Katselin kuvaasi lompakossani viikonloppuna ja hymyilin sille. Päivä päivältä taakkaa on kertynyt matkaan, pelkoa tulevasta ja ahdistuskuvia menneestä. Yritän kuvitella marraskuun alun Suomessa, pimeillä hiljaisilla kaduilla ja syyssateen joka piiskaa pesemätöntä ikkunaa. Marraskuun lopussa lumi leijuu isoina rätteinä Kirkkokadun katulampun valokiilassa, ja minä kääriydyn peittoon sohvalla. On joululauluja, se rasittava Vesku Loiri nyyhkyttämässä radiossa, ja se Edelman jota en taida sietää tänäkään vuonna. Pelkään jonain päivänä huomaavani, että olen istunut sohvaan reiän josta näkee alakertaan. Loputtomasti tyhjiä Glögi-tölkkejä, loputtomasti aurajuustoa ja pipareita, loputtomasti lunta.
Minä muistan olevani aina syksyisin kovin väsynyt. Joulun alla on vain kiire, ei koskaan ole aikaa sytytellä kynttilöitä. Ja minä olen kiukkuinen, vaikka en yhtään tahtoisi olla. Minua kiukuttaa loska, pakkanen, kiireiset ihmiset ja varsinkin ne ruuhkassa tallustavat sunnuntaivaeltelijat joilla ei ole kiire minnekään. Ja kaikkea tätä ajatellessa tuntuu ylitsepääsemättömältä avata nettiselain ja varata lento kotiin. Kotiin.Sitten tulee päivä Hampurissa kun lämpötila kipuaa lokakuussa melkein kahteenkymmeneen. Aurinko pilkottaa valkoisten pilvien välistä ja puiden lehdet ovat viikonlopussa vaihtaneet väriä. Minä vaeltelen sinisessä syystakissani tukka takussa pitkin Hampurin keskustaa etsien tietynlaista tuolia tietynlaiseen projektiin. Hengitän Hampurin ilmaa ja käyn tuijottelemassa silloilta alla vellovia vesimassoja. Täällä on siltoja enemmän kuin Lontoossa ja Venetsiassa yhteensä, tiesitkö?
Astun liikkeeseen jolla on suomalainen nimi. Uteliaisuudesta menen sinne hypistelemään, osittain myös hieman tappamaan pitkäksi käynyttä aikaani. Ja siinä hetkessä koko maailma taas muuttuu, elämä ottaa paperin nurkasta kiinni ja riepottaa hetken tuulessa, kunnes kuva on taas värillinen. Puhun saksaa, puhun säästä ja vaatteista, puhun ihanasta Hampurista. Vanhempi rouva kuuntelee, keskustelee, hymyilee. Yhtäkkiä puhun puhelimessa suomea, puhun osaamisestani ja itsestäni. Puhun liikkeen esimiehen kanssa. Sanon käsipäivää, toistain nimeni kolmesti. Sanon palaavani keskiviikkona. Keskiviikkona minä palaan, ja katson mihin elämä minut vei.
Kävelen häkeltyneenä ulos. Kiiruhdan kotiin, soitan äidille, Juholle, Elkelle, Anskulle. Minun on kerrottava tämä tarina nyt, vaikka kaikki on vasta ihan seittiä. Tarinoissa on tärkeää, että niillä on alku. Keskiviikkona minä siis kerron koko tarinan. Alkuineen loppuineen.
Pusuja pikkuinen, voi pusuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti