijoitettu jonkun olohuoneeseen katutasossa. Ranskan hävittyä Italialle koko Pariisi hiljeni ja me kävelimme sumun läpi Taran kämpille nukkumaan.
Vuonna 2010 minua ei kiinnostanut, ei tippaakaan. Koko häppeningistä muistan Shakiran ärsyttävän renkutuksen ja joukon Etelä-Afrikka -teemaisia vitsejä. Kuka voitti ja kuka hävisi, en tiedä. Joku varmasti loukkaantui, koska se on osa tämän jalon lajin henkeä.
Mutta nyt minuun on iskenyt jalkapallokärpänen! Avausmatsin olin katsomassa Aussie-ravintolassa. Matsin, jossa Hollanti rökitti Espanjan törkeästi, minä nukuin päiväunia. Lauantaina kävin poikaporukalla kokemassa Enganti-Italian, ja luulen että Italia voitti. Ehkä. Saksalaiset miehet ovat kovassa maineessa jalkapallofaniudestaan, mutta minun kokemukseni ei täysin kata tätä illuusiota. Larsin uudesta järjettömän kokoisesta telkkarista näkyi lähinnä kulmat ja niistä hieman vihreää pelikenttää, kun pojat valtasivat olohuoneen ja ryhtyivät pelaamaan kolikonheittoa. Jossain välissä joku murisi, että pois telkkarin edestä, ja sitten joku otti vodkapullon ja sitten me olimmekin juhlimassa jotain Kiezin sykkeessä. Eilen katsoin Sveitsi-Costarica, ehkä, pääasia että Sveitsi, syödessäni aamiaista Schanzessa. Myöhemmin laitoin kotona pesukoneen päälle ja katsoin Ranska-Honduras -peliä. Ranska saattoi voittaa.
Tarkennettuna siis, minusta ei ole tullut oikeaa jalkapallofania. En minä vieläkään tunne sääntöjä, ja minulle on oikeastaan yksi ja hailea kuka pelin voittaa. Olen vain päättänyt olla mukana hurmoksessa. Turhan usein elämässä jää yksin nurkkaan mököttämään, jos periaattesta on joukkohurmosta vastaan. Niinpä minä tänään ostan pienenpienen saksanlipun ja otan käteeni kylmän oluen Kosmoksessa. Se on nimittäin Saksa vastaan Portugali, ja jos olen ajoissa paikalla, saan kuulla Saksan kansallishymnin. Jo toisen kerran elämässäni.
Suukkoja Turkuun.
