Loppusuoralla

Ruususeni,

Välillä minä kysyn itseltäni mikä hiton idea tämä oli? Miksi minä olen yhä täällä? Miksen jäänyt joulun jälkeen Suomeen?

Olen tiistaista asti istunut kellon ympäri kiinni opinnäytetyössä. Koska olen virallisesti idiootti, aloitin kokonaan uuden ja tuntemattoman ohjelman käytön joululomalla, "koska se helpottaa tämän työn tekemistä". No, voin kertoa että varmasti helpottaa, mutta tutun ohjelman kanssa ei olisi tarvinut istua tutoriaalien äärellä aamun pikkutunneille.

Mutta eilen minä sitten sain sen melkein valmiiksi. Tiistaina, kun minulla on vapaapäivä, alkaa tämä paketti olla koossa. Olen ylpeä itsestäni.

Tänään on sunnuntai. Kävin osallistumassa No Pants Subway Rideen ihan vain idean hulluuden vuoksi. Elin harmiksi unohdin sandaalialkkarit Suomeen, joten jouduin hakemaan HM:ltä pilkulliset pikkarit. Siinä sitten 30 henkeä istuskeli metrossa pikkuhoususillaan kuin ei mitään, selaten puhelimia, syöden, juoden kahvia, minä huulia rajaten. Tietysti kyseessä voisi olla jokin hyväntekeväisyystempaus, mutta ei valitettavasti. Tarkoitus on vain urpoilla, ja urpoiluhan minulle sopii.

Viikko. Ne järjestävät minulle läksiäisiä. Jokainen puhuu "viimeisestä" mistälie, döneristä, tanssista, kinder-suklaasta, juna-ajelusta. Ja minä vain kuuntelen. Ei se tunnu siltä. Jotenkin minä upotin varpaani tuonne sataman rantahiekkaan ja siihen jäi minusta jotain. Hampuri ei ole muuttunut minulle täällä ollessa, luulen että haluan aina palata takaisin. Toki tämä reissu on ohi ja minun jumalainen kahdeksan neliötäni on historiaa, mutta edelleen on sataman nosturit, telakat, U-Bahn ja Reeperbahn. En minä sitonut täällä itseäni ihmisiin, vaikka täytyy myöntää että moni jää syvälle ihon alle. Minä rakastuin kaupunkiin. Sen ääniin ja tuoksuihin, tunnelmaan.

Mutta kohta olen kotona pieni. Ihan kohta.