Ja niin saapui syksy

Hei kaunis,

En ole kirjoittanut aikoihin. Syksy saapui Hampuriin, ja mieleni vaeltaa ruskaiseen metsään.

Kävin eilen Carolalla. Tunnelma oli ihanan syksyinen. Joimme teetä ja kaminassa leiskui tuli. Istuimme vanhassa toimistossani, ja huomasin kuinka paljon kaipaan kepeää työympäristöä. Kaipaan sitä, että työn ohessa tulee rupateltua, sadepäivinä juodaan paljon cappucinoa ja auringon paahtaessa syödään terassilla. Kaipaan luovaa ilmapiiriä.

Tänä aamuna myöhästyin taas töistä. En vain jaksanut välittää. Seitsemän aamua jäljellä, ja niistä yksi on lomapäivä. Mitä sitten seuraavaksi tapahtuu, en oikein osaa sanoa. Tämä on ollut seikkailu, josta yritän kaivaa hyviä puolia.

Tänään tapaan tytön, jonka koti kaipaa ammattilaisen silmää. Pojat totesivat tiukasti, että ilmaiseksi et kyllä tee. Carola oli kuitenkin asiasta eri mieltä. Carola näki tilanteen niinkuin minä. Minä tarvitsen omaa henkilökohtaista haastetta, jotain minulle mieluisaa ja jotain jolla täyttää ajatuksia. Koska tämä tyttö on täysin vieras, pääsen kokeilemaan asiakaskohtaamista täysin omista lähtökohdistani. Tiedän että budjetti on tiukka ja varsinaista remonttia ei tulla tekemään, tämä on ennemminkin somistamista. Mutta oli mitä oli, ainakaan kukaan ei katso minua kieroon kun keitän vielä kolmannen kupin kahvia ja laitan napit korviini tietokoneen äärellä.

Minusta pitäisi tulla yksityisyrittäjä.

Olet ajatuksissani pieni.

Pusuja.

Hiljaiset kesäyöt

Suukkosuuni,

Niinkuin tiedät, Juha oli täällä. Juhan kanssa mahtavaa on se, että Juhan kanssa ei voi stressata. Joskus jo miljoona vuotta sitten me kerran istuimme yömyöhään Lasipalatsin terassilla ja joimme alkoholitonta Beck'siä. Silloin Juho nauroi ja sanoi "en mä ollutkaan tajunnut että te ootte ihan oikeasti ystäviä". Ja jos ei sitä ennen oltu, niin siitä hetkestä lähtien.

Juhan kanssa on juotu kahvia, olutta, limua ja pirtelöä. Juhan kanssa on nukuttu sängyssä ja lattialla, kodeissa ja hotelleissa, koulutuksissa ja juhla-illallisilla. Juhan kanssa on pidetty kädestä ja oltu pitämättä. Mutta Juhan kanssa ei ole koskaan riidelty, ei mistään, ei milloinkaan. Enkä oikein näe siihen syytäkään. Vielä koskaan Juha ei ole jättänyt minua pulaan tai kääntänyt selkäänsä silloin kun Juhaa tarvitsee.

Viikonloppu meni siivillä. Ensin Juha oli tässä, ja kohta Juha olikin taas lentokentällä. Me söimme ulkona, katsoimme jalkapalloa, kävimme 20up:issa, rantabaarissa, nojasimme Elben varrella kaiteeseen. Nukuimme pitkään. Söimme aamiaista. Kuljeskelimme ja nauroimme, hömppäilimme niinkuin Hampurissa hömppäillään. Me kaksi pientä mahduimme minun alle metrin leveään sänkyyni, vaikka aamulla olikin tukahduttavan kuuma. Me palasimme sunnuntaiaamuna kalatorilta kotiin vasta aamukymmeneltä. Me istuimme aamuauringossa juoden limua ja kaljaa. Eikä keskustelun aiheet koskaan loppuneet.

Joskus minä mietin, miten älytön tuuri minulla onkaan ollut ihmisten suhteen. Olen löytänyt parhaat iloeläimet ympärilleni. Ne, jotka saavat minut muistamaan kuka minä olen, ja jotka osittain minut määrittävät. Juha on minun se puoleni, joka tekee minusta yhtäaikaa rauhallisen ja vastuuntuntoisen, sekä hullun ja spontaanin.

Onneksi minulla on Juha.

Välikatsaus eikä mitään sen syvempää

Pikkuinen,

Tänään paistaa aurinko. Aurinko paistaa niin, että tietokoneen ruutua ei meinaa nähdä. Kainaloihin muodostuu läiskät jo aamusta, ja iltapäivällä hikipisarat ovat valuneet niskaa pitkin aina persvakoon asti. Istumisesta tulee iljettävää, mutta niin tulee kävelemisestäkin. Silloin kannattaa vain nojata taaksepäin ja toivoa päätyvänsä vaaka-asentoon.

En minä tästä halunnut kertoa. Olen listannut päässäni niin paljon kerrottavaa, että enää ei ole mistä aloittaa.

Tietysti minä kaipaan Juhoa. Kaipaan niin että sattuu ja välillä ei saa henkeä eikä nyrkissä riitä sillä hetkellä voima iskeä rystysiä rosoiseen betoniin. Mutta yleensä silloin voi soittaa Juholle. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa, se ystävyys tässä jutussa. Kukaan ei ymmärrä niinkuin Juho. Ja siksi tämä tilanne tuntuukin niin typerältä, ja loppujen lopuksi niin oikealta. Mutta halusin siis vain kertoa, että Juho on paljon ajatuksissa. Joskus kirjoitan tästä lisää. Joskus, kun se tuntuu helpommalta ja oikealta.

Sitten halusin kertoa sinulle töistä. Siitä kuinka voimat alkavat olla lopussa, ja kuinka aamut käyvät raskaiksi. Välillä illatkin. Pelkään tämän tekevän arpia. Sellaisia, että näistä poisoppiminen vie aikaa ja aiheuttaa hallaa matkalla. Eikä kukaan kuitenkaan ole tehnyt mitään väärää, mitenkään epäreilusti, mitään mistä valittaa. Minä vain en ole oikeasti täällä. Kuulen kuinka ne nauravat väkinäisesti, yhtenä päivänä ne viskoivat hedelmäkarkkeja työpöytien yli. Mutta se ei ollut aitoa. Se oli kuin ulkoa opittu esitys, joka pitää silloin tällöin toistaa, jottei tuntuisi hiljenevän. Jotta kotona olisi illalla puhuttavaa. En ole vieläkään oppinut kuvaamaan tätä oikein, jonain päivänä minä ehkä onnistun siinä. Sitten kerron sinulle tämän tarinan paremmin.

Seuraavaksi halusin kertoa sinulle Lieblingscafesta. Kahvilasta, jonka omistaa Carlotta. Menen maanantaina töiden jälkeen sinne keittämään lattea. Tämäkin tarina on pitkä ja tästä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän toiseen kertaan. Mainittakoon vain, että Carlotta piti minusta. Ja minä pidin siitä että minusta pidetään. Siksi minä sinne menen uudestaan, saadakseni onnistumisia ja elämäniloa.

Ja sitten tämän päivän polttava puheenaihe: Pitäisikö minun hankkia toiminimi? Voisin tehdä keikkaa, saisin itse räplätä tositteita ja numeroita. Saatan olla luotu tähän juttuun. Ja tiedän jopa jo ensimmäiset verovähennettävät ostokseni: Kameran objektiivi ja uusi läppäri. Tietysti ensimmäinen kysymys vain on, että millä rahalla tämä lähtee käyntiin? Kerron kun olen keksinyt ratkaisun.

Tänä aamuna taisin herätä oikealla jalalla. Ehkä kaikki tämä johtuu siitä, että söin eilen kokonaisen levyn (tai oikeastaan yhteensä puolitoista) sinistä Fazeria.

Olen kreisisti ylpeä susta pupunen.

Rakkautta Turkuun!

Jalkapalloa beibi jalkapalloa!

Suukkoseni,

Jalkapallo on saapunut tänne. Hampuriin, Helsinkiin, Saksaan ja sydämiin. Käsittämätöntä. Liput liehuvat niinkuin sota olisi voitettu. Eivätkä ne pirut mitään sotaa voittaneet. Häpeärauhasta kansallishäpeään, ja kehtaavat nyt vielä nostella lippuja salkoon.

Vuonna 2004 me istuimme selät kumarassa historian tunnilla. Jokaisen hahmo lyyhistyi hieman ovesta sisään astuessa. Historianopettajamme, joka muuten mainion opetustyylinsä lisäksi oli loistava tangotanssija, yritti parhaansa pitääkseen tunnelman kevyenä mutta asiallisena. Mutta vielä vuonna 2004 saksalainen kansallishäpeä oli liian isoina mykyinä kaurapuurossa, ja siinä me pienet teini-ikäiset pohdimme mitä me olemmekaan tehneet. Ja mitä isämme, ja mitä heidän isänsä. Tai siis ne muut, en minä, minun maani oli voittanut sodan suurta Neuvostoliittoa vastaan ja siitä me olemme ylpeitä. Meidän poikamme palelivat pakkasessa, siis isiemme isät, kyttäsivät ryssää ja rajamaan metsissä ryssä myös peitottiin. Me, pieni kansa pohjoisesta, me pidimme toisen maailmansodan timmellyksessä pintamme. Kyllä meilläkin on sotaan liittyviä kauhutarinoita, mutta sankaritarinoilta ei yksikään sukupolvi ole päässyt välttymään kuulemasta. Sen sijaan Saksassa, niin, täällä ei ole sankaritarinoita. Kaikki nuoret miehet lähetettiin rintamalle ja kylistä loppui ruoka, naapurin juutalaiset katosivat mystisesti, pojat makasivat tulilinjalla pitkin Eurooppaa. Ja ainoat sankaritarinat ovat niitä, joissa pienen Anne Frankin perhettä suojeltiin pahalta Saksalta laittamalla perhe ullakolle eristykseen. Sotaa käytiin lähes kymmenen vuotta, kai nyt sinä aikana joku keksi jonkin loistavan idean jota voisi hieman kehaista? Jonkin panssarivaunun lisäosan tai tarkemman tähtäimen tai edes kantokassin muonavaroille rintamalla? Eikö tosiaan mitään?

Kun sodan päättymisestä oli kulunut 60 vuotta, armon vuonna 2006, sai Saksa isännöidä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Silloin minä kuulin ensimmäistä kertaa kansallishymnin, näin saksanlipun vedettynä salkoon ja itsekin piirsin sillon musta-puna-kultaisen lipun poskeeni. Kansallishäpeä oli unohdettu, ja Hampurin kadut raikuivat onnenhuudoista. Silloin me Tuomon kanssa jatkoimme matkaa rakkauden Pariisiin, jossa istuimme kadulla katsomassa kultapeliä televisiosta, joka oli sijoitettu jonkun olohuoneeseen katutasossa. Ranskan hävittyä Italialle koko Pariisi hiljeni ja me kävelimme sumun läpi Taran kämpille nukkumaan.

Vuonna 2010 minua ei kiinnostanut, ei tippaakaan. Koko häppeningistä muistan Shakiran ärsyttävän renkutuksen ja joukon Etelä-Afrikka -teemaisia vitsejä. Kuka voitti ja kuka hävisi, en tiedä. Joku varmasti loukkaantui, koska se on osa tämän jalon lajin henkeä.

Mutta nyt minuun on iskenyt jalkapallokärpänen! Avausmatsin olin katsomassa Aussie-ravintolassa. Matsin, jossa Hollanti rökitti Espanjan törkeästi, minä nukuin päiväunia. Lauantaina kävin poikaporukalla kokemassa Enganti-Italian, ja luulen että Italia voitti. Ehkä. Saksalaiset miehet ovat kovassa maineessa jalkapallofaniudestaan, mutta minun kokemukseni ei täysin kata tätä illuusiota. Larsin uudesta järjettömän kokoisesta telkkarista näkyi lähinnä kulmat ja niistä hieman vihreää pelikenttää, kun pojat valtasivat olohuoneen ja ryhtyivät pelaamaan kolikonheittoa. Jossain välissä joku murisi, että pois telkkarin edestä, ja sitten joku otti vodkapullon ja sitten me olimmekin juhlimassa jotain Kiezin sykkeessä. Eilen katsoin Sveitsi-Costarica, ehkä, pääasia että Sveitsi, syödessäni aamiaista Schanzessa. Myöhemmin laitoin kotona pesukoneen päälle ja katsoin Ranska-Honduras -peliä. Ranska saattoi voittaa. 

Tarkennettuna siis, minusta ei ole tullut oikeaa jalkapallofania. En minä vieläkään tunne sääntöjä, ja minulle on oikeastaan yksi ja hailea kuka pelin voittaa. Olen vain päättänyt olla mukana hurmoksessa. Turhan usein elämässä jää yksin nurkkaan mököttämään, jos periaattesta on joukkohurmosta vastaan. Niinpä minä tänään ostan pienenpienen saksanlipun ja otan käteeni kylmän oluen Kosmoksessa. Se on nimittäin Saksa vastaan Portugali, ja jos olen ajoissa paikalla, saan kuulla Saksan kansallishymnin. Jo toisen kerran elämässäni.

Suukkoja Turkuun.

Haluaisin kertoa satuja

Hei nuppunen,

Aloitan melankolisesti, mutta lupaan kohta taas olla iloinen. Lena kysyi eilen, mitä Hampurille on tapahtunut, kun ilmassa tuntuu olevan enemmän negatiivista kuin kikatusta.

Töissä alkaa helpottaa. Joko minä totuin niihin tai ne minuun, mutta jos kuvaavin sana tunnetilalle on "tottuminen", noh, ymmärrät varmaan. Irfan muuttaa kuun lopussa. Mike lähtee heinäkuun lopussa, samoin Lena joka saapui eilen. Läppärini ei päästä minua nettiin, joten tunnen olevani ulkopuolella maailmasta. Minulla on viimeaikoina ollut ihan oikea koti-ikävä. Johtuu lähinnä siitä, että minulla ei ole enää kotia. Juho muutti viime viikonloppuna, minulla ei ole omaa paikkaa johon palata. Ja minusta tuntuu etten tavoita Juhoa. Juho on jotenkin kauempana kuin koskaan.

Mutta sittenpä minulla on kuitenkin koti. Minulla on koti, jossa Adrian huhuilee viereisestä huoneesta muutaman minuutin välein. "Isa, senkin perse, missä sinä taas olet luuhannut?" "Isa, senkin perse, et sinä voi mennä ruokakauppaan ennenkuin syöt mössösi jääkaapista!", "Isa, senkin perse, miksi minusta tuntuu että toinen tisseistäni on isompi kuin toinen, voitko sanoa mielipiteesi?". Adrianin lisäksi kotona on Lasse. Lassea voi tervehtiä ruotsiksi, Lasse oli joskus vaihdossa Uppsalassa. Lassen huoneessa on parveke, jolla Lasse kasvattaa yrttejä ja vihanneksia, -tomaattia, rukolaa, basilikaa, salviaa. Lasse juttelee ja Lasse on iloinen, molemmat pojat ovat. Jos huoneen oven jättää auki tai raolleen, pojat kipittävät huoneeseen. Adrian käpertyy sängylle ja Lasse istuu leveälle pöydälle. Ja me nauramme ja höpötämme ja olemme. Se siinä kai on niin ihanaa, me nimittäin vain olemme.

Sunnuntaina koti-ikävissäni en jaksanut lähteä liikenteeseen. Istuin talon edessä portaalla lukemassa uusinta Kepleriä, ja jos Kepleriä tuntee ollenkaan, voi ymmärtää että lukiessani nakersin kynsiäni. Yhtäkkiä kadulta parin metrin päästä kuuluu kamala pamaus. Sydän jättää ensin lyönnin välistä, ja sitten hakkaa tuhattasataa. Kadulla ei ole ketään. Ihmisiä tulee vastapäisen talon ikkunoihin, viereisen ravintolan omistaja tulee kadulle. Ja siinä minä istun, likainen tukka nutturalla ja nauran. Nauran niin etten voi lopettaa. Vain minun poikani tietävät mistä naruista vetää. Adrian, arkeni sankari, on minun istuessani nakertamassa kynsiäni portaalla avannut keittiön ikkunan, ottanut sytkärin ja sytyttänyt sytytyslangan. Papatti räjähtää jo ilmassa ja paukkuu vielä hetken katua vasten. Kotiin palatessa keittiössä haisee rikki, mutta kukaan ei myönnä mitään. Adrian, senkin perse, minä sanon ja keitän uuden kupin kahvia. Ja salaa minua naurattaa vieläkin.

Tämä on kai jonkinlainen uuden alku, mutta en yhtään tiedä minkä. Ja joskus nämä uudet alut ovat aika väsyttäviä.

Mutta tänään minä juon Lenan kanssa kahvia. Juoruan ja hymyilen. Koska ihan pelkästään tieto siitä, että Lena ei olekaan niin kaukana kuin kaikki muut on huojentava. Onneksi Lena on täällä.

Suukkoja pieni. Toivottovasti Turku kohtelee sinua lämmöllä.

Kotiinpaluutarinoita

Pikkuiseni,

En halua aloittaa sanoilla "Minä kaipaan Reeperbahnia" tai "Onpa täällä rauhallista", vaikka ne ovat ensimmäiset sanat jotka putkahtavat mieleeni kävellessäni lähikauppaan. Lähikauppa ei ole viereisessä talossa, eikä sen edessä nuku yksikään juoppo tai koditon. Uskon, että näillä kaduilla on öisin turvallista, vaikkakaan ei mikään voisi olla turvallisempi kuin ikuisesti juhliva ja sykkivä Reeperbahn.

Astuin asuntoon, jota ei ole imuroitu viikkoihin, hyvä jos kuukausiin. Nostin matkalaukun sisään ja kannoin sen huoneeseeni. Huone tuntuu paljon suuremmalta kuin Reeperbahnin koppini, mutta jotenkin kolkommalta. Huoneessa on kapea sänky, ja jättimäinen pöytä tuntuu syövän koko tilan. Vasta aamulla mieleni sisäisti, että huoneessa on seinällä hyllyjä, johon tavaramäärää voisi purkaa.

Töiden jälkeen käyn ostamassa jostain höpöhöpökaupasta tangon. Jotenkin minä sen viritän, jotta saan vaatteet roikkumaan. Huoneessa ei ole kaappia. En usko että pojilla on silitysrautaa, imurista puuttui suutin.
 

Oliivinvihreässä vessassa hammastahna jättää valkoisen vanan vihreään lavuaariin. On selkeästi jättänyt jo joskus aiemminkin. Sama ilmiö toistuu kylpyammeessa. Mainittakoon siis, että beibibeibi minulla on kylpyamme!
 

Sänkyni on turhan kapea ja pöytä turhan leveä. Vielä minä niille jotain teen. Ikkunan edessä roikkuu likainen ruskea verho, en ole vielä päättänyt miellynkö siihen vai en. Lamppuja minä kuitenkin tarvitsen, se on varma.

Kotia ja rakkautta pieni.

Lyhyestä virsi kaunis

Hei pieni,

Tämä ei nyt ole kirje, tämä on postikortti. Haluan vain kertoa, että tänään oli hyvä päivä.

Menin töihin aikaisin. Kaikki olivat jo paikalla, en ymmärrä mihin aikaan ne oikein aloittavat. Sain hommia ja hommia ja hommia, ja opastusta. Sain sellaista opastusta, etten kehdannut myöntää tietäväni aiheesta yli puolet, ja tietäväni joitan asioita jopa paremmin kuin kouluttajani. Nautin täysin siemauksin.

Iltapäivällä toimin oma-aloitteisesti, rationaalisesti, ja koin osaavani hommani.

Huomisesta pitäisi tulla hyvä päivä.

Suukkoja sinne!

Koti on hyvä

Hei muhkuraiseni,

Tänään hymyilytti niin että takahampaiden paikat rutisivat. Nauru ei lakannut, vaikka alkoi jo hieman nolottaa, ettei osaa hillitä itseään. Ja ventovieraassa seurassa vielä.

Työpäivän haaleissa tunnelmissa kävelin bussipysäkille. Normaalisti en matkusta täällä bussilla, mutta tänään olin laiska. Työpäivän aikana koin puolikkaita onnistumisia, ja sitten tietysti myös niitä päinvastaisia tunteita, ja kellon lähestyessä viittä en edes yrittänyt enää. Kellon tullessa työpäivän päätökseen minä sujahdin takkiini ja iloisesti vielä huutelin moimoit ovelta. Suljin oven ja hengähdin syvään. Joskus sitä vain tarvitsee henkäyksen sisään ja puhalluksen ulos.

Bussilla kuljin Mundsburgin asemalle. Perillä huomasin, että Mundsburg on juuri se asema, jonka luona olevassa ostoskeskuksessa kävin viime kesänä ensin Robin ja sitten Elken kanssa. Tämä tarkoittaa, että TK-Maxx on lähellä.

Mundsburgista U3-linja vie maanalaisella Berliner Torille, jossa pitää vaihtaa joko linjaan U2 tai U4. Siitä parin pysäkin päässä siintääkin jo Hammer Kirche, minun tuleva kotiosoitteeni. Juna-asemalta kävelen kotiin yhden Kentin verran, enkä nyt tarkoita savuketta (joka toisaalta voisi olla aivan yhtä hyvä mittayksikkö), vaan Spotifyn random-listaa, jolla tsemppasin itseäni iloiselle tuulelle. Hetken kuluttua soitankin jo summeria, ja samalla hetkellä alaovi aukeaa.

Lasse on sellainen pitkänhuiskea futari. Ja tietysti matkalla jalkapallotreeneihin. Nopea hei ja heihei tervehdyshalaus ja minä jatkan portaita toiseen kerrokseen. Tai siis saksalaisille ensimmäiseen. Adrian tulee vastaan shortseissa, jalassaan sukat ja sandaalit. Meinaan purskahtaa nauruun. Istumme keltaisessa keittiössä pöydän ääreen ja otan itselleni lasin vettä Adrianin kirjoittaessa minulle alivuokrasopimusta. Tällainen tilaisuus voi olla joko nopea allekirjoitettava paperi, tai sitten sellainen toisenlainen.

Tuntia ja monta vesilasillista myöhemmin minun on lähdettävä. Tässä kohtaa meillä on jo kehitettynä minulle monta harrastusta, saunomisen ja kriminalismin lisäksi. Yksi niistä on hyväntekeminen. Vielä ennenkuin poistun ovesta, autan ripustamaan pyykit. Astun rappukäytävään ja suljen oven takanani. Käännyn ympäri ja soitan ovikelloa. "niin kun mä niitä avaimia tulin hakemaan..."

Tähän kommuuniin olet koska tahansa tervetullut. Adrianin sanojen mukaan "Huone saattaa olla pieni, mutta meillä on suuret sydämet"

Suukkoja.

Onko Wappu mielentila vai päivämäärä?

Hei suukkosuloinen,

Wappu on minun henkinen syntymäpäiväni, minun jouluni ja uudenvuoden karnevaalini. Wappu on minun uusikuuni, ensimmäinen kesäpäivä, päivä jona minuuteilla ei ole väliä. Joet saavat virrata ja pilvet juosta, wappuna minun sydämeni on vakaa.

Kertaan nyt lyhyesti oman vuosittaisen wapputarinani: Aattona tapaan ystäviä, nauran ja laulan ja heiluttelen skumppapulloa. Toukokuun ensimmäisenä minä herään aikaisin ja huolehdin, että koko päivänä ei tule nälkä. Tapahtui tämä sitten Kuopiossa tai Helsingissä, minä panostan wappuun. Minä odotan sitä, haaveilen siitä, ja lopulta Ullanlinnanmäellä istun auringon paahtaessa siemaillen milloin mitäkin kotipolttoista kuraa.

Sitten minä lähdin Saksaan.

Wappuaattona istuin toimistolla lähes tunnin verran ylitöissä. Ei tietenkään mitenkään korvatuissa ylitöissä, vaan sellaisissa että hommat pitää saada tehtyä ja siinäpä sitten nökötät. Samalla hetkellä Suomessa ne, jotka vielä istuvat työajalla, nauttivat skumppaa. Paitsi ehkä kaupan kassat, mutta heillekin soisin simahetken kun pääsevät taukohuoneeseen juhlakansaa pakoon.

Olutta lipitellessä maalasin wappumeikin Andreaksellelle Annin ollessa vieressä hyvänä henkisenä tukena. Ei ollut kiire minnekkään. Illansuunnitelma oli ymmärtääkseni suunnata Lisan syntymäpäiville, ja jotenkin olin onnistunut piirtämään mieleeni aivan erilaisen kuvan tapahtuman luonteesta. Kutsussa kehotettiin osallistujia pukeutumaan juhlavasti ja "Make Up Land" -teeman mukaisesti. Eihän minulla mitään oikeasti juhlavaa ole matkassa, mutta lähdin kuitenkin liikenteeseen hopeaa ja harmaata säihkyen. Matkalla juhliin minua laulatti.

Astumme ovesta sisään ahtaaseen savuiseen asuntoon. Kotibileet. En minä halunnut wappuna kotibileisiin. Avaan oluen ja änkeydyn tuttujen kasvojen keskelle sohvannurkkaan. Huomaan lattialla kissan. Huomaan, että vieraista korkeintaan kuusi on pukeutunut juhlavasti. Heistä neljä on meikannut itsensä. Ihmiset kulkevat musiikin pauhatessa huoneiden välillä, jonottavat vessaan ja parvekkeelle raittiiseen ilmaan. Osa porukasta katoaa pihalle jointtinsa kanssa. Tunnit kuluvat, mitään ei tapahdu. Minä istun ja juon oluttani, kunnes kello on kolme, ja katson että on sopivaa poistua. Kotimatkalla nuori mies toteaa tyttöystävälleen "mikset sinä ole tänään pukeutunut noin? Nythän on vappu!".

Herään auringonsäteisiin. Tulppaanit ikkunalla ovat kellastuneet. Istun hetken ja tunnustelen olotilaa. Ei tunnu wapulta. Hiljaa suljen oven ja katoan kamerani kanssa Hampurin kaduille.

Kävelin ensin hiljaisen Altonan läpi Reeperbahnille. Reeperbahnia siivottiin, muutama turisti veti matkalaukkua perässään. Kävelin St Paulin asemalle, siitä puiston läpi Portugalilaiseen kortteliin ja siitä St Michelin kirkkopuistoon. Siellä oli alkamassa mielenosoitus. Kulmakahvilasta hain kahvin, istuin alas ja jäin seuraamaan puistokansaa. Pienen hetken minusta tuntui wapulta. Ei lakin lakkia eikä simaa, mutta picknick auringon paisteessa musiikin pauhatessa sai minut hymyilemään. Poistuin paikalta ennenkuin tilaisuus oli ohi.

Alsterin kautta kuljin Rautatieasemalle ja kävin ainoassa aukiolevassa ruokakaupassa. Ann ja Irfan liittyivät seuraan, ja laiskan sunnuntain tunnelmissa rykäisimme minulle miniwapun. Hyppäsimme eväinemme lautalle ja kiertelimme pitkin Elbeä nautiskellen salaattia, hedelmiä, keksejä, juustoa ja tietysti siideriä. Pian alkoi kuitenkin univelka painaa, ja vapaapäivän kunniaksi suuntasin päiväunille.

Niinpä wappu on siis tältä vuodelta ohi. Saksalaistumisessani olen valmis ottamaan vastaan kaikenlaista, kuten kotikenkien käytön ja lisäsuolan, mutta wappua en ole valmis menettämään. Ensi vappuna lupaan olla Kaivopuistossa. Minä, munkit, sima ja sillit. Koska niin on hyvä.

Tiedän jo nyt, että huomenna tarvitsen päiväunet

Pikkuiseni,

Väsymys tuntuu olevan hyvä ystävä. Tuntuu myös että jatkuvasti on kiire. Olen jostain myöhässä, jokin on tekemättä, olen unohtanut jotain. Tarkistan, että avaimet ovat matkassa vasta kun olen sulkenut oven. Muistan syödä vasta kun näläntunne alkaa jo hävitä. En muista käydä kaupassa, enkä laittaa espressokeittimeen uutta jauhetta. Tämä on se tila jota ne kutsuvat kulttuurishokiksi.

Wikipedia tietää kulttuurishokista lopulta aika vähän, mutta sielläkin kulttuurishokki, tai ns. kulttuurisopeutuminen on eritelty kolmeen vaiheeseen. Neljäs vaihe, paluushokki, ei mielestäni tässä kohtaa ole ajankohtainen.

Sopeutuminen alkaa kuherruskuukaudesta. Kun kaikki on ihanaa ja mahtavaa ja hauskaa ja jännittävää, ja kaikki epäkohdat jäävät huomioimatta. Kuten minä viikko sitten. Minua nauratti ja laulatti ja tanssitutti. Olenhan unelmieni kaupungissa, sen sykkeessä ja kaduilla joilla aamuyöstä myydään huumeita ja rakastutaan.

Toisessa vaiheessa pienet asiat alkavat ärsyttää, sitten isommat, ja lopulta tuntuu että kaikki odotukset kohtaavat pettymyksen. Tämä olen minä tänään, ja ehkä vähän eilenkin. Epäkohtelias asiakaspalvelu, likaiset metroasemat, huonosti organisoitu tiedotus harjoittelupaikassani, puhelimesta puuttuva internet. Tässä kaupungissa on rasittavaa ja ärsyttävää se, että huumeita myydään öisin kadulla, ja erityisesti se, että toiset yön sykkeessä löytävät toisen sykkivän sydämen ja sitten ne liimautuvat porttikongeissa toisiinsa auringon noustessa satamanostureiden ylle.

Kolmantena vaiheena on luvassa soputuminen. Ympäristön hyväksyminen sellaisena kuin se on, arkeen lipuminen.

Mutta en minä halua lipua arkeen! En suostu päättämään kuherruskuukautta vielä! Pieni pääni taistelee hullunlailla sitä vastaan, että täällä olisi arki ja normaali järjestys. Haluan pitää vaatteet rinkassa ja kameran käsilaukussa. Silti arki alkaa olla uhkaavan lähellä. Kohta minulla on oikea koti, oikeat kämppikset ja oikea saksalainen verotusnumero. Ehkä tämä tapahtui hieman liian nopeasti, en ihan pysy tässä mukana.

Kerron sinulle kämppiksistäni paremmalla ajalla, mutta mainittakoon nyt nopeasti, että JEEEES. Minulla kävi sellainen pullamunkki, ettei mitään järkeä. Tavallaan elämä on kuin elokuvaa. Aivan kuin palat vain loksahtelisivat kohdalleen.

Sinä ja Turku olette täällä
paljon ajatuksissa <3

Ja mekossani on pöllöjä

Hei kaunein,

Tänään olin hetken kiukkuinen. Saksalainen käsittämätön rahapolitiikka sai minut suunniltani, -muistettakoon kuitenkin että olen köyhä ja tuloton ja minua ärsyttää silmittömästi tämä "mamma maksaa" -meininki. Asunnon metsästys on rankkaa puuhaa, jossa pätee sellaiset viidakon lait, että apina jää helposti takariviin kiekumaan.

Työttömille on taattu aika kattava ja hyvä systeemi, jolla jokainen kotona itseksensä viihtyvä pysyy hengissä ja syö hyvin. Lykkyä pytyssä ja saattaa jäädä vielä viikkorahaa harrastuksiinkin. Kun työtä tarjotaan, voi kriittisillä verukkeilla välttää työpaikan saamista, tai parhaassa tapauksessa mennä työhaastatteluun pukeutuneena pupupukuun. Asunnottoman, vähävaraisen nuoren asema ulkomailla onkin sitten jotain ihan muuta.

Kävin siis kämppäkatselmuksessa. Heti ensimmäisen työpäiväni iltana tietysti. Olin näteissä pöhköissä vaatteissani, helmikorvakoruissa ja laukussani pussillinen Marianneja. Mitään asiasta nyt sen enempää sanomatta, mainittakoon kuitenkin, että jätin Mariannet laukkuun ja juttelin tunnin verran niitä näitä. Asunto oli kaunis ja kivalla paikalla. Siitä olisi voinut päästä nopeasti töihin. Asunnottomalla vähävaraisella nuorella joka oleskelee ulkomailla ei ole varaa olla nirso, mutta salaa hieman toivon ettei tämä onnenpyörä ehkä osuisi juuri minuun. Kämppäkatselmuksessa ravaa kuitenkin toista kymmentä naamaa. Josko joku muu sopisi tähän laumaan paremmin.

Lyhyt raportti uudesta työstä, uudesta asunnosta, uusista kämppiksistä: Minun Hampurini ei taaskaan pettänyt minua. Kämppikseni ovat sitten Arkkitehti ja Filmituottaja-Freelancer. Arkkitehdin ystävä, toinen Arkkitehti ehti juoruta, että suomalaista Muotoilijaa on jo odotettu. Luvassa on kuulemma pitkiä iltoja jalkapallon parissa. Saksalaiset.

Työstä en jaksaisi sinulle kirjoittaa. Olen väsynyt. Menen kahdeksaksi toimistolle, avaan koneen, avaan AutoCADin. Tunnit juoksevat kun piirrän erilaisia kalustusratkaisuja Hotellin Penthouseen. Välillä juon kahvia, ja tunnin mittaisella ruokatauollani en keksi tekemistä. Välillä tarvitsee irtiottoa skissipaperipinosta ja pohjapiirrustuksista, jolloin kävelen materiaalikirjastoon. Siellä voin rakentaa moodboardeja, liimata ja leikata kankaita ja laminaatteja, viilua, laattaa, tapettia. Ja askartelen niistä kokonaisuuden jonka tulee viehättää asiakasta. Kankaista tehdään pieniä somia tyynyjä, joita asiakas voi sitten hiplailla ja pohtia materiaalin kestävyyttä. Välillä katson kun joku rakentaa photarilla kollaasia. Välillä teen itse niin. Vähän yli viisi ne käskevät minut ulos, ei saa olla liikaa toimistolla ettei leipäänny. Perjantaina syödään yhdessä, töihin pitäisi leipoa, ja joka toinen viikko on ohjattu jumppa ja hieronta. Takanahan on siis kaksi kokonaista työpäivää, ja muistaakseni tänään esimieheni pohti, kuinka nopeasti sitä oppiikaan luottamaan uuteen tiimiläiseen. Meillä on siis hittitiimi, kellon ympäri hommaa ja jatkuva paine. Mutta voi että minä pidän tästä! Minun taivaani taitaa olla tässä ja nyt.

Näin on hyvä aloittaa siis luku 3.

Suukkoja suloinen.

Kun sanat ei ihan riitä kertomaan

Hei nuppunen!

Siitä on jo aikaa, päiviä ja tunteja, kun laskeuduin Hampurin lentokentälle. Ja siis jo toisen kerran tämän samaisen reissun aikana. Kysymyksiä on varmasti tuhat.

Istuessani Zagrebissa violetissa olohuoneessa minun lentoni Istanbulista Helsinkiin peruuntui. Siinä minä yritin keksiä itselleni suunnitelma B:tä, ja lopulta Mustan Meren rannalla minä päätin palata Istanbulista vielä Hampuriin. Vieläkään en tiedä tarkalleen miksi, mutta niinkuin olemme oppineet, kyseessä taisi olla kaipaamani kohtalon hetki. Laitoinhan minä Hampuriin työhakemuksia ja ajattelin että voisin paikan päällä käydä vaikka haastateltavana. Mutta eihän tuo tietenkään mennyt niinkuin suomenruotsalaisessa puuhasteluohjelmassa.

Lähdin Hampurista tietämättä palaanko ja jos niin milloin. Kohtalon hetkeni ei ollut vienyt minua sinne mihin toivoin. Sen sijaan päädyin moneen hymyyn ja oluelle ja pizzalle ja Eöben rantaan, mutten mihinkään joka veisi minua eteenpäin. Tiedäthän, hetkiä, mutta ei sellaista kronologista jatkumoa. Paitsi se pieni hetki, kun istumme Kasian kansaa aamiaisella ja puhumme työnhausta. Hänellä on ystävä joka on töissä ja firma on se jota aina haikailen kun ne päivittävät naamakirjasivuaan. Ystävälle voi laittaa CVn ja portfolion, eihän siinä mitään menetä. Lähdin aamiaiselta ja unohdin koko jutun.

Tänään seisoin sateessa maantien varressa jossainpäin ruotsalaista maaseutua. Kokeilin tihkusateessa onneani peukalokyydin kanssa kun puhelimeni soi. Niin se CV ja se portfolio ja kiinnostaisiko harjoittelupaikka josta on hyvät työllistymismahdollisuudet? Yrityksessä, jonka työtä ja menestystä kunnioitat ja jossa olet salaa haaveillut työskenteleväsi? Voisit aloittaa heti. Miten olisi?

Siihen jäi liftaussuunnitelmat. Nopeasti netin äärelle ja tutkimaan ja pohtimaan. Kaksi tuntia myöhemmin soitin takaisin ja kysyin milloin voin aloittaa. Sitten join ison kahvin ja kuuntelin Kentiä.

Minulla on reilu viikko aikaa pakata. Ensin pitäisi vain päästä Suomeen pesemään rinkallinen pyykkiä. Mutta tiedoksesi siis pieni, kirjeet Hampurista saavat tänä kesänä jatkoa.

Olet seikkailijakoirani ja unisoturini. Pusuja!

Maaliskuu on kevätkuu

Hei mussu,

Tekee kovasti mieli kysyä mitä sinä teit viikonloppuna? Olitko ystävän syntymäpäiväjuhlilla? Olitko tylsistymässä Kosmoksessa ja karkasitko Hamburger Bergille? Joitko Mexicaneria? Kävelitkö aamulla lintujen laulaessa öisen kaupungin halki kotiin? Nukuitko sunnuntaina pitkään ja söit järjettömästi aamiaista? Makasitko aurinkoisessa puistossa viltillä ilman sukkia ja villapaitaa? Niin minä tein. Täällä on kevät.

Olen hymyillyt niin että kaulaan ja niskaan sattuu. Ei siis vain poskipäihin. Kaikki on kuten se on aina ollutkin. Altonan juna-asema tuoksui juuri siltä miltä sen kuuluukin. Reeperbahnilla ei iskenyt koti-ikävä, hetkeäkään en ajatellut etten voisi livahtaa Casinon viereisestä ovesta turvaan valkoiseen rappukäytävään. Paitsi sen hetken, kun kävin aamukuudelta ottamassa oven kahvasta kiinni. Mutta sitten siinä olikin Lena, ja me olimme reissussa. Kohta se alkaa ihan oikeasti.

Katsoimme aamiaisella kyytejä Dresdeniin huomiseksi. Liian monesta vaihtoehdosta emme osanneet valita, joten jäimme vielä arvailemaan. Varasimme kuitenkin keskiviikoksi Wienistä ravintolasta pöydän. Siitä tiedämme, että meillä on deadline poistua Hampurista. Se deadline on huomenna, viimeistään keskiviikkona aamuyöstä.

Ostin shampoon ja meinasin ostaa suklaata. En minä suklaata tarvitse. Puolet rinkkani painosta on Fazerin sinistä.

Suukkoja sinne pieni <3

Matkatunnelmaa

Hei pikkuiseni,

Minäpä lähdin taas. Sain sängyssäsi unta ehkä kaksi tuntia, jonka jälkeen seisoin kylpyammeessa aivan liian kauan. Herätin äidin ja isin, ja isi vielä saattoi minut bussille. Vasta bussissa tajusin, että aamuneljän bussi lentokentälle kuljettaa myös humalaisen baarikansan lähiöseudulla kotiovilleen. Seuratessani hoipertelevaa nuorisoa ei oloni ollut yhtään sen vahvempi. Takana kaksi tuntia unta ja edessä viikonloppu minun Hampurissani.

kuinka matka Lenan kanssa voisikaan alkaa paremmin kuin Elben rannoilta? Siellä me opettelimme nauramaan ja olemaan tanssimatta. Päähäni ei vain vielä kunnolla mahdu todellisuus siitä,  että parissa silmänräpäyksessä jätämme Hampurin taaksemme. Mutta kohta

, aivan kohta me olemme tien päällä.

Otin matkaan selviytymissuklaat ja salmiakit.

Kolmen tunnin kuluttua minun kieleni on jälleen saksa.

Pusuja pikkuinen!

To return, you have to leave first

Hey you my little sugarmuffin,

This is going to be emotionally hardest letter to write. For some reason, I don’t know why, I decided to write you this time in English. Maybe it’s because of Irfan’s accent that I can hear in my head or the tiny hope of Mr. Thompsonowski to be curious and read this and be happily surprised… Or just the screaming feeling of enjoying that I understand every word said around me and deep inside I almost hate it.

It’s just a week ago as we sat around the table having brinner. All my crazy, stupid, weird, Sex and the City 2.0, hopeless drinkers, awesome kids. Sliding from the feeling of sharing a family and the whole lifetime to the athmosphere of leaving and doing these things for the last time ever. Laughing and talking, taking deep breaths and observe the glances, motions, sentences and the double meanings behind them. I’m still amazed by the city that brought me in contact with those crazy people.

This one week feels like months. I’ve been crying in the airport. I’ve slept right beside you. I’ve eaten enormous amount of chocolate and my coffee machine has been working around the clock. I’ve stayed awake two nights until 7 o’clock in the morning working on my Thesis. I have had my Thesis seminar, which I have to admit, I was awesome. I just walked there, talked with the slides for hour and a half and in the end there was applause. I did it, I really finally did it. Less than a week ago I was sitting in that smoky kitchen thinking if I’ll ever manage all of these. But I did. I’ve washed almost all the clothes that smell like smoke so that I cannot return to the scent of Kosmos even I would love to. I’ve twined the scarf around me so tight that it should keep me together in case of all a sudden I fall apart.

There’s snow here everywhere. And cold. You walk outside and you cannot feel your fingertips. Ten minutes later you cannot feel your nose either. But it doesn’t matter, I’m strangely feeling totally ok with this. If I close my eyes, I can be still dancing on the stage in the middle of Reeperbahn where the lights change their color slowly, there’s no music, just the rhythm of the city. I can wait for the S-Bahn eating Franzbrötchen and I can be walking from St Pauli to Schanze. I can be wearing summer clothes, call Rob to join me for a beer and end up to the Fischmarkt. I can see the cranes drawn in the horizon. A year ago I didn’t have any of these.

So sugar, we’ve come to the end of an era. But if something is for sure, this is not the last letter telling you about the stories from Hamburg.

Some places, scents, people, feelings, they just get under your skin. And whenever feeling lonely, there are always memories to return to.

Smile and dance like you’ve never enjoyed life before. And write letters. And love.

 

-Isa

Itsepuolustusmekanismeja

Hei mussukka,

Sanotaan, että ihmismielellä on tapana puolustautua. Ensin oli tyyntä ennen myrskyä, ja sitten alkoi myrsky. Myrskyn jälkeen on taas tyyntä.

Torstaina me istuimme afrikkalaiseen ravintolaan illalliselle. Neljäntoista hengen seurue. Me söimme ja söimme, pääosin ruokalajeja joiden raaka-aineisiin kuului Groundnut (maapähkinä, Erdnuss). Myöhemmin me istuimme Kosmokseen, eikä minua huvittanut yhtään olla siinä. Eikä missään muuallakaan. Niin ihmismieli puolustautuu, etsii syyn suttua tai olla loukkaantunut, jotta irtipäästäminen ei sattuisi niin tajuttomasti. Kosmoksen punaisessa valossa soi Elvis, ja me yritimme hymyillä.

Tuli perjantai, aivan tavallinen työpäivä. Töistä lähtiessä Carolaa katsominen vihlaisi. Minun tulee vielä järjetön ikävä. Näin upeaa työtä ja työympäristöä ei tule elämässä toista. Vastaavia ehkä kyllä, mutta ei tätä samaa. Että aamulla keitämme Cappuccinot, muutaman tunnin ahkeroimme ja iltapäivästä kokkaamme sellaisilla resepteillä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Välillä me kiroamme, välillä me nauramme, ja usein me juttelemme huomaamatta ajan kulua ollenkaan.

Illalla istuimme iltaa pelaten peliä, jonka nimeä en tiedä. Haikeasti kaipailin niitä suomea puhuvia ystäviäni, joiden puheesta ymmärrän kaiken eikä minun tarvitse arvailla sanojen ja lauseiden merkityksiä. Minä nauroin, kaikki nauroivat, ja hetkeksi lentolipun päiväys unohtui täysin.

Sitten tuli lauantai, jolloin pieni pää päätti asettua itsepuolustusmoodiin. Tuo moodi on kai yhä päällä edelleen. Ensin laittauduin pitkään omassa kopissani Reeperbahnilla kuunnellen Farin Urlaubia. Pesin meikin pois, jotta voisin meikata uudelleen. En ole koskaan aiemmin tehnyt niin. Sovitin montaa eri paitaa, kiharsin hiuksia, siivosin. Kulutin aikaa. Ja menin Kosmokseen niin myöhään kuin mahdollista.

Tein selväksi, että en halua huumemusiikin maailmaan. Elektrobumbum-välkkyvätvalotbumbum-ei melodiaa, ei sanoja, vain basso ja huojuvia ihmishahmoja. Ei kiitos. Minä tarvitsen poppia ja naurua ja iloisia ihmisiä. Ja kun kaikki muut katosivat juuri huumemusiikin äärelle, minä pyörähdin Reeperbahnin valolavan kautta valokuvausboksiin, dönerille ja lopulta itsekin masentavan musiikin juhliin, joista kaikki olivat jo lähteneet. Taksista astuessa minä olin kiukkuisempi kuin vielä koskaan täällä ollessani, minun viimeinen lauantaini päättyi siis ilman tanssia, naurua, kalatoria. Minun oli sanottava itselleni ääneen: Olet kiukkuinen koska niin on helpompaa.

Eilen meillä oli seitsemän hengen brinner. Breakfast-Dinner. Tunnelma oli kuin vanukkaassa. Tahmaisia liikkeitä, ylimakeutettuja sanoja ja pehmeitä hymyjä. Ilmassa on lähdön tuntu. Karaokessa minä lauloin Leaving on a jet plane, vaikka minusta ei yhtään tunnu siltä.

En voinut aloittaa vielä pakkaamista. Heitin lehtileikkeet seiniltä roskikseen, rikkinäisen lakanan ja sanomalehtiä. Täällä on kaaos. Matkalaukku on auki, mutta tyhjä. En osaa laittaa sinne mitään. Onko minun pakko?

Tänään on vielä Hampurin kadut, Hampurin aurinko, Hampurin tuoksut.

 Sukellan suutelemaan ilmaa.

Loppusuoralla

Ruususeni,

Välillä minä kysyn itseltäni mikä hiton idea tämä oli? Miksi minä olen yhä täällä? Miksen jäänyt joulun jälkeen Suomeen?

Olen tiistaista asti istunut kellon ympäri kiinni opinnäytetyössä. Koska olen virallisesti idiootti, aloitin kokonaan uuden ja tuntemattoman ohjelman käytön joululomalla, "koska se helpottaa tämän työn tekemistä". No, voin kertoa että varmasti helpottaa, mutta tutun ohjelman kanssa ei olisi tarvinut istua tutoriaalien äärellä aamun pikkutunneille.

Mutta eilen minä sitten sain sen melkein valmiiksi. Tiistaina, kun minulla on vapaapäivä, alkaa tämä paketti olla koossa. Olen ylpeä itsestäni.

Tänään on sunnuntai. Kävin osallistumassa No Pants Subway Rideen ihan vain idean hulluuden vuoksi. Elin harmiksi unohdin sandaalialkkarit Suomeen, joten jouduin hakemaan HM:ltä pilkulliset pikkarit. Siinä sitten 30 henkeä istuskeli metrossa pikkuhoususillaan kuin ei mitään, selaten puhelimia, syöden, juoden kahvia, minä huulia rajaten. Tietysti kyseessä voisi olla jokin hyväntekeväisyystempaus, mutta ei valitettavasti. Tarkoitus on vain urpoilla, ja urpoiluhan minulle sopii.

Viikko. Ne järjestävät minulle läksiäisiä. Jokainen puhuu "viimeisestä" mistälie, döneristä, tanssista, kinder-suklaasta, juna-ajelusta. Ja minä vain kuuntelen. Ei se tunnu siltä. Jotenkin minä upotin varpaani tuonne sataman rantahiekkaan ja siihen jäi minusta jotain. Hampuri ei ole muuttunut minulle täällä ollessa, luulen että haluan aina palata takaisin. Toki tämä reissu on ohi ja minun jumalainen kahdeksan neliötäni on historiaa, mutta edelleen on sataman nosturit, telakat, U-Bahn ja Reeperbahn. En minä sitonut täällä itseäni ihmisiin, vaikka täytyy myöntää että moni jää syvälle ihon alle. Minä rakastuin kaupunkiin. Sen ääniin ja tuoksuihin, tunnelmaan.

Mutta kohta olen kotona pieni. Ihan kohta.

Rakkauden vuosi 2014

Hei suloinen,

Toivottavasti lentosi oli mukava ja olet turvallisesti kotona. Siellä, missä kaduilla kieli on tuttu ja ihmiset hymyilevät vähemmän.

Kun katosit turkkeinesi turvatarkastuksen läpi kansainvälisille vesille, mietin mitä voin tästä viikonlopusta kirjeeseeni kirjoittaa. Junamatkalla ymmärsin, että olennaista ei ole toistaa mitä me teimme ja missä me kävimme, tärkeintä tässä viikonlopussa oli se, että me olimme yhdessä.

Reeperbahn. Päiväunet. Tortillat. Karaoke. Kaupunkikiertelyä. Kumpir-perunat. Valokuvauskoppi. Confusion. Musiikkia. Halvat taksit. Reeperbahn.

Reeperbahn. Kirpputori. Vintage-kaupat. Katutaidetta. Salaiset kujat. Aamiaista. Shoppailua. Päiväunia. Hunajaa. Persikkasiideriä. Pitsaa. Olutta. Kosmos. Mexikaner. Paljon ihmisiä, paljon naurua. Tanssia. Huiveja ja verhoja. Hätäuloskäynti. Ystäviä. Hulluutta. Halauksia.

Nyt te lähditte molemmat, sinä ja Ivana. Ja kauhulla joudun myöntämään, että minä tulen ihan kohta perästä. Kaksi viikkoa.

Toivottavasti sinullakin oli hauskaa,
rakastan sua.