Pikkuinen,
Tänään paistaa aurinko. Aurinko paistaa niin, että tietokoneen ruutua ei meinaa nähdä. Kainaloihin muodostuu läiskät jo aamusta, ja iltapäivällä hikipisarat ovat valuneet niskaa pitkin aina persvakoon asti. Istumisesta tulee iljettävää, mutta niin tulee kävelemisestäkin. Silloin kannattaa vain nojata taaksepäin ja toivoa päätyvänsä vaaka-asentoon.
En minä tästä halunnut kertoa. Olen listannut päässäni niin paljon kerrottavaa, että enää ei ole mistä aloittaa.
Tietysti minä kaipaan Juhoa. Kaipaan niin että sattuu ja välillä ei saa henkeä eikä nyrkissä riitä sillä hetkellä voima iskeä rystysiä rosoiseen betoniin. Mutta yleensä silloin voi soittaa Juholle. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa, se ystävyys tässä jutussa. Kukaan ei ymmärrä niinkuin Juho. Ja siksi tämä tilanne tuntuukin niin typerältä, ja loppujen lopuksi niin oikealta. Mutta halusin siis vain kertoa, että Juho on paljon ajatuksissa. Joskus kirjoitan tästä lisää. Joskus, kun se tuntuu helpommalta ja oikealta.
Sitten halusin kertoa sinulle töistä. Siitä kuinka voimat alkavat olla lopussa, ja kuinka aamut käyvät raskaiksi. Välillä illatkin. Pelkään tämän tekevän arpia. Sellaisia, että näistä poisoppiminen vie aikaa ja aiheuttaa hallaa matkalla. Eikä kukaan kuitenkaan ole tehnyt mitään väärää, mitenkään epäreilusti, mitään mistä valittaa. Minä vain en ole oikeasti täällä. Kuulen kuinka ne nauravat väkinäisesti, yhtenä päivänä ne viskoivat hedelmäkarkkeja työpöytien yli. Mutta se ei ollut aitoa. Se oli kuin ulkoa opittu esitys, joka pitää silloin tällöin toistaa, jottei tuntuisi hiljenevän. Jotta kotona olisi illalla puhuttavaa. En ole vieläkään oppinut kuvaamaan tätä oikein, jonain päivänä minä ehkä onnistun siinä. Sitten kerron sinulle tämän tarinan paremmin.
Seuraavaksi halusin kertoa sinulle Lieblingscafesta. Kahvilasta, jonka omistaa Carlotta. Menen maanantaina töiden jälkeen sinne keittämään lattea. Tämäkin tarina on pitkä ja tästä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän toiseen kertaan. Mainittakoon vain, että Carlotta piti minusta. Ja minä pidin siitä että minusta pidetään. Siksi minä sinne menen uudestaan, saadakseni onnistumisia ja elämäniloa.
Ja sitten tämän päivän polttava puheenaihe: Pitäisikö minun hankkia toiminimi? Voisin tehdä keikkaa, saisin itse räplätä tositteita ja numeroita. Saatan olla luotu tähän juttuun. Ja tiedän jopa jo ensimmäiset verovähennettävät ostokseni: Kameran objektiivi ja uusi läppäri. Tietysti ensimmäinen kysymys vain on, että millä rahalla tämä lähtee käyntiin? Kerron kun olen keksinyt ratkaisun.
Tänä aamuna taisin herätä oikealla jalalla. Ehkä kaikki tämä johtuu siitä, että söin eilen kokonaisen levyn (tai oikeastaan yhteensä puolitoista) sinistä Fazeria.
Olen kreisisti ylpeä susta pupunen.
Rakkautta Turkuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti