Reeperbahnin rauha

Hei höpö,

Voitko kuvitella, on ihanan rauhallista. Autoja, ihmisiä, juhlijoita, poliisi, palokunta, juopot, punkkarit, lehdenmyyjä ja Reeperbahn.

Olin kotona ennen puolta päivää. Astuin sisään kylmään koppiini ja rojahdin sängylle. Kengät ja takin ehdin riisua, en muuta. Kaikki laukut purkamatta, en edes aamukahvia juonut. Painoin pään kylmään tyynyyn ja kietouduin peittoon. Ja sitten minä nukuin. Voi minä nukuin kuin vauva!

Joulu oli kanssanne ihana. Kotona on aina hyvä olla. Samalla kasvoi jatkuvasti puristava ahdistus siitä, että aivan kohta minä luovun tästä kaikesta. Aivan kohta minä olen Kuopiossa, ja se hirvittää minua. Suunnattomasti. Hampurin lentokentällä askel oli kevyt, eikä matkalaukkukaan painanut mitään. Kai sitä mietti, että ainahan voi palata.

Nukuin kuin vauva, kävin aamiaisella kello kolme ja palasin kotiin. Siitä asti olen näpyttänyt opparia. Nyt kampaan tukan ja menen halailemaan Janinaa.

Siitä minä oikeastaan halusin sinulle kertoa. Olin juuri melkein viikon ilman pestopastaa!

Rakkautta sisko rakkautta.

Joulukiire, joka vuosi sama laulu

Hei nuppu,

Mitä haluat joululahjaksi? Mitä äidille, entä isille? Elkestäkään en tiedä, Juho tuntuu olevan silti haastavin. Sitäpaitsi, matkalaukussani on vain 20kg tilaa. Rakas Joulupukki, mitä teen?

Janinan idea oli ostaa pehmoleluhai. Leikata se auki, laittaa sen sisään pehmolelusammakko. Sammakon sisällä on torakka. Torakan sisällä kynä. Kynän ympärillä lappu, johon on piirretty sydän, jottei lahja tuntuisi raa'alta. Mielestäni kyseessä on tämän joulun hittituote.

Kaksi yötä kuuntelen vielä Reeperbahnin ääntä, kunnes ne vaihtuvat Hämeentien huminaan. Tänään olen joulupäivällisellä Olella, Janina kokkaa perinteistä jouluankkaa. En tiedä koska pakkaan, en tiedä koska ostan joululahjat, mutta voi kuinka ihanaa kun saa tuntea itsensä kiireiseksi!

Olen töissä, odotan Matthiaksen vastausta viimeiseen kysymykseen kunnes pääsen lomalle. Minulla on Carolalle lahja, jätän sen toimistolle lähtiessäni. Tämä on niin kummallinen työ. Matthias tuli pitkästä aikaa toimistolle, ja tuli heti halaamaan. Minä tassuttelen täällä villasukissani ja hippipipossani. Aina kun löydän banaanin, minä hotkaisen sen. Keittelen Cappuccinoa, täytän tiskikonetta. Sitten minä istun sormet sauhuten koneelle ja laitan homman pakettiin. Ja sitten me kokkaamme yhdessä, syömme yhdessä, ja minä lähden ystävieni kanssa ulos. Kansakunnan hyvinvointi olisi aivan eri luokkaa, jos työt olisivat aina tällaisia.

Kaksi yötä ja koneeni laskeutuu. Sitten minä syön ruisleipää. Olethan kanssani silloin iltapalalla?

Rakkaudella,

Sisko

Sylvian joululaulu ja kirkollisvero

Kaunis pieni ihana,

Minulla on mielipide kirkollisverosta. Siitä prosentista, joka ropsahtaa jokaisesta palkastani jonnekin, enkä ole tarpeeksi aktiivinen tietääkseni minne se menee ja kuka sillä syö. Minä sitä kuitenkin maksan, olen maksanut yhtä kauan kuin minulla on ollut verokortti, ja aion maksaa jatkossakin.

En lue kirkon uutisia. Helsingissä Kirkkoa ja Kaupunkia tuli selattua vilkaistakseni Ville Rannan viikottaisen karikatyyripiirroksen, ja kun Kuopiossa oivalsin että "jäsenlehteni" nimi on Kirkko ja Koti, se sai minut tuntemaan itseni kovin maalaiseksi. Kirkko ja Koti on ollut siitä lähtien ikkunanpesuväline. Kerran taittelin siitä hatun.

Media huutelee minulle usein Päivi Räsäsen käsittämättömistä näkemyksistä, ideoista joissa pitäisi kieltää lisää ja puheista joissa Raamattu on lain yläpuolella. Media tekee usein kirkosta vitsin, ja minun sukupolveni edustajat nauravat sille. Joskus nauran minäkin. Etenkin silloin kun kyse on vain yhden mummoshenkilön putkinäköisyydestä. Henkilön, joka ei itse edes aio kokeilla, mutta tuomitsee jo pakkauksen perusteella.

Minä olen kuitenkin salaa ylpeä palkkakuitissani näkyvästä prosentista, joka ei tupsahdakaan minun tililleni, vaan tilille jota en kunnolla tunne. Jotenkin minä koin myötähäpeää kun Homokeskustelun myötä ihmiset äänestivät jaloillaan käymällä osoitteessa eroakirkosta.fi. Niin helppoa se nykyään on, meille pakanakansalle, nettiin vaan ja näps ja siinä se päätös nyt sitten on. Eilen kirkosta erosi 173 henkilöä.

Kun olin kauneimmassa teini-iässä Helsingin Kaupunki lakkautti Vuosaaren Urheilutalon yhteydessä toimineen nuorisotalon. Sille ei ollut enää tarvetta, olihan meillä nurkan takana Kallahden nuta. Porukka hajosi, me istuimme leksulla, katosten alla ostarilla, metroasemalla. Mustina talvi-iltoina me joimme kaljaa Rastilan rannassa ja hengasimme Shellillä vielä kun se oli pystyssä. Nykyään siinä on Lidl. Taisin silloin jopa kirjoittaa tulenkatkuisen sähköpostin jollekin kaupunginvaltuutetulle Aleksanterinkadun lämmittämiseen investoinnista Nuorisotalon sijasta. Sitten elämääni tuli HGC. Hard Gospel Cafe.

Asiaa sen enempää ajattelematta voin vakuuttaa, että ripari oli loistokokemus 15-vuotiaalle eksyneelle teinille. Riparin jälkeiset ajat Gospelin parissa, tarinat lauantai-iltojen Jeesus-bussista ja isoskoulutus. Silloin kun on liian aikuinen ollakseen lapsi vanhemmilleen, tarjosi isoskoulutus hyvän sijan olla aikuinen lapsille. Sai kantaa vastuuta kantamatta oikeasti vastuuta. Myönnän kyllä, että mieltymykseni huiveihin, maailmankaikkeuteen ja nilkkakoruihin vei minut enemmän Protu-piireihin, mutta silti tarjolla oli aina HGC.

Jos siis eroakirkosta.fi tarjoaisi mahdollisuuden kirkosta eroamisen sijaan sijoittaa kirkollisveroni haluamallani tavalla, jakaisin sen seuraavasti:
-Kirkon Nuorisotyö
-Kirkon Vanhustyö
-Kirkon Siirtokuntatoiminta (kuten Hampurin Merimieskirkko)
-Kirkon Kriisiapu
Muut huolehtikoon kirkon sunnuntain jumalanpalveluksista, pääsiäismessuista ja Raamattujen uusista painoksista. Mielestäni kirkko on hieno instituutio. Jokaisessa suuressa insitituutiossa on virheensä. Annan käsittämättömän homokeskustelun kyllä kirkolle anteeksi, niin pitkään kuin kirkko takaa minulle Kauneimmat Joululaulut Hampurin merimieskirkossa. Minun puolestani Kirkon jäsenlehden voisi lopettaa, jos niillä rahoilla vaalitaan kauneimpia arkkitehtuurin ilmentymiä jotka ovat säilyneet vuosisatoja ja joita me kaikki käymme matkoillamme kuvaamassa. Amatöörikuvaajana usein kuvaan sattuu rakennus risti katollaan, ihan vain siksi että se on vaikuttava. Ja kertoo niin minun kuin maailmankin historiasta.

Koska niin se vain on, läpi vuosisatojen, jotain kirkko on tehnyt oikein. Yhteenkuuluvuus ja turvallisuuden tunne. Niin kauan kuin minulla ei ole aikaa eikä voimia rakentaa sitä kaikkea itse, niihin voisin laittaa pienestä palkastani enemmänkin.

Ja jouluaattona minä laulan haudalla virren numero 30, Maa on niin kaunis. Niinkuin jokaisena jouluna. Koska aivan huomaamattani ja salakavalasti minä kuulun tähän kirkkoyhteisöön, eikä se häiritse minua tänään ollenkaan.

Nyt Reeperbahnilla tuoksuu Glögi. Jotain pakanallista tähänkin hetkeen siis.

Rakkaudella,
Isosisko

Xaver, pettymysten tulva

Muruseni,

Se kaikki alkoi jo reilu viikko takaperin Karinan postatessa Facebookiin myrskyvaroituksen. "Suurin hirmumyrsky sitten vuoden 1962", "Vesi nousee metrejä, kaupunki tulvii", "Varautukaa sähkökatkoihin, junat eivät kulje".

Hurrikaani Xaverin oli määrä saapua vieraaksemme torstaina iltapäivällä. Keskiviikkoiltana minä menin nukkumaan ajatellen, että en kyllä ole ostanut ruokaa varastoon. Ehkä selviän tämän myrskyn yli pipareilla. Nukuin huonommin kuin aikoihin, mutta torstaina herätessäni oli taivas vaaleanpunainen.

Tiedäthän, hiljaista on ennen myrskyä. Niinkuin pyrstötähden lähestyessä Muumilaaksoa minä vaelsin metsän läpi taivaan värien vaihtuessa, repussani vaihtovaatteet, insuliineja viikoksi, kamera, suklaajemma. Jalassa punaiset kumpparit, päässä valkoinen pipo ja kädessä sateenvarjo. Ympärillä puut huojuivat kummallisesti ja linnut lentelivät levottomasti. "Tästä tulee oikea myrsky" minä mietin ja salaa jopa vähän hymyilin.

Carola katsoi minua kummastuneesti saapuessani toimistolle. "Luulin ettet tule, kaikki koulut on suljettu ja myrskyvaroituksia huudellaan kaikkialla." "Minä olen varautunut" sanoin, keitin kahvit ja istuin koneelle. Koko iltapäivän radio kertoi meille myrskykuulumisia. "Xaver on saapunut rannikolle", "Vedenpinta nousee Elbellä", "Kaukojunat eivät kulje pohjois-Saksassa", "Lentoja perutaan". Neugrabenissa olimme suojassa mäkien katveessa, jossain kaukana muutama puu heilui tuulessa, mutta muuten ei mikään muistuttanut myrskystä. Neljän aikaan tuli pimeää, ja minä päätin lähteä kokeilemaan josko lähijunat vielä kulkevat.

Pettymysten pettymys tämä Xaver sanon minä. Junat kulkivat normaalisti. Jäin Elben varrella pois ja kävin katsomassa kuinka myrsky oli alkamassa. Tai siis kuinka Elbe virtaa normaalisti ja kuinka kohta alkaa sataa. En voi ymmärtä tätä hössötystä, joki oli tavallisen rauhallinen.

Kotona nukuin päikkärit, keitin normaalisti Gnoggheja ja kävin normaalisti Pennyssä. Penny oli normaalisti auki, samoin kaikki kioskit, metroasemat, kaikki. Lähdin kuitenkin tulvavaroitusta pakoon Andreakselle istumaan iltaa Mikhailin ja Andreaksen kanssa, eihän kukaan halua olla tulvan alla yksin. Ja vielä tarkennuksena, St Pauli on alueena aivan Elben varressa ja matalammalla kuin Altonan taka-osat. Neljäs asuinkerros tuntui myrskyvaroitusten keskellä huomattavasti turvallisemmalta kuin tämä toinen, ja kämppisteni poissaolo syvensi kauhuani tulvivasta Reeperbahnista. Matkalla tuuli riepotti puita ja junaa, mutta soitellessani summeria kadun varressa tapahtui jotain. Lumisade alkoi. Siinä minä seisoin ja tuijotin hiutaleita. Unohdin reagoida oven avaamisen merkkiääneen ja jouduin soittamaan uudestaan.

Myrskyillan, jolloin sähköjen oli tarkoitus katketa ja maailman pimetä, ikkunan takana leijaili hiljalleen hiutaleita. Lopulta lumisade väistyi ja tähdet tuikkivat kuin Titanicin upotessa. Ja siinä me istuimme, pöydällä Beck'sejä, Choko Crossiesseja ja puhuimme maailman politiikasta. Me puhuimme matkustamisesta ja ruoasta, historiasta jota emme tunne, kulttuureista. Nauroimme ja hymyilimme, vuosituhannen myrskyn riepotellessa maailman kauneinta kaupunkia. Lopulta nukahdin oikeaan sänkyyn kuulematta myrskyä tai tuulta, miettien kuinka Reeperbahn saattaa parhaillaan täyttyä vedestä. Näin unia lauttojen rakentamisesta, mutta aamulla taivas oli kirkas.

Yöllä oli vesi noussut kalatorilla niin, että rakennus oli puolillaan vettä. Kaikki uutiset huutavat tulvista, mutta kaupunki sykkii kuten aina. Alsterilta oli poistettu 8 surffaajaa sakonuhalla, Alsterilla surffaaminen on nimittäin kielletty. Twitterissä kerättiin Kaaos-aiheisia biisejä, joita soitetaan kalatorin läheisyydessä kunnes tulva vie PA-kamat mukanaan. Hampurilla oli oikea asenne tulvaan, otetaan siitä ilo irti.

Perjantaina satoi vuoroin rakeita, vuoroin vettä, ja välillä aurinko paistoi niin ettei myrskystä ollut merkkiäkään. Carolan kanssa ennustimme maailmanloppua kun radiosta alkoi toinen myrskyvaroitusten kierre.

Lähempänä puolta yötä minä kävelin kalatorille. Suuresta tulvasta on muistona vain lätäkkö. Anteeksi tämä lynttäämiseni, mutta minä odotin hirmumyrskyä. Sellaista, että puut lentävät ja taloista puuttuu katot. En tiedä miksi, mutta minä olisin kaivannut jotain sellaista. Luonnonvoimien edessä ihminen saa tuntea itsensä ihanan pieneksi, eikä silloin sellaisilla toisarvoisilla asioilla kuin raha tai kauneus ole mitään väliä. Siksi niitä myrskyjä pitäisi olla silloin tällöin. Noin niinkuin muistutuksena.

Rakkaudella,
Siskosi

Yksi tarina eräästä maanantaista

Hei suloinen,

Maanantait. Niissä on sitä jotain.

Heräsin maanantaiaamuna matalan verensokerin tunteeseen vähän vaille kuusi aamulla. Suu täynnä maitoa, banaania ja tummaa suklaata tuijotin kelloa. Haluanko nukkua vielä kaksi tuntia, enkä varmasti herää ajoissa kellonsoittoon, vai reipastunko. Päätin reipastua siis aamukuudelta ja vedin kengät jalkaan.

Hampurin aamuelämä on minulle vieras. Minä menen aina myöhään töihin, enkä ole koskaan ollut oikeassa ruuhkametrossa aamulla. Kävin siis metroajelulla Altonassa, mutta eihän ennen seitsemää mikään ole auki eikä kukaan matkalla mihinkään. Huomasin, että Reeperbahnin asema on järjettömän likainen ennen aamuvuorolaisten siivousta. Niin likainen, että harmitti ettei minulla ollut kameraa mukana.

Istuin pari tuntia lähettelemässä sähköposteja ja hoitamassa hommia, kunnes kiiruhdin toimistolle. Carolalla oli huono päivä. Joskus toisten huonot päivät vain naurattavat, ja tämä oli juuri sellainen maanantai. Jos kaikki voi mennä pieleen, se menee, ja pianonvirittäjän kaikuvat soinnut alakerrasta eivät erityisesti rentouttaneet tunnelmaa. Kun lounaaseen mennessä Gordana oli heittänyt lounaan pois ajattelemattomuuttaan ja jääkaapin ovi oli jäänyt vuorotellen meidän jokaisen käteen, ei maidon pohjaankeittäminen tuntunut enää missään. Joskus seitsemältä olin turvassa Reeperbahnilla, ja avasin taas koneen.

Kellon käydessä eteenpäin, alkoi maanantaitapaaminen lähestyä. Harkitsin jo tosissani jättäväni vain menemättä, kunnes puhelimeni alkoi kilistä. Rob. Reeperbahnilla. Tulossa luokseni. Ystävänsä kanssa. Tervetuloa.

Kun olin piirtänyt silmät päähän, lähdimme Kosmokseen. Baari oli kattoon asti täynnä porukkaa, liikkuminen oli lähes mahdotonta. Istuimme bunkkerissa nauraen, kertoen tarinoita, jutellen eri kielillä. Suutuin Robille tämän sytyttäensä savukkeensa kynttilästä, niin ei nimittäin koskaan saa tehdä. "Herra Thompsonowski, minun elämässäni on vain yksi merimies, mutta niin suunnattoman arvokas, että sinä et häntä tapa sillä ettet osaa pyytää sytkäriä lainaan." Ehkä se johtui äänensävystä, mutta koko loppuillan oli jollakulla aina sytkäri käsillä Robin ottaessa tupakkansa esiin.

Kello tuli jossain vaiheessa luultavasti yksi. Nousimme bunkkerista yläkertaan baaritiskille ja HUMPS koko baari oli tyhjä. Daavid sulki kassan ja laskimme vielä hanasta oluet, musiikki käännettiin kovemmalle ja me tanssimme. Meitä oli jäljellä kuusi, pieni tanssiva rinki Hampurin sivukujien varjossa. Punaisessa valaistuksessa me hymyilimme, nostimme maljan ja halasimme pitkään lähtiessämme.

Tämä on minun Hampurini.

Joulumaa on joulumaa

Nuppunen,

Minä menen nyt joulutorille. Minun pitäisi niin tehdä mitä tahansa muuta kuin mennä joulutorille pällistelemään, mutta koska pitää tehdä niitä asioita joita tykkää, minä valitsen joulutorin. Siivoaminen, lakanoiden vaihto, imurointi, ei kiitos.

Miten voi taas olla jo viikonloppu käsillä? Vastahan tämä viikko alkoi, vaikka maanantaista onkin jo ikuisuus. En jotenkin tajua aikaa ollenkaan, se vain hupenee huomaamatta. Huomaa että on marraskuun loppu, roikun illat Juhon kanssa skypessä ja sitten istun koneella. Siksi minä menen nyt Louisan kanssa joulutorille. Tilaan Glühweinia ja toivon että jossain soi joululauluja.

Kuura valaisee hieman, mutta ei niinkuin lumi. Pimeys on täällä niin erilaista. Jo kuudelta tuntuu että kello on yli puolenyön ja ihmettelen mihin kaikki ihmiset ovat matkalla. Nekin palaavat töistä, mutta valottomuus luo tunnelman kuin kaikki olisivat istuneet ylityövuorossa ilman varoitusta ja korvausta pikkutunneille.

Ehkä huomennakin on kuurainen päivä. Lämpimiä halauksia iltoihisi pieni.

Marraskuu

Hei kaunein,

Se on jo marraskuun loppu. En voi uskoa. Pitäisi taas roikkua eebuukkerssissa ja varata lippuja ja olla valmiina lähtöön. Enkä minä taaskaan ole yhtään.

Voi pyhä yksinäisyys kuinka ihanaa hiljaisuus onkaan. Tai no hiljaisuus, Felixin musiikki kyllä kantautuu oven läpi, mutta Felix ei ole läsnä. Kukaan ei ole. Ja se on jollain oudolla tavalla älyttömän tyydyttävää.

Ann sitten lähti eilen, otti bussin Berliiniin ja sieltä Tallinnaan. Marina, Irfan ja minä olimme vilkuttamassa bussille, ja vielä yöllä tuli viesti "en voi lopettaa itkemistä". Saatan olla kamala, mutta ei minua itkettänyt. Bussit ja junat vievät eteenpäin, seuraaviin haasteisiin, ja aina voi palata. Hampuri, kyllä minä palaan.

Viime ajat ovat olleen jotenkin raskaita, hieman utuisia. Perjantaina makasin patjallani pitkään ja kastelin pinkkejä tyynyjä kyynelillä hiljaa. Oli Jonin viimeinen matka. Ajatuksissani minä olin siellä läsnä, olin niin läsnä kuin vain voi. Kuitenkin minä valitsin tulevani jouluksi kotiin, en hautajaisiksi. Joni ymmärtää kyllä, niin olisi Jonikin valinnut jos olisi ikinä asettanut osoitteensa itä-Helsingin ulkopuolelle. Mutta aika ei riitä meillä kaikkeen, toiset tekevät jotain ja toiset sitten taas jotain muuta.

Täällä alkaa olla jo joulu. Kaikkialla. Paitsi ulkona on kylmä kuura, eikä hiutaleen hiutaletta ole vielä näkynyt. Ne tulevat vielä, sanotaan, ja minä odotan että olisi hetken valkoista. Valkoinen Reeperbahn ja Glühwein. Junan ikkunat oli peitetty graffiteilla, en saanut nauttia aamuauringosta.

Suukkoja ja lunta,
Siukku

Syöksytään

Hei pikkuinen,

Entäpä sitten kun tuntuu että tapahtuu niin paljon vaikkei tapahdu oikeastaan mitään, että tuntuu että putoaa arjen pallosta ja lähtee pyörimään aivan eri suuntaan ilman mitään päämäärää. Pyörimään, mutta yhtä hitaasti kuin purkka kärpäspaperissa.

Kysessä on nyt joka puolella kauniit ja rohkeat, tunteita ja tuoksuja ja vielä kehnommilla juonenkäänteillä varustetut salkkarit. Minä olin aina kuvitellut että kesä on rakkauden ja tohelluksen aikaa, mutta ei selkeästi Saksassa. Tuntuu että jokainen on jonkinlaisessa ihmissuhdekuopassa ja huutaa sieltä apua, ja sitten ne auttajat heittelevät sinne mätiä köysiä ja putoavat lopulta itsekin kuoppaan.

Laitoin viime viikonloppuna ensimmäisen kerran lämmityksen päälle. Sain kerrasta kovan muistutuksen että olen Saksassa, ja asun tavallaan jonkun muun kodissa. Koko kämppä kuumeni, ja heti sain ohjeistuksen kuinka lämmitystä voi säätää, mutta eihän nuo säädöt mihinkään vaikuttaneet. Vuoroin lämmitys pois ja ikkuna auki, ja sitten taas ikkuna kiinni ja lämmitys päälle. Saunasta kylmäkellariin ja takaisin saunaan. Nyt minulla on jatkuvasti vuotava nenä ja orastava kurkkukipu. Lisäksi aloin tänään yskiä.

Tarvitsen uudet kengät. Tanssin kenkäni piloille viime lauantaina. Olimme kolmen kerroksen irkkupubissa, kun minä jotenkin löysin itseni hetkellisesti. Saksalainen elektrojumputus alkoi ahdistaa jo narikkajonossa, joten ilmoitin reippaasti, että minut löytää sieltä missä soi live-musiikki ja jossa kalja kuohuaa. Tanssin silmät kiinni pitkään, kunnes akustinen kitara kannettiin takahuoneeseen ja kaiuttimista alkoi korvien kidutus.

Tänään on taas viikonloppu. Mutta koska tänään on elämäni toistaiseksi pisin perjantai, en usko että astun ulos kopistani nyt kun Ann on viimein poissa. Laitan valot pois ja mutustan joulutorttua. Laulan tänään Jonille hetken, tänään minä hyvästelen Jonin. Lupaan, jouluna käyn haudalla ja elokuun alussa vien Lemmikkejä. Mutta tänään on se raskas päivä, kun minä en ole siellä missä minun kuuluisi olla. Vaikkei se kyllä mitään muuta.

Rakastan sinua siskoseni, pidähän huoli itsestäsi kun olen täällä kaukana.

Hei ootteko tosissanne?

Nuppunen,

Kai sinäkin jo juoksit Helsinkiin ilmestyneeseen uuteen Starbuck'siin? Jonotit puoli tuntia saadaksesi nimetä Cafe Latellesi koon sanoilla joissa ei ole mitään järkeä; ei siis "Yksi iso latte kiitos" vaan jotain "yksi mucho grande lattocinomöttö, kiitos" ja sitten maksoit siitä kolmen kahvin verran? Sait sanoa nimesi myyjälle ja tavata sen monta kertaa jotta se menee varmasti oikein? Vitsaillessasi myyjälle "haluatko puhelinnumeron myös?" myyjä hymyilee vaivautuneesti. Olitkin vasta kahdeskymmenes tämän aamuruuhkan asiakas joka tarjoaa puhelinnumeroa tai sähköpostia kupin kylkeen rustattavaksi.

Oikeasti. St. Paulissa on meneillään "Leider Neueröffnung" -kampanja. Jokainen yksityisyrittäjä on laittanut liikkeensä ikkunaan kyltin, jossa lukee "valitettavasti uudistumme" ja jokainen on nimennyt liiketiloihinsa uuden toimijan. Nimetyt toimijat ovat maailmankuuluja kahvila-, muoti-, hotelli- ja kauneusketjuja. Alueella oli yksi yrittäjä joutunut lopettamaan toimintansa, kun kahvilajätti Dat Backhus vuokrasi toimitilat huomattavasti korkeammalla hinnalla kuin pieni kahvilanpyörittäjä. Solidaarisesti koko alueen kaikki yrittäjät ottavat rankasti kantaa tähän: "Tämän kaupunginosan maine ja ilme perustuu persoonallisuudelle. Pitäkäämme siitä kiinni."

Vie pieni kolikkosi Helsingissä Tin Tin Tangoon, Sinisen huvilan kahvilaan, Protulle, Oranssille, vaikka edesmenneen ScoopyDoon portaille, mutta älä jonota Starbuck'siin vain siksi että se on coolia. Tai jonota vain, mutta arvosta niitä pieniä pullapuoteja joiden mummot aamun aikaisina tunteina upottavat munkkeja rasvaan ja pyörittävät sokerissa. Jotka omin pienin kätösin rustaavat päivän tarjouksen A-ständiinsä kahvilansa ulkopuolelle. Jotka tiskaavat päivän päätteeksi ja illalla lähtiessään sammuttavat kaikki valot. Myös mainoskyltin.

Helsingin Starbuck'sin kunniaksi käyn tänään kahvilla. Menen metroasemani kioskille ja pyydän että pojat kirjoittavat nimeni kupin kylkeen. Tästä hyvästä maksan pojille juomarahaa hyvästä asiakaspalvelusta, saan itse hyvän mielen ja pieni kioskiyrittäjä on saanut taas kaupaksi yhden kahvikupillisen. Nyt vain toivotaan, että pieni kioskiyrittäjä kohtelee poikia oikeudenmukaisesti hyvinä työntekijöinä, ja sitten maailma on taas vähän parempi paikka. Eikö niin?

Kahvintuoksuisia pusuja pieni.

Kun kyllästyttää

Hei murunen,

Kun kyllästyttää, pitää lähteä kävelylle. Ei niin että pyörähtää lähikaupassa ja matkalla lukee päivän otsikot, vaan niin että saa kantapäähän hiertymän. Silloin tietää tassutelleensa huolet pois ja mieli on taas avoin ottamaan vastaan kaikenlaisia pamauksia.

Kävelin eilen Alsterin ympäri. Oli se sitten sen seitsemän tai yksitoista kilometriä, se tuli tarpeeseen. Veneet ovat poissa, pienessä tihkusateessa sorsat ja ankat nukkuivat sulassa sovussa rantavedessä. En olisi malttanut lopettaa kävelyä, mutta tykytys jalkapohjassa laittoi tällekin huville rajansa. Kotona Ann pakkasi tavaransa ja lähti, minä istuin tietokoneelle. Juorusin Juhon kanssa hetken ja lopulta naputtelin epämääräisiä kommentteja oppariini.

Sitten Janina alkoi höpötellä. Koska meillä kahdella juorukellolla riittää aina laabattavaa, treffasimme Pennyn edessä ja menimme istumaan kaakaolle. Joskus henkinen oksentaminen tulee tarpeeseen, ja koskaan ei voi tietää mistä ystävä hätään löytyy. Me puhuimme ja puhuimme kunnes baari meni kiinni. Ja puhuimme vielä kotiinpalatessa. Miehet, naiset, työt, työttömyys, tasa-arvo ja epätasa-arvo pääsivät kaikki ruodittaviksi.

Myönnetään, että jonkinlainen koti-ikävä tässä oireilee. Valitsin eilen pakastealtaasta pizzan sen perusteella, että sitä saa kotoa ja siinä on suomenkielinen seloste. Tänään menen merimieskirkolle. Katsotaan saisiko se minut jo kyllästymään suomalaisuuteen.

Suukkoja.

Arjen painorajoitukset

Hei pieni,

Elämä on nyt jotenkin jumissa, päämäärätöntä harhailua. Ei yhtään selkeää päätepistettä, ei tavoitetta jota kohti juosta, ei aikarajoja. Olen pussissa. Juon kahvia koska se muka pitää minut hereillä. En voi lähteä pitkälle kävelylle, koska minulla on muka kiire tehdä muuta. Ja kun istun ja istun ja penkki allani lahoaa kun yritän muistaa mitä muuta minun piti tehdä, ehtiikin jo tulla pimeää eikä kävelylle ole mitään järkeä lähteä.

Aloitan opinnäytetyön aina alusta. En saa siihen tolkkua. Sen sisältö on tylsä ja laahaava, enkä innostu siitä ollenkaan. En voi kuvitellakaan, että joku jaksaisi raahautua sen läpi ja keskittyä sen suuriin oivalluksiin, kun itsekään en jaksa. Ja silti opinnäytetyö on juuri se, johon minun tulisi keskittyä aina saadessani pidemmän hetken vapaa-aikaa.

Yritän tehdä seikkailuja Hampurin kujille ja Hampurin syksyyn. Kadut ovat täynnä lehtiä ja aurinko paistaa lämpimästi, vaikka ikkuna onkin aamuisin huurussa. Seinän takaa kuuluu musiikki, ja jaksan aina ihmetellä kuinka jotkut osaavat vain olla. Ilman kiirettä ja huolia, ilman suuntaa ja tavoitteita. Ehkä se tosiaan menee niin, että unelmien toteuttamisen esteeksi muodostuu lähinnä elämä itsessään, ja arjesta irti riuhtoutuminen muuttuu sekin arkiseksi, jos sitä tekee päivästä toiseen.

Arki. Miksei muissa kielissä ole sille sanaa samanlailla kuin suomeksi?

Halauksia pikkuinen.

Kirkko miehille mereltä ja yöllinen tori kirpuille

Kirppuni,

Koska makasin eilisen illan patjallani kuulokkeet päässä, ei minulla ole tarinaa Hampurista. Olisin oikeastaan missä tahansa maailman kolkassa voinut kaivaa nenää verkkareissani tietokoneen äärellä tuntitolkulla, siksi en siis keskity kirjeessäni eilisiin tapahtumiin ollenkaan.

Kävin siis toissapäivänä merimieskirkolla. Portugalilaiskortteleiden päässä on kovin paljon suomalaista seurakuntataloa muistuttava -no, siis seurakuntatalo. Ruskeanpunaista kapeaa tiiltä, valkoista muurausta, lasiovet. Kaikki ikkunat ovat tuplaikkunoita, joita ei Saksassa muuten näe kyllä missään. Ja sisääntuloaulan kahvilassa on karjalanpiirakoita, munkkeja, korvapuusteja, täytettyjä ruisleipiä. Ja tyttö kassan takana sanoo "no terve".



Merimieskirkolla on keskiviikkoisin suomenkielinen improteatteriryhmä, jota halusin käydä vilkaisemassa. Osallistujia oli tällä kertaa jopa kaksi, minä ja ohjaaja Satu. Satu on suunnilleen minun ikäiseni, asuu poikaystävänsä kanssa täällä ja opettelee saksaa. Kaksi ja puoli tuntia me juorusimme ja venyttelimme ja vedimme jonkin improharjoituksenkin. Liikunnaksi tätä aktiviteettiä ei voi missään nimessä lukea, mutta tulipahan tehtyä sentään jotain. Noustua patjalta ja lähdettyä ulos.

Merimieskirkolta kiirehdin Weird People-tiimin kanssa yökirpparille. Hyppäsin St. Paulissa U3:een, vaihdoin Sternschanzessa S-junaan ja jäin Holstenstrassella pois. Kävin kioskilla ostamassa limun ja Maltessereita ja nauratin myyjää sählätessäni lompakkoni kanssa. Kävelin Max-Brauer-Alleelle ja huomasin olevani nälkäinen ja väsynyt, en yhtään kirpparituulella. Löysin tiimini ja aloitimme kiertueen.

Nachtflohmarkt on siis kirppari, joka on toteutettu ihanan eurooppalaisittain. Korttelin verran baareja on auki, ja kaikki korttelin baarit ja klubit ovat täynnä kirpparipöytiä. Baareista saa ostaa kaljaa ja joistain jopa vohveleita, shoppailun lomassa. Lähes joka baarissa paikalla oli DJ soittamassa rauhallista taustamusiikkia, mutta kuitenkin niin että ihmiset hieman notkahtelivat basson tahdissa. Näinä hetkinä tiedän olevani poissa kotoa. Eikä se haittaa minua yhtään.

Nälkäni ja väsymykseni keskellä kohtasin valokuvaajan. Sellaisen, niinkuin sinä kerroit kohdanneesi jonkun josta et ollut varma tunnetko hänet vai et. Myöhemmin vasta muisti palauttaa aiemman kohtaamisen, ja se alkaa naurattaa. Valokuvaaja voisi olla minulle sellainen, etten kohdatessa ole varma olemmeko tavanneet, mutta myöhemmin purskahdan keskellä katua nauruun. Valokuvaaja nimittäin myi otoksiaan, kuumakiinnitettynä MDF-levyille, kovin hauskoja kuvia. Hän halusi esitellä minulle kuvan makuuhuoneestaan. Kuvassa oli puinen ovi ja seinästä tippui maali. Hänellä oli kuva myös ruokasalistaan. Kuvan keskellä on WC-pönttö, ja seinälaatat halkeilevat ympärillä. Minä nauroin niin että vettä valui silmistä. Lupasin palata asiaan.

Tänään käyn tivolissa. Haluan ottaa kuvia valoista illalla. Kaipaan sinua pieni.

Kiukkupuuskien tavallinen torstai

Pikkuiseni,

Olen pyhästi päättänyt, etten kirjoita sinulle silloin kun minua kiukuttaa. Kun tekee mieli potkia ilmaa ja heitellä tavaroita niin että kuulee särkyvän posliinin vihaisen kilahduksen vaasien kohdatessa kiiltävän klinkkerilattian. Nyt kiukku alkaa jo hellittää, söin ämpärillisen pestopastaa ja avasin suomalaisen suklaalevyn.

Minä olen kiukutellut tänään Jonille koko päivän. Anteeksi, mutta pakkohan minun on saada näitä ajatuksia jotenkin ulos. Ja Joni on aina antanut kaikki kiukuttelut anteeksi, tuskin siinä mikään on muuttunut. Minä vain aamulla melkein kuulin Jonin nauravan junassa, mutta koska se oli vain etäinen heijastus jostain alitajunnasta, en edes nostanut katsettani. Se on järjetöntä, kuinka kovasti haluaisi halata ja kohottaa kulmiaan kohtalokkaasti sanoessaan "Joni. Ota tossut pois". Maailma on muuttunut, mutta ikävä ei taida lähteä kulumalla. Sellaista se on, ihmiselo.

Vai kävit sinä Porissa. Poriin on pitkä matka, varsinkin jos ajelee noin niinkuin säännöllisesti tuota väliä. Kai siellä sitten on hyvät pizzat, onko? Eikä se autolla ajaminen enää ensimmäisen sadan kilometrin jälkeen jännitä, sitten siitä tulee tylsää ja poppia pitää kääntää lujemmalle. Annoitko Antin ajaa ollenkaan?


Porista tuli mieleeni rokkisiskoni Maria. Tai oikeastaan tämänhetkinen tilanne Annin asumisasetelman kanssa. Ann kysyi, saisiko olla ensi viikonlopun meillä. Tiedäthän, kahdeksassa neliössä. Minuun iski pieni ahdistuksenpoikanen, kyllähän se 31 neliötä riitti kahdelle kärkkäälle pirulle, mutta kahdeksan neliötä on ihan oikeasti liian vähän, jos kyseessä ei ole sisko tai veli tai sellaiseen verrattava. Ja siis viikonloppuhan menee kevyesti, viikkokin menisi, mutta koska Annin tilanne saattaa millä tahansa hetkellä heittää häränpyllyä mihin suuntaan tahansa... noh, pelkään siis että maanantai vaihtuu sunnuntaiksi ja sunnuntai lauantaiksi ja yhtäkkiä onkin jo joulu, ja siinä me istumme syömässä pannukakkua ja minä muutan lopulta Ibizalle että saan taas oman rauhallisen kopin. On kovin ahdistavaa yrittää olla samanaikaisesti hyväsydäminen ja itsekäs.

Luulen, että kirjoitan sinulle uudestaan huomenna. Kerron Merimieskirkosta ja kerron yökirpparista. Nyt haluan käpertyä patjalle ja sulkea silmät. Huomenna on nimittäin työpäivä.

Puspus!

PS. Huomenna aukeaa WinterDom, ja minä olen sittenkin täällä. Maailmanpyörä hehkukoon Hampurin yllä, minä nukun.

hiljaa, hiljaa, hiljaa

Söpöimpäni,


Poistin puhelimestani lopulta kaikki Appsit, kun puhelinparka ei enää reagoinut hellimpääänkään kosketukseen. Ehkä se piristyy tästä, katsotaan.

Maanantaina upposin taas Kosmoksen punaisille sohville, kädessäni Astra ja ympärilläni kielten sekamelska. Ystäviä, tuttavia, reissaajia, uusia naamoja, vanhoja naamoja ja halauksia. Saksalaisten mielenkiintoinen keskustelu pornoteollisuudesta korvissani kun meinasin nukahtaa kylmille betoniportaille. Sellaisia ovat maanantait, täynnä mielipiteitä ja naurua.

Tiistaina laitoin pannukakun uuniin ja tein Annin saksanläksyjä. Tai siis Ann niitä teki, minä nauroin
katketakseni niiden yksinkertaisuudelle. Muistin, kuinka ne joskus olivat minullekin haastavia ja kuinka en ymmärtänyt niistä sanaakaan. En tehtävänantoa, saati sitten ratkaisua jonka voi luntata kirjan lopusta. Olen saattanut siis matkan varrella oppia jotain, ollakseni kuitenkin hieman umpio, saksaa minä kuitenkin osaan.

Istuimme Miken kanssa Michaelis Kirchen viereiseen ravintolaan, Old Commercial Roomiin. Tilasimme annoksen nimeltä "Original Hamburger Labskaus" ilman että kummallakaan oli mitään hajua Labskausista. Kuulemma hampurilainen erikoisuus, kuuluu kokeilla mikäli viettää Hampurissa aikaa. Terveisiä venäjän makumaailmasta, Labkaus oli herkullista! Punajuuret ja suolakurkut eivät lukeudu päivittäiseen ruokavaliooni, mutta koska annos oli maukas perunamuusi jonka sekaan oli mörssätty lihaa päällään kaksi paistettua kananmunaa, täytyy myöntää että mauissa ei ollut kokki säästellyt. Vinkkinä siis tämä, jos joskus päädyt istumaan utuisessa ravintolassa, jonka hanasta saa Astraa ja taustalle kohoavat Elbphilharmonie ja satamanosturit.

Tänään käyn testaamassa kielitaitoani kohtalontovereiden kanssa. Katsotaan kuinka siinä käy. Kerron sinulle siis Hampurin merimieskirkosta heti kun olen saanut kupillisen Juhla Mokkaa ja karjalanpiirakan.

Halauksia ihana, älä ole masentunut. Pussailisin sivusiiliäsi jos et olisi niin kaukana.

Kotona sittenkin

Hei kukkaseni,

Saavuin takaisin Hampuriini, minun sydäntäni hymyilyttää.

Koko lentomatkan olin oma kiukkuinen itseni. Minua ärsytti ihmiset, jotka eivät osaa lukea lähtöportteja taululta. Minua ärsytti ihmiset, jotka tuovat käsimatkatavarana ruumiinmentävän matkalaukun. Minua ärsytti ihmiset, jotka eivät käytä deodoranttia ja sitten minua vielä erityisesti ärsytti ihmiset, joilla on kiire nousta seisomaan lentokoneessa ennenkuin kone on pysähtynyt. En voinut välttyä ajatukselta "onko tämä sittenkin virhe", kun kiukunpuuska ei tuntunut menevän millään ohi, enkä nyt viitsi valehdella että olisin kokenut jonkinlaista innostusta tai kotiinpalaamisen tunnelmaa. Lentomatkalla minä en kiukun lisäksi tuntenut oikein mitään.

Lentokentältä hyppäsin S-junaan ja mietin, pitäisikö minun soittaa jollekulle. Kenelle minä soittaisin? Istuin koko matkan puhelin kädessä valmiina näppäilemään numeron, kunhan ensin keksisin kenen kanssa haluaisin jakaa paluutunnelmani. Liian nopeasti olinkin jo Reeperbahnin aseman sinisessä päässä, rullaportaissa joissa haisee sunnuntaiaamun kusi. Avasin kotioven ja ummehtunut rappukäytävä läikähdytti pienen hymyn huulille. Taisin sittenkin tulla takaisin kotiin.

Kuten kunnon metsästäjä, lähdin heti kebabeläinjahtiin. Naapurini Dönermiehen luona oli jono melkein ulos asti, mutta ängin kuitenkin sisään jonon jatkoksi. Dönermies vilkaisi minua ja samassa hetkessä koko olemus muuttui, selkä suoristui, hartiat vetäytyivät taakse, hymy levisi silmiin. "Olit niin kauan poissa etten tiennyt lähditkö pysyvästi!" mies huudahti. Koko jono kääntyi katsomaan. Hmymyilin takaisin. "Olin vain lomalla, nyt olen takaisin ja minulla on kamala nälkä."

Juttelin dönermiehen kanssa donermiehen leipoessa jonolliselle asiakkaita taikadönereitään. Kerroin Suomesta, syksystä, tähtitaivaan kirkkaudesta ja rauhallisesta luonnosta. Dönermies kertoi Reeperbahnin tarinoita samalla kun pakkasi minulle Dürümin matkaan. Muut asiakkaat toivottelivat hyvää ruokahalua, hymyilivät lähtiessään. Ja minä hymyilin tullessani patjalleni natustamaan saalistani.

Aamulla ostin purukumia metrokioskilta. "Tyttö! Sinä olet takaisin! Miten meni loma?" tervehti kioskin poika. Hymyilin, ja kerroin että on mukava olla takaisin täällä. "Sydämellisesti tervetuloa" sanoi poika ja minä hyppäsin S-junaan.

Töissä minä ahkeroin, keitin cappucinoa, uppouduin lukuihin ja numeroihin, taistelin tulostimen kanssa ja lopulta haukuin puhelimessa naisen joka yritti huijata Carolaa. Aamulla satoi niin että vaelsin töihin hai-saappaissani ja paluumatkalla olin niin laiska, että matkustin suoraan kotiin. Huomenna minä menen ostamaan tiivistettä ikkunaan, en vielä tänään. Tänään olen liian laiska.

Istun sängylle, avaan tietokoneen. Aion kohta nousta, haen vessan seinältä pysähtyneen kellon ja korjaan sen. Kuulen eteisen oven avautuvan, kuulen matkalaukun raahautuvan äänen. Kuulen tervehdyksen "Abend!", enkä tunnista ääntä. Nousen sängyltä ja kurkistan eteiseen. "Olen George, uusi kämppiksesi".

Tästä alkaa uusi luku.

Lämmittäviä halauksia pikkuinen.

Matkatunnelmissa

Hei muru,

Nukun vieressäsi tänä yönä.

Nyt käyn kaupassa, pakkaan repun ja juon Miken kanssa Astran. Sitten minä menen junalla lentokentälle ja istun lentokoneeseen. Amsterdamin kautta olen luonasi ihan kohta.

Nyt puhutaan tunneista.

Halauksia!

Nostureiden varjoja yössä, kadulla soi haitari

Pikkuiseni,

Tänään on tiistai. Minun lentokoneeni lentää torstaina. Amsterdamin kautta minä lennän Helsinkiin ja matkaan sieltä Kuopioon. Ja aivan hetken kuluttua minä tulen takaisin, ja silloin on kaikki toisin.

Me kävelimme Irfanin kanssa Altonasta Landungsbrückenille. Puistot olivat täynnä ihmissilhuetteja, eikä askelmia portaikossa voinut erottaa. Kello ei ollut edes kahdeksaa ja oli jo yö. Mutta tänään on viimeinen lämmin syyspäivä. Tai ehkä huomenna. On niin lämmin että villapaita tuntui olevan liikaa, takkia en edes ottanut matkaan. Me kuleksimme Elben vartta välillä jutellen ja välillä omiin ajatuksiimme uppoutuneina.

Minä unohduin pitkin matkaa uudestaan ja uudestaan tuijottamaan valaistua telakka-aluetta, sen nostureita jotka piirtyvät valaistuna yötä vasten ja niitä suuria laivoja jotka odottavat olevansa kokonaisia päästäkseen maailman merille. Se on hassua, voisi kuvitella että juuri näillä rannoilla syttyy sydämeen tuli seilata joet ja vuonot ja suurten merten halki tuntemattomaan. Ehkä toisille syttyykin. Minun nilkoissani sen sijaan tuntuu kepeys siitä, että minulla ei ole kiire minnekään. Tai ehkä voisin seistä lähempänä telakkanosturia, nojata sen siniseen runkoon ja ottaa siitä valokuvia pienen sateen tihkuttaessa valokeilojen läpi. Sen verran minä juuri haluaisin liikkua.

Voi olla että palatessani minulla ei ole enää Irfania. Eikä Annia. Voi olla, että arki on silloin aivan toisenlainen. Minä en nimittäin palaa kaupunkiin jonka kadut ovat tuntemattomat ja jossa puhutaan hassua mutta niin tuttua kieltä. Minä palaan minun Hampuriini, jonka kujilla olen laulanut, jonka katuja olen valokuvannut ja jonka porttikongeissa olen nauranut kyyneleet silmissäni. Minä palaan kaupunkiin, jonka metron äänen kuulen unieni läpi ja jonka läpi virtaavan joen aaltoihin olen heittänyt kolikoita. Kaupunkiin, jonka asemien kuulutukset saavat minut nauramaan ja jonka puistoissa ihmiset istuvat ilman vilttejä, kahviloihin ja leipomoihin, aamiaisten ääreen.

Tänne minä palaan. Mutta ensin pitää lähteä.

Vielä tämän yön minä nukun ikkuna auki, Reeperbahnin ikuista vappua kuunnellen. Toivon sinunkin kuulevan sen, se tekisi sinullekin pienen jäljen sydämeen.

Kisses, honey, kisses.

Every day something new they say

Hei muhkuraiseni,

Minä tiesin, että Mikeen tutustuminen tulisi muuttamaan minun arjessani jotain. Joistain ihmisistä sen vain tietää, ensisilmäyksellä. Äläkä nyt ymmärrä väärin, saman ensisilmäyksen olen jakanut niin Robin, Lenan kuin Ivanankin kanssa. Ensisilmäyksen, jonka jälkeen tiedätte jäävänne toistenne ihon alle.

Perjantaita minun on nyt pakko sivuta muutamalla lauseella. Perjantaita, jolloin johtaja Hyvärinen suvaitsi saapua Hampuriin kollegoidensa kanssa, ja jolloin istuimme pitkän kaavan illallisella kamalassa räkälässä, ja jolloin yritimme saada aikaiseksi oikeankokoisen ravintolalaskun siinä kuitenkaan onnistumatta. Hampuri, sinä ihanan edullinen kaupunki. Sain siis tosiaan viettää aikaa seurueessa, jossa Mojitoon tilattiin lisää rommia. Kumma juttu, rommi saapui laseissa ja matkassa Pepsit. Tässä seurassa ei Pepsiä juoda, nyt ollaan Reeperbahnilla. Lopulta jätin pojat Reeperbahnille ja suuntasin itse muutaman kulman taakse Annan tupareihin. Tarina kertoo minun olleen Annan juhlissa monta kertaa, monta kertaa kävin hyvästelemässä muut, ja monta kertaa palasin takaisin. Yhdessä välissä minun nimittäin oli kiirehdittävä takaisin Reeperbahnille, minulle oli nimittäin varattu paikka pöytäseurueeseen. Strippiklubille. Ja pääsin jopa ilmaiseksi sisään.

Täytyy myöntää, että lauantaiaamu oli halju. Ja lauantai-iltapäivä. Niin arkinen lauantai, sellainen, johon en olisi halunnut joutua. Lauantai, jolloin ei odota mitään, ja tavallaan toivoisi olevansa toisaalla. Niinpä minä repäisin, laitoin viestejä ja sovin tapaamisen Sommersalonin eteen yhdeksitoista. Kuten kuvitella saattaa, siinäkin oli sitten jotain haljua, kaikki olivat väsyneitä ja kertasivat edellisen illan tapahtumia. Mutta sitten me löysimme tanssilattian, Sommersalonin takaosan ja lopulta HeadCrashin toisen kerroksen ja hypimme ja nauroimme ja salaa minä mietin, että tämä olisi ollut minun viimeinen viikonloppuni. Ja tämä ajatus sai minut hymyilemään, sillä niin ei ole. Vielä ei ole viimeinen mikään.

Sunnuntaina minä eksyin Jungfernstiegin metroasemalle. Vaeltelin etsien ulospääsyä, ja lopulta nousin katutasoon Thalia-teatterin kulmalta, varsin kaukana Applen liikkeestä, jonka edessä minun piti tavata Irfan. Me kävelimme Gängevierteliin ja astuimme Siperiaan. Oikeasti pieni, me istuimme Siperian alakerran stagehuoneeseen syömään vegaaniaamiaista, me ja kaikki Hampurin hipit. Usko minua, en ole saanut parempaa aamiaista koskaan missään. Ja pienen hetken kaipasin rastoja takaraivolla niin, että minun teki mieli sulkea silmät ja laulaa laulua päivänsäteistä ja menninkäisistä. Tämä kulttuuri on kadonnut Helsingistä, tai sitten minä olen siellä vain niin vanha, etten enää löydä takaisin.

Karkasin Siperiasta kohtaamaan Miken. Me menimme hattumessuille. Kyllä, messut joissa esitellään hattuja. Kokemus oli loistava ja matkaani tarttui -aika kovalla hinnalla- uusi perheenjäsen. Pölöpipo.

Pölöpipo päässäni me kuljimme sunnuntaisessa Hampurissa. Löysimme puiston, jossa on suuria lamppuja joiden päällä voi istua. Joimme vale-Fantaa. Istuimme kahvilassa, matkustimme S-junalla, istuimme International Cafeessa ja lopulta kaappasimme Annin matkaan ja suuntasimme Grosse Freiheitille. Karaokebaari oli vielä puoli tuntia kiinni, ja päätimme odottaa.

Meillä ei ollut rahaa, eikä meillä ollut mitään tekemistä. Keräsimme laukkujen pohjilta kolehdin, tällä saadaan jokaiselle kaksi olutta ja yksi yhteinen tupakka-aski. Ja karaokea. Ja niin me istuimme pitkälle iltaan karaokebaarissa, laulaen mitä ikinä sattui, ihan vain siksi koska me voimme.

Tänään me kohtaamme maanantaitapaamisessa ja kommunikoimme viittomakielellä.

Suukkoja pieni, suukkoja.

Kadut tulvivat, me emme osaa uida

Hei kaunis,

Kun istahdan ikkunalaudalle, sade kastelee hihan. Mutta koska sade tulee lähes suoraan ylhäältä, ei ikkunalta tarvitse siirtyä kuin kankun verran sisälle, eikä sade silloin haittaa. Tai ei se haittaa muutenkaan.

Reeperbahn tulvii. Autot seisovat ruuhkassa ja kiukkuiset saksalaiset kuskit nojaavat volkkareidensa torviin. Vettä on kaduilla niin, että voisin ottaa kuvan ja valkoisella tussilla piirtää hain eviä kaduille. Siellä ne hait metsästävät niitä saksalaiskuskeja, joiden volkkarit uppoavat syyssateeseen ja vain punaiset kumisaappaat voivat pelastaa lapset haiden hyökkäyksiltä. Minä laitan villasukat jalkaan ja kietoudun uuteen villapaitaan. Tällä viikolla minua on ensimmäisen kerran alkanut epäilyttää. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Tätäkö minä haluan? Mitä minä haluan?

Lokakuun lopun piti olla aikamerkki. Minun piti saada lähteä ensimmäisenä. Sitten minä heitin sitä aikamerkkiä pullasorsalla ja otin lipun edestakaisin. Miksi? Voi olla että täältä lähtevät Ann ja Irfan, voi olla että palaan tänne marraskuun pimeyteen aloittamaan taas alusta. Voi olla, että tästä lähtien edessä on vain sadetta ja räntää, aamuruuhkaa ja mörönvärisiä iltoja.

Sitten kuitenkin, kun minä kurkistan ulos ikkunasta ja katson Casinon katokselle kasvavaa sammalta, minä hymyilen. Minä tulin tänne, niinkuin minä aina sanoin tulevani. Tässä minä olen. Ja tämä on juuri sitä mitä halusin tämän olevan. Oli sade tai paiste, aamu tai ilta, minä hengitän Hampuria, ja minun punaiset saappaani läiskyvät Reeperbahnin lätäköissä.

Olet paljon ajatuksissa pikkuinen.

Pusuja.

Minulla on äiti. Hän on täydellinen.

Hei pienoinen,

Näillä hetkillä sinä laskeudut Lontooseen, kiljut riemusta ja hymyilet enemmän kuin aikoihin. Minä tiedän sen sinusta, sellainen pieni mötkäle sinä olet, joka laulaa Lontoon kaduilla ja nauraa ihmisille ja itsellesi. Välillä sinulla on nälkä, ja silloin sinua kiukuttaa, mutta sitten sinä syöt fish and chips ja kaikki on taas hyvin. Se on sitä elämää, jonka itsellesi kuvittelet, vaikka sinäkin tiedät, että arki on niin erilaista.

Niin. Taidan olla "Kuinkas sitten kävikään" tarinan sinulle velkaa. Minä tosissani ehdin jo innostua, olin varma että minut löydettiin tekemään jotain jossa olisin loistavan hyvä ja minä pörisisin ja tanssisin ja kaikki menisi niinkuin elokuvissa. Sitten niin ei käynytkään, älä kysy minulta miksi, mutta ei vain käynyt. Lilluin muutaman hetken ajatusten mömmöliejussa tietämättä kuinka mennä eteenpäin. Ja sitten minä päätin, että on tehtävä päätöksiä.

Carola ja Matthias tarjosivat minulle mahdollisuutta jäädä. Virallisesti rahaa vastaan laitan kirjanpidon kuntoon menneeltä vuodelta, mutta todellisuudessa käyn siis tiliotteita, laskuja ja suorituksia läpi, ja siinä ohessa jatkan samojen projektien parissa joiden kanssa olen taistellut Carolan luona tähänkin asti. Sain siis kaksi kuukautta lisäaikaa kahdeksaan neliööni, Hampurin kaduille, joulutorille. Minä varasin lennon edestakaisin, minä jatkoin vuokrasopimusta. Minä olen oikeasti täällä, vielä toisen hetken.

Sitten minun äitini tuli, lentokentän tavarannoutopisteestä lasiovien takaa käsittämättömän pitkähiuksisena ja uudet silmälasit päässä. Kyllä minä äitini heti tunnistin, minun äitini on aina maailman kaunein nainen. Äiti tuli, ja me aloitimme kovin pitkän viikonlopun.

Perjantaina söimme maailman parasta keittoa Gnoccheilla ja kävimme Cafe Mayssa juomassa Weissweinschorlet. Reeperbahnin raikuessa me nukahdimme ja heräsimme lauantaihin ennen puolta päivää. Kävimme aamiaisella, kiersimme kaupungilla kummastelemassa ja joimme taas kahvia. Illan tullen lähdimme ulos syömään ja löysimme italialaisen ravintolan jonka ikkunassa mainostettiin tuoreita simpukoita. Kun simpuikoita ei ollutkaan saatavilla, söimme alkupaloja pääruoan edestä ja jälkiruokaa. Voi että me söimme hyvin. Jälkeenpäin kävimme vielä Alsterwasserilla (Radlerilla) Schanzessa ja lopulta viiletimme sateessa taksilla kotiin.

Nukahdimme vaatteet päällä. Herätys soi puoli seitsemältä ja aamun alkaessa sarastaa olimme Reeperbahnin varressa todistamassa varkautta, pahoinpitelyä tai muuta onnettomuutta joka vaati kymmenen poliisiauton huomion ja suljetun Reeperbahnin. Kävelimme kalatorille, ostimme yllätyspaketin suklaata ja hipelöimme torituotteita. Päärakennuksessa kuuntelimme bändiä, muttemme juoneet kaljaa. Kaljaa aamukahdeksalta. Ostimme aamiaisen ja nautimme sen kotona, jonka jälkeen käperryimme uudestaan patjalle. Reeperbahn oli jo hiljainen.

Sunnuntaina teimme kävelyretken Blankeneseen, Hampurin omaan Porvooseen. Kaunis ilma, syksyinen luonto ja kauniit rakennukset. Blankenesesta vein äidin International Cafeeseen, jossa Ann, Irfan ja Andreas viettivät iltaa. Hömppäilimme ja yhdeksäksi suuntasimme Planten un Bloomeniin, vaikka filmimusiikkiahan ei Hampuri meille suonut. Annin suunnattua kotiin me kuljimme vielä portugalilaiskortteleihin illalliselle, ja söimme sellaisen kala-annoksen, että isin olisi pitänyt olla matkassa.

Tänä aamuna minä saatoin äidin lentokentälle ja lähdin itse töihin. Carolan luokse, tekemään niitä töitä joista olen kolme kuukautta pitänyt, ja joita saan vielä kaksi kuukautta jatkaa. Se tuntui kummalliselta, lähettää äiti kotiin ja itse jäädä tänne, tuntematta tarvetta saada itse istua koneeseen. Koti-ikävä on kummallista, välillä se tuntuu viiltävänä kipuna, ja välillä sitä ei tunne ollenkaan. Äiti-ikävä sen sijaan on aina, se ei lähde pois vaikka äiti tuleekin tänne, eikä varsinkaan silloin, kun äiti lähtee täältä pois.

Kahden viikon kuluttua minä olen kuitenkin kotona, ensin äidin ja isin luona, sitten Juhon. Nukun öitä vieressäsi pieni. Ihan kohta.

Ja niin minä tapasin Miken

Hei nuppunen,

Eilen oli maanantaitapaaminen. Koska aikaa on kulunut, ja ne väittävät että minä olen osa kalustoa, täytyy myöntää että jokin pieni hohde tästä on kadonnut. Asettunut arjeksi niin sanotusti. Ole kertoi eilen monta kertaa, että minun paikkani on täällä, tässä yhteisössä, tässä paketissa, enkä minä vielä voi lähteä. Kerroin tarinaa kohtaamisestani kaupungilla ja mahdollisesta syystä jäädä, ja ihmiset ympärillä lauloivat ja hyppivät "Isa jää Saksaan, Isa jää Saksaan".

Alkuillasta istuimme Annin kanssa ulkona ja minä kerroin tohkeissani tarinaa iltapäivästä. Kaukaa näin Ruebenin lähestyvän Kosmosta ja nostin käden ilmaan ja vilkutin. Väkijoukosta nuori mies, suunnilleen puolesta välistä matkaa otti katsekontaktin, hymyili ja käveli luoksemme. "Mike". "Isa". "Taisit vilkuttaa ystävällesi", "Niin tein", "Ei se mitään, hauska tutustua, saanko istua tähän?". Ja niin ryhmämme sai uuden tulokkaan, Miken, joka on täällä Erasmus-vaihdossa.

Maanantaitapaamisesta ei saanut poistua ennen puolta yötä. Kellon tullessa kahtatoista Darren oli opettanut seurueellemme australialaisen syntymäpäivälaulun, jonka hän toivoi kaikkien laulavan päivän vaihtuessa Darrenin varttivuosisadan päiväksi. Puoli kaksitoista Louisa tuli vetämään minut keittiöön, baaritiskin ohi Davidin selän taakse pieneen tunkkaiseen koppiin. Louisa oli leiponut kakun ja koristellut sen, enää puuttui
kynttilät ja tähtisadetikut. Niin me askartelimme kakun, lauloimme, nostimme maljan ja siinä me olimme kuin yhtä perhettä, me maanantaitapaamislaiset.

Kaunista tiistaita sinne pikkuiseni.

The City where the Dreams come true

Hei pikkuiseni kaunis,

Katselin kuvaasi lompakossani viikonloppuna ja hymyilin sille. Päivä päivältä taakkaa on kertynyt matkaan, pelkoa tulevasta ja ahdistuskuvia menneestä. Yritän kuvitella marraskuun alun Suomessa, pimeillä hiljaisilla kaduilla ja syyssateen joka piiskaa pesemätöntä ikkunaa. Marraskuun lopussa lumi leijuu isoina rätteinä Kirkkokadun katulampun valokiilassa, ja minä kääriydyn peittoon sohvalla. On joululauluja, se rasittava Vesku Loiri nyyhkyttämässä radiossa, ja se Edelman jota en taida sietää tänäkään vuonna. Pelkään jonain päivänä huomaavani, että olen istunut sohvaan reiän josta näkee alakertaan. Loputtomasti tyhjiä Glögi-tölkkejä, loputtomasti aurajuustoa ja pipareita, loputtomasti lunta.

Minä muistan olevani aina syksyisin kovin väsynyt. Joulun alla on vain kiire, ei koskaan ole aikaa sytytellä kynttilöitä. Ja minä olen kiukkuinen, vaikka en yhtään tahtoisi olla. Minua kiukuttaa loska, pakkanen, kiireiset ihmiset ja varsinkin ne ruuhkassa tallustavat sunnuntaivaeltelijat joilla ei ole kiire minnekään. Ja kaikkea tätä ajatellessa tuntuu ylitsepääsemättömältä avata nettiselain ja varata lento kotiin. Kotiin.

Sitten tulee päivä Hampurissa kun lämpötila kipuaa lokakuussa melkein kahteenkymmeneen. Aurinko pilkottaa valkoisten pilvien välistä ja puiden lehdet ovat viikonlopussa vaihtaneet väriä. Minä vaeltelen sinisessä syystakissani tukka takussa pitkin Hampurin keskustaa etsien tietynlaista tuolia tietynlaiseen projektiin. Hengitän Hampurin ilmaa ja käyn tuijottelemassa silloilta alla vellovia vesimassoja. Täällä on siltoja enemmän kuin Lontoossa ja Venetsiassa yhteensä, tiesitkö?

Astun liikkeeseen jolla on suomalainen nimi. Uteliaisuudesta menen sinne hypistelemään, osittain myös hieman tappamaan pitkäksi käynyttä aikaani. Ja siinä hetkessä koko maailma taas muuttuu, elämä ottaa paperin nurkasta kiinni ja riepottaa hetken tuulessa, kunnes kuva on taas värillinen. Puhun saksaa, puhun säästä ja vaatteista, puhun ihanasta Hampurista. Vanhempi rouva kuuntelee, keskustelee, hymyilee. Yhtäkkiä puhun puhelimessa suomea, puhun osaamisestani ja itsestäni. Puhun liikkeen esimiehen kanssa. Sanon käsipäivää, toistain nimeni kolmesti. Sanon palaavani keskiviikkona. Keskiviikkona minä palaan, ja katson mihin elämä minut vei.

Kävelen häkeltyneenä ulos. Kiiruhdan kotiin, soitan äidille, Juholle, Elkelle, Anskulle. Minun on kerrottava tämä tarina nyt, vaikka kaikki on vasta ihan seittiä. Tarinoissa on tärkeää, että niillä on alku. Keskiviikkona minä siis kerron koko tarinan. Alkuineen loppuineen.

Pusuja pikkuinen, voi pusuja!

Peruna alkaa maistua puulta

Hei pikkuinen,

Uunissa on luumupiirakka. Siihen raastettiin sitruunaa ja appelsiinia, ja tuoksu on kirpeä. Pinnalla olevat luumut ovat pinnaltaan violetteja, mutta sisältä keltaisia. Niinkuin syksy. Syksy, joka yllätti Hampurin ja sen pienet asukkaat ja nyt on pidettävä villasukkia jalassa. Tänään Felix kertoi kuinka lämmityksen saa päälle.



Minä olen keinulaudalla, sellaisella lapsuuden puiston härpäkkeellä, joka kiikkuu edestakaisin holtittomasti. En uskalla varata lentolippuja, koska en tiedä otanko liput yhteen suuntaan vai kahteen. Toisaalta, mitä minä täällä tekisin? Vaeltelisin syksyisiä katuja sateessa ja hymyilisin, ottaisin valokuvia rakennuksista ja ohikulkijoista, söisin perunaa kesäkurpitsalla kunnes olisin siihen niin kypsä etten enää voisi kulkea vihanneshyllyn ohi irvistämättä. Eilen minulle kerrottiin joulutorista Alsterin jäällä. Valoista ja musiikista, joulun tuoksuista. Reeperbahnilla on oma joulujuhlansa, sinne ikäraja on 18. Ja minä en voisi jättää mitään siitä väliin, en, sillä minähän olen hampurilainen, yksi tänne eksyneitä jotka eivät ymmärrä miksi pitäisi palata takaisin.

Eilen oli Saksojen yhdistymisen muistopäivä. Mieti, ensin rakennetaan neljäksikymmeneksi vuodeksi muuri, kytätään ja kyylätään ja sitten se muuri puretaan. Neljäkymmentä vuotta tämä muuri oli tosi hyvä idea, mutta sen purkamisen kunniaksi jokainen saksalainen saa maata yhden päivän kotonaan. Historia on siitä jännä juttu, että se mikä nyt tuntuu loistavalta idealta, voi historian kirjaan painettuna olla täysin idiotismia. Odotan jännityksellä kuinka meidän lapsille kerrotaan 2010-luvun homobuumista, TAHDON-kampanjoista ja aikamme "heterovihasta". Riippuu toki kirjoittajasta, mutta se voi olla varsin viihdyttävää luettavaa.

Kävin eilen flunssan kourissa hytisemässä Planten un Bloomenissa. Vesishown musiikkiteemana on Filmimusiikki, voit vain kuvitella kuinka olen odottanut tätä. Maanantaina en päässyt, koska olin filmijuhlilla katsomassa 21 Tapaa pilata avioliitto. Tiistaina en päässyt, koska olin filmijuhlilla katsomassa Meine Schwestern. Keskiviikkona en päässyt, koska nukuin kuumeisena kotona ja Ann tuli käymään iltakaakaolla. Torstaina siis vihdoin pääsin. "Teknisten ongelmien takia joudumme esittämään teille lyhennetyn esityksen" ja sano minun sanoneen, teema ei ollu filmimusiikki. Nyt siis kampaan tukan, piirrän silmät päähän ja puen lämpimästi päälle. Tänään on oltava vuorossa filmimusiikkia, niin kauan minä olen sitä odottanut.

Jos olisit täällä, saisit luumupiirakkaa.

Pusuja!

Arkeen uppoaminen

Hei pieni,

Minä huudan tuuleen, piirrän seinille, peilaan tukkaani ikkunasta ja hengittelen syysilmaa. Syyskuun loppu. Oikea syksy. Yöksi ei saa enää unohtaa ikkunaa auki, muuten herää kurkku kipeänä Reeperbahnin koleuteen.

Minttu lähti eilen. Menin lentokentälle asti ja saatoin Mintun turvatarkastusjonoon. Mintun kanssa oli niin helppoa, viikonlopun teemana oli Go with the Flow ja kohteena Blingfang-messut. Kaksi designhörhöä hypistelemässä, ottamassa valokuvia ja antamassa tiukkaa kritiikkiä suomeksi. Muotoilijan taivas.

Minttu sai kokea kaupunkia, kahvia, Abercrombieta, junia ja döneriä. Sohvasurffaajat kulkutuivat lauantaina electrobileisiin Grosse Freiheitille pienenpieneen kerrostaloon, jonne tarvittiin salasana sisäänpääsyksi. Sunnuntaina istuimme May Cafeessa Darrenin ja Robin kanssa, Darrenilla yllään vai T-paita terassilla. Sitten Minttu olikin jo poissa, ja aikaa on taas kulunut ja päätöksiä pitäisi tehdä. Pitäisi tietää mitä seuraavaksi.



Minä puhun jo paluulipun ostosta. En siitä, jolla pääsee Helsinki-Vantaalle, vaan siitä, jolla pääsee takaisin Reeperbahnille. Minä puhun Joulukuusta Alsterilla, minä puhun Marraskuun pimeydestä Schanzessa ja Tammikuun lumisateesta Elben varressa. Sanavarastooni ei kuulu Kuopio tai Helsinki, ja eniten pelkään että parin viikon kuluttua minun on taas pakko tottua siihen, että junassa kuulutetaan Pasila - Böle. En ole vielä valmis.

Ostin talvitakin. Tai syystakin. Ihan vain jotta selviän tämän viimeisen kuukauden täällä. Talvea varten on toiset tamineet, olivat ne sitten Kuopiossa tai Reeperbahnilla. Täällä minä hymyilen.

Suukkoja pieni.

Siskonpeti ja lapsuudenystävä

Hei murunen,

Niinkuin tiedät, lapsuudenystävän kanssa voi jakaa kaiken. Lompakon, jääkapin, siskonpedin ja synkimmät salaisuudet. Niinpä viikonloppu Anskun kanssa oli enemmän kuin onnistunut. Pääteemana oli nukkua ja syödä, ja kumpaankin osa-alueeseen tuli keskityttyä tasapuolisesti. Ei ollut nälkä eikä väsy, eikä kertaakaan tehnyt mieli paiskoa ovia tai sukkalaatikoita.

Ansku löytyi Hauptbahnhofilta torstaina kello kuusi, matkassaan David tai Daniel tai öh en muista, sillä matkatavarasäilön kautta hyppäsimme S-Bahniin ja menimme kotiin nauttimaan pastaa pestolla. Ensimmäinen ilta kului tiiviisti neljän seinän sisällä, parhaiden juorujen äärellä.

Perjantaina töiden jälkeen minä kokkasin maailman parasta keittoa ja istuimme ankeassa olohuoneessa viinillä. Kävimme Annin ja Irfanin kanssa pyörähtämässä liikenteessä, mutta en halunnut viipyä pitkään, koska lauantaina oli suunnitelmana kalatorin saavuttaminen.

Lauantaiaamu meni kotiaamiaisella, iltapäivä Elbellä lautalla. Vanhojen autojen tuijottelun jälkeen kävimme mutustamassa suklaaleivoksia, muffinssia ja kakkua latteämpärin äärellä. Huumatussa tunnetilassa nukahdimme Reeperbahnilla avoimen ikkunan alle, kunnes viimein koitti ilta ja alkoi matka kohti kalatoria.

Kohtasimme lauman olohuoneella, Sommersalonin edessä. Bo oli väärässä paikassa, Irfan tuli myöhässä ja Andreaksella oli uusi tukka. Teoria tyttöjen ja poikien erilaisista leluista ja niiden vaikutuksesta yksilön kehitykseen sai minut nauramaan tukehtuakseni, tanssilattian kautta tiskille, ulos, takaisin tanssilattialle neonvalohirviön kanssa ja lopulta kasaribaariin. Kasaribaarissa Queenia ja lauman hajoaminen, lopulta kalatori. Vihdoin, vihdoin minä söin kalatorilla Fischbrötchenin, mutten silti jaksanut bailata niinkuin kalatorilla kuuluu. Kuitenkin monen loistavan idean kautta kehitimme "jatkot"; Andreas nukkui, Ansku joi viiniä ja minä hajotin keittiöstä aterinlaatikon. Marian tuli aamulla töistä kotiin keskelle kaaosta kun kalatorisankarit olivat valloittaneet olohuoneen, hymyili ja toivotti hyviä unia.

Hyvät unet päättyivät iltapäivällä raikkaan sisäilman puutteeseen ja siskonpedistä noustiin aamiaiselle. Tai siis minä nousin, keitin kahvit ja taioin jugurtteja. Darren liittyi seuraan, ja musiikkivalikoima sisälsi niin Irwin Goodmania kuin vastaavaa saksalaista laatuviihdettä. Sunnuntaiden kuuluisi aina olla tällaisia, ihanaa seuraa, kahvia, döneriä ja huonolaatuisia vitsejä. Sunnuntai kruunatui vielä kuplivaan jääteehen, pariin viinimaistiaiseen ja käsittämättömän huonoihin juttuihin varustettuna kömpelöllä kielimuurilla. Tiedäthän pieni, valitan täällä jatkuvasti siitä kuinka paljon saksalaiset käyttävät suolaa ruoassaan. Nyt voin kertoa, että ruoka ei ole ainoa jota maustetaan suolalla, myös lakanat vaativat joskus lisämaustetta. Varsinkin jos sängylle kaatuu punaviiniä.

Maanantaiaamuna silmät tuntuivat muurautuneen yön aikana kiinni, mutta nautimme silti aamiaisen yhdessä Anskun kanssa. Lopulta Ansku jäi, minä lähdin, ja kotiin palatessa ikkunan pielestä löytyi viesti. Se on parhautta, pitkän päivän jälkeen saada vielä lukea terveiset pizzalautasen pohjasta.

Viikonloput loppuvat kohta. Aika loppuu kohta. Jäljellä on kuukausi. Tai siis kuukausi tätä, ja sitten kukaan ei vielä tiedä mistään mitään.

Tule tänne pieni, tanssitaan yhdessä aamut.