Sanotaan, että ihmismielellä on tapana puolustautua. Ensin oli tyyntä ennen myrskyä, ja sitten alkoi myrsky. Myrskyn jälkeen on taas tyyntä.Torstaina me istuimme afrikkalaiseen ravintolaan illalliselle. Neljäntoista hengen seurue. Me söimme ja söimme, pääosin ruokalajeja joiden raaka-aineisiin kuului Groundnut (maapähkinä, Erdnuss). Myöhemmin me istuimme Kosmokseen, eikä minua huvittanut yhtään olla siinä. Eikä missään muuallakaan. Niin ihmismieli puolustautuu, etsii syyn suttua tai olla loukkaantunut, jotta irtipäästäminen ei sattuisi niin tajuttomasti. Kosmoksen punaisessa valossa soi Elvis, ja me yritimme hymyillä.
Tuli perjantai, aivan tavallinen työpäivä. Töistä lähtiessä Carolaa katsominen vihlaisi. Minun tulee vielä järjetön ikävä. Näin upeaa työtä ja työympäristöä ei tule elämässä toista. Vastaavia ehkä kyllä, mutta ei tätä samaa. Että aamulla keitämme Cappuccinot, muutaman tunnin ahkeroimme ja iltapäivästä kokkaamme sellaisilla resepteillä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Välillä me kiroamme, välillä me nauramme, ja usein me juttelemme huomaamatta ajan kulua ollenkaan.Illalla istuimme iltaa pelaten peliä, jonka nimeä en tiedä. Haikeasti kaipailin niitä suomea puhuvia ystäviäni, joiden puheesta ymmärrän kaiken eikä minun tarvitse arvailla sanojen ja lauseiden merkityksiä. Minä nauroin, kaikki nauroivat, ja hetkeksi lentolipun päiväys unohtui täysin.
Sitten tuli lauantai, jolloin pieni pää päätti asettua itsepuolustusmoodiin. Tuo moodi on kai yhä päällä edelleen. Ensin laittauduin pitkään omassa kopissani Reeperbahnilla kuunnellen Farin Urlaubia. Pesin meikin pois, jotta voisin meikata uudelleen. En ole koskaan aiemmin tehnyt niin. Sovitin montaa eri paitaa, kiharsin hiuksia, siivosin. Kulutin aikaa. Ja menin Kosmokseen niin myöhään kuin mahdollista.
Tein selväksi, että en halua huumemusiikin maailmaan. Elektrobumbum-välkkyvätvalotbumbum-ei melodiaa, ei sanoja, vain basso ja huojuvia ihmishahmoja. Ei kiitos. Minä tarvitsen poppia ja naurua ja iloisia ihmisiä. Ja kun kaikki muut katosivat juuri huumemusiikin äärelle, minä pyörähdin Reeperbahnin valolavan kautta valokuvausboksiin, dönerille ja lopulta itsekin masentavan musiikin juhliin, joista kaikki olivat jo lähteneet. Taksista astuessa minä olin kiukkuisempi kuin vielä koskaan täällä ollessani, minun viimeinen lauantaini päättyi siis ilman tanssia, naurua, kalatoria. Minun oli sanottava itselleni ääneen: Olet kiukkuinen koska niin on helpompaa.
Eilen meillä oli seitsemän hengen brinner. Breakfast-Dinner. Tunnelma oli kuin vanukkaassa. Tahmaisia liikkeitä, ylimakeutettuja sanoja ja pehmeitä hymyjä. Ilmassa on lähdön tuntu. Karaokessa minä lauloin Leaving on a jet plane, vaikka minusta ei yhtään tunnu siltä.
En voinut aloittaa vielä pakkaamista. Heitin lehtileikkeet seiniltä roskikseen, rikkinäisen lakanan ja sanomalehtiä. Täällä on kaaos. Matkalaukku on auki, mutta tyhjä. En osaa laittaa sinne mitään. Onko minun pakko?
Tänään on vielä Hampurin kadut, Hampurin aurinko, Hampurin tuoksut.
Sukellan suutelemaan ilmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti